KHO 23.8.2018/3854 — Ulkomaalaisasia

Valittajana oleva iranilainen turvapaikanhakija oli hakiessaan muutosta Maahanmuuttoviraston päätökseen, jolla oli hylätty hänen turvapaikkahakemuksensa, esittänyt uutena turvapaikkaperusteena kääntymisensä kristinuskoon. Hallinto-oikeus oli palauttanut 1.11.2016 valittajan turvapaikka-asian Maahanmuuttovirastolle.

Maahanmuuttovirasto oli 3.3.2017 hylännyt hakemuksen ja päättänyt käännyttää valittajan kotimaahansa. Maahanmuuttoviraston päätöksen perusteluista ilmeni, että virasto oli hyväksynyt tosiseikkana, että valittaja oli Suomeen tultuaan tutustunut kristinuskoon, käynyt kasteella sekä osallistunut kristillisiin tilaisuuksiin ja opetuksiin. Maahanmuuttovirasto ei kuitenkaan ollut katsonut, että valittaja olisi vaarassa uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi Iraniin palatessaan.

Turvapaikanhakija valitti Maahanmuuttoviraston päätöksestä hallinto-oikeuteen ja pyysi suullisen käsittelyn toimittamista.

$b5

Edelleen hallinto-oikeuden perustelujen mukaan valittajaa oli kuultu Maahanmuuttovirastossa kahtena päivänä, jolloin hän oli kertonut muun muassa kiinnostumisestaan kristinuskoon, uskoontulostaan, kristinuskon merkityksestä, elämästään kristittynä sekä uskonnon harjoittamisestaan. Lisäksi valittaja oli toimittanut kirjallista selvitystä asian hallintovaiheessa, muun muassa kastetodistuksen. Hallinto-oikeus katsoi, että valittajan kääntymisen aitoutta niin omantunnonkysymyksenä kuin elämäntapana oli selvitetty Maahanmuuttovirastossa riittävällä tavalla. Puhuttelupöytäkirjan ja muun kirjallisen selvityksen perusteella valittajan kristinuskoon kääntymisen aitoutta ei ollut hallinto-oikeudessa syytä arvioida toisin kuin Maahanmuuttovirasto oli arvioinut. Hallinto-oikeus katsoi, ettei suullinen käsittelyn toimittaminen ollut siten tarpeen valittajan uskonnollisen kääntymisen aitouden selvittämiseksi.

Hallinto-oikeus vielä lausui, että se, miten valittaja aikoisi harjoittaa uskontoaan kotimaassaan, mikäli hän palaisi sinne, liittyy tulevaisuudessa mahdollisesti tapahtuvaan valittajan toimintaan, jota voitiin selvittää ja arvioida riittävällä tavalla valittajan uskonnonharjoittamisestaan Suomessa esittämän kirjallisen selvityksen perusteella. Myös valittajan käsityksiä siitä, millaisia uhkia uskonnonharjoittamiseen kotimaassa liittyisi, voitiin ensisijaisesti selvittää ja arvioida valittajan esittämän kirjallisen selvityksen ja maatietouden perusteella. Suullisen käsittelyn toimittaminen ei siten ollut tarpeen mainittujen seikkojen selvittämiseksi.

Kun muutoin otettiin huomioon perusteet, joihin valittaja oli kansainvälisen suojelun ja oleskeluluvan saamiseksi vedonnut, asian käsittelyn eri vaiheissa saatu selvitys ja käytettävissä oleva maatietous, suullisessa käsittelyssä ei ollut saatavissa sellaista selvitystä, joka olisi asiakirjoista ilmenevän ja valittajan esittämän lisäksi tarpeen asian selvittämiseksi ja ratkaisemiseksi. Näin ollen suullisen käsittelyn toimittaminen oli hallintolainkäyttölain 38 §:ssä tarkoitetulla tavalla ilmeisen tarpeetonta.

Asiakirjoista ja hallinto-oikeuden päätöksestä kävi ilmi, että ennen asian ratkaisemista hallinto-oikeus oli varannut valittajalle tilaisuuden esittää kirjallista lisäselvitystä asiassa erityisesti siitä, miten hän mahdollisesti harjoittaisi kristinuskoa kotimaassaan Iranissa, miten tämä uskonnon harjoittaminen ilmenisi hänen arkielämässään ja suhteessa ulkopuolisiin tahoihin, sekä millaisia uhkia tällöin valittajan käsityksen mukaan uskonnonharjoittamiseen Iranissa liittyisi. Valittaja oli antanut kirjallisen selvityksen, jonka hallinto-oikeus otti ratkaisussaan huomioon.

Hallinto-oikeus hylkäsi 11.12.2017 valituksen. Hallinto-oikeus katsoi päätöksestään ilmenevillä perusteluilla, ettei ollut todennäköistä, että valittajalla olisi ulkomaalaislain 87 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla perustellusti aihetta pelätä joutuvansa vainotuksi kotimaassaan ja ettei asiassa ollut myöskään ilmennyt sellaisia seikkoja, joiden vuoksi olisi merkittäviä perusteita uskoa valittajan joutuvan kotimaassaan todelliseen vaaraan kärsiä vakavaa haittaa ulkomaalaislain 88 §:ssä tarkoitetulla tavalla.

Korkein hallinto-oikeus myönsi valitusluvan ja tutki asian. Hallinto-oikeuden päätöstä ei muutettu.

Ulkomaalaislaki 87 § 1 momentti, 87 a § 1 momentti, 87 b §, 88 § 1 momentti, 88 b § ja 147 §

Hallintolainkäyttölaki 33 §, 37 § 1 momentti ja 38 § 1 momentti

Ks. myös KHO 2017:63

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Janne Aer, Petri Helander, Tuomas Kuokkanen, Anne Nenonen ja Kirsti Kurki-Suonio. Asian esittelijä Hannu-Pekka Peura.

Migrationsverket hade 3.3.2017 avslagit ansökan och beslutat avvisa ändringssökanden till sitt hemland. Ur motiveringarna till Migrationsverkets beslut framgick att verket hade accepterat som faktum att ändringssökanden i Finland hade bekantat sig med kristendomen, blivit döpt och deltagit i kristna tillställningar och tagit del av den kristna läran. Migrationsverket hade trots det inte ansett att ändringssökanden på grund av sin religiösa övertygelse skulle vara utsatt för fara vid sin återkomst till Iran.

Asylsökanden sökte ändring i Migrationsverkets beslut hos förvaltningsdomstolen och begärde muntlig förhandling.

Förvaltningsdomstolen avslog ändringssökandens begäran om muntlig förhandling. Till dessa delar hänvisade förvaltningsdomstolen till bedömningen i avgörandet HFD 2017:63 om under vilka förutsättningar en bedömning av asylsökandens trovärdighet förutsätter muntlig förhandling. Enligt förvaltningsdomstolen hade Migrationsverket i sitt beslut inte i sig bestridit ändringssökandens religiösa övertygelse. Migrationsverket hade i sitt beslut också bedömt om ändringssökanden i sitt hemland kunde utsättas för i 87 och 88 § i utlänningslagen avsedd risk för förföljelse eller allvarlig skada. Asylansökan hade avslagits på den grund att ändringssökanden inte ansågs vara på ett märkbart eller synligt sätt profilerad på grund av sin religiösa övertygelse och verksamhet. Migrationsverket konstaterade i sitt beslut att det inte krävdes sådan konfessionell eller offentlig efterlevnad av ändringssökandens livsåskådning att han på den grunden kunde utsättas för fara från myndighetshåll i sitt hemland.

Enligt motiveringarna till förvaltningsdomstolens beslut hade ändringssökanden hörts av Migrationsverket i två dagar och då berättat om sitt intresse för kristendomen, sin omvändelse, kristendomens betydelse, sitt liv som kristen och sitt utövande av kristendomen. Därtill hade ändringssökanden lämnat in skriftlig utredning, bland annat ett dopbevis. Enligt förvaltningsdomstolen hade omvändelsens äkthet både som samvetsfråga och livsstil utretts i tillräckligt hög grad av Migrationsverket. Utgående från intervjuprotokollet och de inkomna skriftliga handlingarna fanns det inte skäl att i förvaltningsdomstolen bedöma frågan om omvändelsens äkthet annorlunda än i Migrationsverket. Därför var det enligt förvaltningsdomstolen uppenbart onödigt att hålla muntlig förhandling för att utreda omvändelsens äkthet.

Förvaltningsdomstolen konstaterade vidare att det, hur ändringssökanden i sitt hemland ämnade utöva sin religion ifall han återvände dit, sammanhängde med ändringssökandens eventuella handlingar i framtiden. Dessa kunde utredas och i tillräckligt hög grad bedömas utgående från den skriftliga utredning ändringssökanden lämnat om sin religionsutövning i Finland. Också ändringssökandens uppfattningar om vilka risker som anslöt sig till religionsutövningen i hemlandet, kunde i första hand utredas och bedömas utgående från den skriftliga utredningen och landinformationen. Det fanns därför inte behov för en muntlig förhandling för att utreda nämnda frågor.

Med beaktande av de skäl ändringssökanden hade åberopat som grund för sin ansökan om internationellt skydd och uppehållstillstånd, den utredning som erhållits i ärendets olika skeden och den tillgängliga landinformationen, fanns ingen sådan utredning att få i en muntlig förhandling som hade varit nödvändig utöver den utredning som framgick ur handlingarna och vad ändringssökanden anfört, för att utreda och avgöra ärendet. Därför var det uppenbart onödigt i enlighet med 38 § i förvaltningsprocesslagen att i ärendet hålla en muntlig förhandling.

Ur handlingarna framgick att förvaltningsdomstolen hade berett ändringssökanden tillfälle att inkomma med skriftlig tilläggsutredning om hur han eventuellt i sitt hemland Iran tänkte utöva kristendomen, hur religionsutövningen skulle synas i hans vardagsliv och i förhållande till utomstående, samt hurudana risker ändringssökanden då ansåg att skulle ansluta sig till religionsutövningen i Iran. Ändringssökanden hade inkommit med en skriftlig utredning som förvaltningsdomstolen beaktade i sitt beslut.

Förvaltningsdomstolen avslog besvären 11.12.2017. Förvaltningsdomstolen ansåg på de grunder som framgår ur beslutet att det inte förelåg en i 87 § 1 mom. välgrundad fruktan för ändringssökanden att utsättas för förföljelse i sitt hemland, och att det inte heller hade framkommit uppenbara skäl att tro att ändringssökanden i sitt hemland skulle utsättas för en verklig risk att lida allvarlig skada på det sätt som avses i 88 § i utlänningslagen.

Högsta förvaltningsdomstolen beviljade besvärstillstånd och prövade ärendet. Förvaltningsdomstolens beslut ändrades inte.

Utlänningslagen 87 § 1 mom., 87 a § 1 mom., 87 b §, 88 § 1 mom., 88 b § och 147 §

Förvaltningsprocesslagen 33 §, 37 § 1 mom. och 38 § 1 mom.

Se även HFD 2017:63