Asia

Kunnallisvalitus palkkausta koskevassa asiassa

1. A, Rantasalmi

2. Mikkelin kaupunki

Päätös, jota muutoksenhaku koskee

Itä-Suomen hallinto-oikeus 13.2.2019 nro 19/0031/4

Asian aikaisempi käsittely

on 14.7.2016 tekemällään päätöksellä hylännyt palomestari A:n palkkavaatimuksen. Palkkavaatimus on perustunut siihen, että A:n varallaoloajat 1.5.2013 — 28.8.2015 on tulkittava työajaksi.

on 15.9.2016 tekemällään päätöksellä hylännyt A:n oikaisuvaatimuksen.

Hallinto-oikeuden ratkaisu

on järjestänyt asiassa suullisen käsittelyn.

Hallinto-oikeus on hylännyt kaupungin väitteen palkkasaatavien vanhentumisesta ajalta 1.5. — 31.12.2013. A:n vaatimus on esitetty viranhaltijalain 55 §:n 1 momentin mukaisessa ajassa.

Hallinto-oikeus on hylännyt A:n valituksen ja velvoittanut hänet korvaamaan kaupungin oikeudenkäyntikulut kohtuulliseksi katsottavalla 500 eurolla viivästyskorkoineen.

Hallinto-oikeus on esittänyt ratkaistavana olevan kysymyksen seuraavasti:

”Mikkelin kaupunki on esittänyt, että kysymys A:n oikeudesta hänen vaatimiinsa palkkasaataviin tulee ratkaista yksinomaan KVTES:n ja kaupungin solmiman paikallisen virka- ja työehtosopimuksen perusteella, koska nämä määräykset ovat työaikalain 40 §:n mukaisesti korvanneet työaikalain 4 ja 5 §:ien säännökset. Hallinto-oikeus toteaa, että työaikalain taustalla oleva työaikadirektiivi sisältää työajan ja lepoajan määritelmät, joista ei ole mahdollista kansallisesti poiketa. Työaikadirektiivin perusteella A:n varallaolo on katsottava joko työajaksi tai lepoajaksi, koska direktiivi ei sisällä näiden kahden määritelmän väliin jäävää, esimerkiksi varallaoloksi kutsuttavaa aikaa. Tästä syystä hallinto-oikeus katsoo, että se kysymys, onko A:n yksikönjohtajana suorittama varallaolo määriteltävä työajaksi vai lepoajaksi, on ratkaistava työaikalakia työaikadirektiivin mukaisesti tulkiten.

Hallinto-oikeus katsoo, että asiassa on A:n valitusperusteet huomioon ottaen ensin ratkaistavana kysymys siitä, onko hänen vaatimuksensa perusteena olevat varallaolot katsottava työaikalain mukaiseksi työajaksi. Mikäli vastaus on myönteinen, tulee asiassa tämän jälkeen arvioida sitä, mikä merkitys viimeksi mainitulla seikalla on arvioitaessa A:n oikeutta palkkaan varallaoloajalta.”

Hallinto-oikeus on ratkaisunsa perusteluissa selostanut soveltamansa oikeusohjeet esitöineen. Esitettynä selvityksenä hallinto-oikeus on selostanut Mikkelin kaupungin varallaolon periaatteet, A:n siirtymisen Savonlinnaan ja Rantasalmen varallaolokäytännön sekä saamansa selvityksen lähtövalmiusajasta, varallaolon edellyttämästä varustuksesta ja vaikutuksesta vapaa-ajan viettoon sekä A:n olosuhteiden muutoksesta ja sen jälkeisestä varallaolosta. Seuraavaksi hallinto-oikeus on selostanut saamaansa selvitystä KVTES-määräysten voimassaolosta ja soveltamiskäytännöstä.

Hallinto-oikeuden oikeudellinen arviointi pääasian osalta

A:n työpiste on siirretty 1.3.2010 lukien Savonlinnan paloasemalle, ja hän on ryhtynyt tuosta lukien suorittamaan yksikönjohtajan varallaoloa Rantasalmen paloasemalla. Rantasalmen paloasemalla on esitetyn selvityksen perusteella noudatettu ensimmäisen yksikön kohdalla viiden minuutin lähtövalmiusaikaa, joka on seurannut kaupungin ja vapaapalokunnan välisestä sopimuksesta. Siitä huolimatta, että lähtövalmiusaika on koskenut yksikköä, on selvää, että varalla olevan yksikönjohtajan on tullut pääsääntöisesti olla mukana ensimmäisessä yksikössä eli lähtövalmiudessa viiden minuutin kuluessa hälytyksen saatuaan.

Hallinto-oikeus arvioi, että viiden minuutin lähtövalmiusaika ei ole käytännössä, myös Rantasalmen paikalliset olosuhteet huomioon ottaen, mahdollistanut oleskelua muualla kuin paloaseman lähistöllä. Ne palomiehet, joiden koti on sijainnut muutaman kilometrin etäisyydellä paloasemalta, ovat esitetyn selvityksen mukaan voineet oleskella kotonaan ja viettää vapaa-aikaansa melko normaalisti. A on muuttanut 1.5.2013 lukien noin kahdenkymmenen kilometrin päähän paloasemasta. Hän ei ole voinut tämän jälkeen oleskella varalla ollessaan kotonaan, vaan hän on työnantajan sallimin tavoin oleskellut varallaolot työpaikallaan.

Työaikadirektiivin tavoitteena on työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden varmistaminen antamalla heille vähimmäismäärä lepoaikaa sekä riittävät tauot. Tästä syystä varallaolon luonnetta arvioitaessa ei voida antaa painoarvoa sille, että A:n vapaa-ajan vieton mahdollisuuksia on rajoittanut hänen asuinpaikan osalta tekemä oma valintansa tai se, ettei häntä ole nimenomaisesti velvoitettu oleskelemaan työpaikallaan. Yksikönjohtajan varallaolijalta edellytetty lähtövalmiusaika huomioon ottaen varallaolo on rajoittanut merkittävästi A:n mahdollisuutta keskittyä henkilökohtaisiin tai sosiaalisiin intresseihinsä. Tällaista työpaikalla ja sen välittömässä läheisyydessä vietettyä aikaa, jonka aikana A:n on tullut olla tavoitettavissa ja hälytyksen sattuessa välittömässä viiden minuutin lähtövalmiudessa, on pidettävä työaikalakia työaikadirektiivin mukaisesti tulkiten työaikana.

$131

KVTES:n III luvun 4 ja 5 §:t sisältävät määräykset työajaksi luettavasta ajasta, varallaoloajasta sekä varallaolon korvauksesta. Työajan määritelmä vastaa työaikalain määritelmää. Varallaoloa koskevan 5 §:n 1 momentin määräyksen mukaan varallaololla tarkoitetaan sitä, että viranhaltijan on oltava tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Määräyksen mukaan varallaoloksi ei katsota velvollisuutta olla työpaikalla työvalmiudessa paitsi silloin, kun viranhaltijalle/työntekijälle on annettu olla lupa varalla valintansa mukaan joko työpaikalla tai määrätyin ehdoin se ulkopuolella. Viranhaltijan varallaolovelvollisuus perustuu sopimukseen tai määräykseen. Saman sopimusmääräyksen 3 momentin perusteella varallaolon aiheuttaman rajoituksen viranhaltijalle, kuten liikkumisalueen laajuus ja työpaikalle saapumisen enimmäisaika, otetaan huomioon korvausta määrättäessä.

Hallinto-oikeudessa todistajana kuullun pelastuspäällikkö B:n kertoman mukaan virkaehtosopimuksesta poistui vuonna 2004 päällystöä koskenut kotivarallaoloa (oikeastaan asuntovarallaoloa) koskenut määräys, ja tuosta lähtien on määrätty vain vapaamuotoisesta varallaolosta, jonka aikana viranhaltija voi oleskella joko kotonaan tai työnantajan luvalla myös työpaikalla. Edelleen suullisessa käsittelyssä kuultujen Kuntatyönantajien palveluksessa työskennelleiden todistajien C:n ja D:n mukaan KVTES:n varallaoloa koskevat määräykset ovat olleet saman sisältöisinä voimassa vähintään yli kymmenen vuoden ajan, eikä määräysten tulkinnasta ole ollut sopimusosapuolilla erimielisyyttä. Todistajien mukaan A:n Rantasalmella suorittama varallaolo, jossa työnantaja on mahdollistanut A:n oleskelun työpaikan ohella sen ulkopuolella, on ollut sopimusmääräysten tarkoittamaa varallaoloa.

A:n yksikönjohtajan varallaolosta on esitetyn selvityksen perusteella päätetty yhteisymmärryksessä A:n ja työnantajan edustajien kanssa. Varallaoloon osallistuminen on kirjattu ainakin pelastusjohtajan viranhaltijapäätökseen, jolla A:en työpiste on muutettu Savonlinnan paloasemalle. Työnantajan edustajana Mikkelin kaupungin puolesta suullisessa käsittelyssä kuullut viranhaltijat ovat yhdenmukaisesti kertoneet, että A olisi voinut halutessaan jättäytyä kokonaan pois varallaolosta tai vähentää varallaolovuoroja. A on joka tapauksessa omankin selvityksensä mukaan osallistunut varallaoloon vapaaehtoisesti ja vaatinut saada tehdä yhtä paljon varallaolotunteja kuin muutkin Rantasalmen paloasemalla yksikönjohtajan varallaolossa olleet henkilöt. A:n varallaolon on katsottava perustuneen KVTES III luvun 5 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla sopimukseen.

Mikkelin kaupunki on antanut varallaolosta henkilöstöohjeen, josta ilmenee ryhmänjohtajien osalta heidän hälytysvalmiutensa, eli käytännössä se, missä ajassa heidän edellytetään olevan valmiina lähtemään työpaikaltaan hälytykselle. Mikkelin kaupunki on edelleen solminut paikallisen virkaehtosopimuksen, jossa on täsmennetty, että pelastuslaitoksen henkilöstön varallaolo järjestetään vapaamuotoisena varallaolona. Tällä on hallinto-oikeudelle esitetyn selvityksen perusteella tarkoitettu sitä, että henkilö saa valintansa mukaan oleskella varallaolonsa ajan haluamassaan paikassa edellyttäen, että hän hälytyksen saatuaan kykenee lähtemään työtehtäviin edellytetyssä ajassa.

A:en oleskelu varallaolonsa aikana Rantasalmen paloaseman tiloissa on esitetyn yhdenmukaisen selvityksen perusteella perustunut A:n henkilökohtaiseen olosuhdemuutokseen eli muuttoon. Pelastusjohtaja E kertoi, että Etelä-Savon pelastuslautakunnan alueella oli muitakin henkilöitä, jotka oleskelivat valintansa mukaisesti työnantajan tiloissa varalla ollessaan, eikä työnantaja siten olisi yhdenvertaisuussyistä edes voinut puuttua A:n menettelyyn. A ei ole edes väittänyt, että työnantaja olisi nimenomaisesti velvoittanut hänet oleskelemaan paloaseman tiloissa, tai että hänen yksikönjohtajan varallaolostaan olisi muutoinkaan muuton yhteydessä tai sen jälkeen käyty keskusteluja liittyen siihen, missä A:n tulisi varallaoloaikana oleskella. Näin ollen hallinto-oikeus katsoo, ettei työnantaja ole velvoittanut A:ta oleskelemaan paloasemalla, vaan A:lle on KVTES III luvun 5 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla annettu lupa olla varalla valintansa mukaan joko työpaikalla tai määrätyin ehdoin sen ulkopuolella.

$132

Varallaoloaika on edellä todettuun nähden poikennut laadultaan selkeästi aktiivisesta työajasta, jonka kuluessa viranhaltija on ollut koko ajan sidottu tosiasiallisiin työtehtäviin. A:n ei voida katsoa tulleen varallaolonsa aikana sillä tavoin sidotuksi työtehtäviinsä, että varallaolo tulisi siitä maksettavan korvauksen perustetta arvioitaessa katsoa palkkaan oikeuttavaksi työajaksi. Pelastusjohtaja on voinut hylätä A:n palkkavaatimuksen, eivätkä pelastusjohtajan ja pelastuslautakunnan päätökset ole valituksessa esitetyillä perusteilla lainvastaisia.

Hallinto-oikeuden ratkaisu oikeudenkäyntikuluista

A:n valitus on hylätty, joten hänet tulee lähtökohtaisesti velvoittaa korvaamaan työnantajansa kohtuulliset oikeudenkäyntikulut. Asian laatu ei sinällään puolla oikeudenkäyntikuluvaatimuksen hylkäämistä. Asia on kuitenkin ollut oikeudellisesti niin epäselvä, että A:lla on ollut laissa tarkoitetulla tavalla perusteltua syytä oikeudenkäyntiin. Tästä syystä hallinto-oikeus on arvioinut A:n korvattavaksi määrättävien kulujen määrän ratkaisuosiosta ilmenevällä tavalla. Asian tulkinnallisen luonteen vuoksi, ja myös osapuolten olosuhteet kokonaisuudessaan huomioon ottaen, ei ole kohtuutonta, että Mikkelin kaupunki pitää oikeudenkäyntikulunsa lähes kokonaan vahinkonaan.

Työaikalaki 1 § 1 ja 2 momentti, 4 § 1 momentti, 5 § 1, 2 ja 3 momentti, 40 § 1 ja 3 momentti

Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2003/88/EY, annettu 4.11.2003, tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista (työaikadirektiivi) 1 artikla 1 kohta ja 2 artikla

Kunnallinen virkaehtosopimuslaki 2 § 1 momentti

Kunnallinen yleinen virka- ja työehtosopimus (KVTES 2012 — 2013 ja KVTES 2014 — 2016) III luku 4 § 1 momentti ja 5 § 1 ja 3 momentti

Mikkelin kaupungin 31.3.2009 eräiden yhdistysten kanssa solmima paikallinen sopimus kohta 4

Kuntalaki (365/1995) 90 §

Kuntalaki (410/2015) 145 § ja 147 § 1 momentti

Käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa

on valituksessaan vaatinut, että hallinto-oikeuden päätös kumotaan. Hän on myös vaatinut, että Mikkelin kaupunki velvoitetaan korvaamaan hänelle varallaolosta ajalla 1.5.2013−28.8.2015 saamatta jääneet varsinaisen työajan mukaiset palkkasaatavat.

Rantasalmen paloaseman lähtövalmiusajaksi oli määrätty viisi minuuttia. Lyhyen lähtövalmiusajan takia varallaolijat olivat jatkuvasti sidottuja työhön ja heidän tuli oleskella paloasemalla tai sen välittömässä läheisyydessä. Liikkuminen laajalla alueella ei ollut mahdollista. Varallaolon aikana tuli olla auton läheisyydessä ja ehtiä paloasemalle neljässä minuutissa, jossa tuli pukeutua sammutusasuun sekä ehtiä paloautoon.

Varallaolojen suorittaminen Rantasalmen paloasemalla esti lähes kokonaan normaalin vapaa-ajan vieton. Harrastusmahdollisuudet olivat hyvin rajalliset. Paloauton käyttö varallaoloaikana oli erittäin kyseenalaista, koska miehistönkuljetusautoa ei saanut käyttää edes virkatehtäviin. Kaupunki ei myöskään antanut ohjeistusta auton käytöstä. Varallaolo paloasemalla oli työnantajan tiedossa ja varallaolojen tekeminen myös työnantajan toiveiden mukaista.

Palkkasaatavien määrä on yhteensä 98 742,93 euroa, josta voidaan vähentää niin sanottujen arkivapaiden osuus ja niin sanotut haittalisät.

on antanut selityksen, jossa on vaadittu, että A:n valitus hylätään ja hänet velvoitetaan korvaamaan kaupungin oikeudenkäyntikulut viivästyskorkoineen. Kaupunki on uudistanut asiassa aiemmin lausumansa ja esittänyt muun ohella seuraavaa:

Hallinto-oikeus on päätynyt pääasiassa oikeaan ratkaisuun, vaikka sen perustelut ovat virheelliset. Kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen III luvun 4 ja 5 §:n työ- ja varallaoloaikaa koskevat määräykset tulevat sovellettaviksi työaikalain sijaan ja ne syrjäyttävät lain oikeusvaikutukset. Hallinto-oikeuden päätös on virheellinen myös siltä osin kuin se on katsonut, että A:n vaatima saatava ajalta 1.5.−31.12.2013 ei olisi vanhentunut työaikalain perusteella. Kaupunki vastustaa palkkasaatavaa koskevaa vaatimusta sekä perusteeltaan että määrältään ja vaatii sen kohtuullistamista samoin perustein kuin hallinto-oikeudessa on esitetty.

Kaupungin palvelutasopäätöksessä määrittelemät toimintavalmiusajat ovat tavoitteellisia, ja niihin on sisältynyt sisäministeriön ohjeen mahdollistamaa joustoa. Toimintavalmiusaikaan sisältynyt jousto on koskettanut myös sitä aikaa, jonka kuluessa varallaolijan on hälytyksen tapahduttua tullut saapua paloasemalle. Lähtövalmiusaika on ollut keskimäärin viisi minuuttia. Olennaista on ollut, että kiireelliseen pelastustehtävään on lähdetty olosuhteet huomioiden mahdollisimman nopeasti. Tavoitteellista lähtövalmiusaikaa pidemmästä ajasta ei ole seurannut sanktiota. Siten A:han sovellettua lähtövalmiusaikaa ei voida pitää ehdottomana tai välittömänä. Varallaoloaikana A:n ei ole edellytetty pitävän, eikä hän ole myöskään pitänyt mukanaan työtehtävissä tarvittavia varusteita.

Varallaolon ei voida katsoa muodostuvan työajaksi myöskään siitä syystä, että hälytykset olisivat toistuneet tiheästi. Varallaolon aikana A:lla ei ole ollut lähtökohtaisesti mitään pelastuslaitoksen työtehtäviä, eikä häntä ole millään tavoin sidottu työtehtäviin. A on varalla ollessaan voinut viettää aikaa vapaasti varallaoloalueellaan vapaa-ajan vaatetuksessa. Kaupunki ei ole ottanut kantaa siihen, missä paikassa A:n tulee olla varallaoloaikana. A:n liikkumisalue varallaoloaikana on ollut laaja, kun otetaan huomioon A:n asemapaikka, joka on maaseutumainen taajama. A:lla on myös ollut mahdollisuus käyttää pelastuslaitoksen ajoneuvoa.

on antanut vastaselityksen, jossa hän on todennut muun ohella, että lähtövalmiusaika viisi minuuttia oli ehdoton korkeimman oikeuden ratkaisuun KKO 2015:48 saakka. Tämän jälkeen pelastuslaitos muutti ohjeistusta ja kielsi välittömästi paloasemilla tapahtuvat varallaolot ja puhui lähtövalmiusajasta ympäripyöreästi. Toimintavalmiusajoilla eli sillä, kuinka nopeasti jokin riskikohde tulee saavuttaa, ei ole tässä tapauksessa merkitystä, koska varallaoloilla varmistettiin, että ensimmäinen yksikkö lähti Rantasalmen paloasemalta viidessä minuutissa.

on pyytänyt työtuomioistuimen lausunnon siitä, onko A:n esillä oleva osallistuminen Rantasalmen yksikön varallaoloon ollut sellaista virkaehtosopimuksessa tarkoitettua työaikaa, josta maksettava korvaus määräytyy virkaehtosopimuksen työajalta maksettavaa palkkaa koskevien määräysten perusteella, vai onko sitä pidettävä virkaehtosopimuksessa tarkoitettuna varallaolona, josta maksetaan korvausta varallaolon korvausta koskevien määräysten perusteella.

on varannut Kunnalliselle työmarkkinalaitokselle, Julkisen alan unioni JAU ry:lle, Julkisalan koulutettujen neuvottelujärjestö JUKO ry:lle ja Sosiaali- ja terveysalan neuvottelujärjestö Sote ry:lle tilaisuuden tulla asiassa kuulluiksi. Työtuomioistuimen 22.6.2021 antamassa lausunnossa todetaan:

Työtuomioistuin toteaa ensinnäkin, että vanhan työaikalain (605/1996) 40 §:n mukaan työnantajien ja työntekijöiden yhdistyksillä, joiden toimintapiiri käsittää koko maan, on oikeus sopia toisin muun ohella siitä, mitä työaikaa koskevassa työaikalain 4 §:ssä ja varallaoloaikaa koskevassa 5 §:ssä säädetään. Kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen (KVTES) osapuolet ovat sopineet työajasta ja varallaolosta sopimuksen III luvun 4 ja 5 §:ssä. Nämä sopimusmääräykset ovat siten tulleet sovellettavaksi viranhaltijoiden ja työntekijöiden palvelussuhteissa työaikalain tahdonvaltaisten 4 ja 5 §:n säännösten sijaan.

KVTES:n III luvun 4 §:n työajan määritelmää on kuitenkin tulkittava työaikadirektiivin 2003/88/EY mukaisesti. Direktiivi asettaa siten vähimmäisvaatimukset sille, mitä on ainakin pidettävä työaikana (ks. työtuomioistuimen varallaoloa koskevat ratkaisut TT 2021:33 — 34 ja TT 2021:50 — 52 sekä siellä mainittu oikeuskäytäntö).

$13b

Lausuntonaan työtuomioistuin toteaa siten seuraavan kunnalliseen yleiseen virka- ja työehtosopimukseen osallisten kesken riidattomaksi todetun.

Jos korkein hallinto-oikeus katsoo, että A:n suorittamassa varallaolossa kyse on ollut KVTES:n III luvun 4 §:ssä tarkoitetusta työajasta, siten kuin määräystä on työaikadirektiivin mukaisesti tulkittava, A:lla on oikeus KVTES:n työajalta maksettavaa palkkaa koskevien määräysten mukaiseen korvaukseen vähennettynä jo suoritetulla varallaolokorvauksella sekä paikallisen sopimuksen mukaisen ylimääräisen vapaapäivän arvolla, ellei korkein hallinto-oikeus kohtuullista korvausta oikeustoimilain 36 §:n nojalla.

Jos taas korkein hallinto-oikeus katsoo, että A:n suorittamassa varallaolossa kyse ei ole ollut työaikadirektiivissä tarkoitetusta työajasta, kyse on siinä tapauksessa ollut KVTES:n III luvun 5 §:ssä tarkoitetusta varallaolosta, joka on tullut korvattavaksi sopimuksen mukaisella varallaolokorvauksella.

Lopuksi työtuomioistuin toteaa, että kysymys siitä, onko A:n suorittama varallaolo tullut lukea työajaksi, on tässä tapauksessa ratkaistava unionin oikeuden perusteella. Kyse ei siten ole sellaisesta asiasta, jonka ratkaiseminen edellyttäisi erityistä työehto- tai virkaehtosopimusolojen tuntemusta oikeudenkäynnistä työtuomioistuimessa annetun lain 39 §:ssä tarkoitetulla tavalla. Työtuomioistuimen omaksuma, unionin tuomioistuimen viimeaikaiseen oikeuskäytäntöön perustuva tulkinta ilmenee tältä osin edellä mainituista ratkaisuista TT 2021:33 — 34 ja TT 2021:50 — 52.

on antanut työtuomioistuimen lausunnon johdosta selityksen. Rantasalmen paloasemalla tapahtunut varallaolo tulee lukea työajaksi.

on antanut työtuomioistuimen lausunnon johdosta selityksen. A:n varallaoloaika ei ole ollut työaikadirektiivin mukaisesti tulkittuna työaikaa. Varallaolon aiheuttamia rajoitteita tulee arvioida kokonaisharkinnalla eikä pelkästään lähtövalmiusajan pituudella (unionin tuomioistuimen tuomio asiassa C-580/19). A:n velvoitteisiin varallaoloaikana ei ole liittynyt mitään, joka olisi tehnyt varallaolosta enemmän sitovaa kuin työtuomioistuimen tuomioissa TT 2021:51 — 52. Mikäli vastoin kaupungin näkemystä A:n olosuhteiden katsottaisiin olevan työaikadirektiivin mukaista työaikaa, se on tällöin työtuomioistuimen lausunto huomioon ottaen lähtökohtaisesti KVTES III luvun 4 §:n mukaista työaikaa. Kaupunki viittaa kuitenkin Kunnallisen työmarkkinalaitoksen lausuntoon, jonka mukaan olosuhteet eivät ole olleet tällaista työaikaa vaan KVTES III 5 §:n mukaista varallaoloa. Kaupunki viittaa myös työmarkkinalaitoksen lausumaan palkkasaatavan kohtuullistamisesta.

Mikkelin kaupungin valitus

on valituksessaan viitannut viranhaltijalain 53 §:ään ja on vaatinut, että hallinto-oikeuden päätös oikeudenkäyntikulujen osalta kumotaan ja A velvoitetaan korvaamaan kaupungin oikeudenkäyntikulut hallinto-oikeudessa ja korkeimmassa hallinto-oikeudessa kokonaan tai toissijaisesti vähintään puolet laillisine viivästyskoroineen.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

Korkein hallinto-oikeus on tutkinut asian. Hallinto-oikeuden päätös sekä Etelä-Savon pelastuslautakunnan ja Mikkelin kaupungin pelastusjohtajan päätökset kumotaan pääasian osalta. Mikkelin kaupunki velvoitetaan maksamaan A:lle kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen mukaisia palkkasaatavia ajalta 1.5.2013 — 28.8.2015 vaaditut 51 428,06 euroa.

Mikkelin kaupungin valitus oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta hallinto-oikeudessa hylätään.

A:n valituksesta hallinto-oikeuden päätös A:n velvoittamisesta korvaamaan Mikkelin kaupungin oikeudenkäyntikuluja hallinto-oikeudessa kumotaan.

Mikkelin kaupungin vaatimukset oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta korkeimmassa hallinto-oikeudessa hylätään.

1.1 Kysymyksenasettelu ja tarkastelun lähtökohdat

Asiassa on kysymys palomestari A:n yksikönjohtajana Rantasalmen paloasemalla 1.5.2013 — 28.8.2015 suorittamien varallaolojaksojen korvaamisesta. Nämä varallaolojaksot on korvattu A:lle KVTES:n ja paikallisen virkaehtosopimuksen varallaolokorvausta koskevien määräysten mukaisesti. A on 14.6.2016 esittänyt työnantajalle kirjallisen vaatimuksen varallaolojaksojen korvaamisesta työajan palkkaa koskevien KVTES:n määräysten mukaisesti. Työnantaja on hylännyt A:n palkkasaatavaa koskevan vaatimuksen ja oikaisuvaatimuksen. Hallinto-oikeus on hylännyt A:n valituksen työnantajan oikaisuvaatimuspäätöksestä. Palkkasaatavaa koskeva vaatimus on tullut ratkaistavaksi työnantajan päätöksellä ja edelleen hallintolainkäytön järjestyksessä, koska A ei ole jäsenenä sellaisessa viranhaltijayhdistyksessä, jolla on oikeus panna asia vireille työtuomioistuimessa.

A on korkeimmassa hallinto-oikeudessa luopunut vaatimuksestaan arkivapaiden ja haittalisien osalta. A on tämän jälkeen vaatinut, että varallaolojaksot korvataan 51 428,06 eurolla.

Mikkelin kaupunki on hallinto-oikeudessa ensinnäkin väittänyt, että A:n vaatimus on osin vanhentunut. Pääasian osalta kaupunki katsoo, että varallaolojaksoilta on maksettu virkaehtosopimusten mukainen korvaus eikä A:lla ole oikeutta vaatimaansa työajan palkkaan. Kaupunki on edelleen vaatinut, että jos varallaolojaksojen palkan katsotaan määräytyvän työajan palkkaa koskevien määräysten perusteella, palkkasaatavaa on kohtuullistettava.

Korkeimmassa hallinto-oikeudessa on A:n valituksen johdosta ensinnä ratkaistavana, onko hänen vaatimuksensa osin vanhentunut työnantajan väittämällä tavalla. Tämän jälkeen on otettava kantaa siihen, sovelletaanko A:n varallaolojaksoihin työajan palkkaa koskevia virkaehtosopimuksen määräyksiä vai varallaolokorvausta koskevia määräyksiä sekä paikallista virkaehtosopimusta. Jos korkein hallinto-oikeus katsoo, että sovellettavaksi tulevat työajan palkkaa koskevat määräyksen, on vielä otettava kantaa kaupungin vaatimukseen saatavan kohtuullistamisesta.

1.2 Väite palkkasaatavien osittaisesta vanhentumisesta

Työnantaja on hallinto-oikeudessa väittänyt, että A:n vaatimus on vanhentunut työaikalain 38 §:n 1 momentin mukaisesti siltä osin kuin se koskee aikaa 1.5. — 31.12.2013.

Esillä olevassa asiassa on kysymys virkasuhteen perusteella esitetystä palkkasaatavia koskevasta vaatimuksesta. Vanhentumista koskeva kysymys tulee ratkaistavaksi kunnan ja hyvinvointialueen viranhaltijasta annetun lain (viranhaltijalaki) 55 §:n palkkasaatavan vanhentumista koskevan säännöksen perusteella eikä kaupungin esittämin tavoin työaikalain 38 §:n 1 momentin perusteella. Tämä tulkinta viranhaltijalain ja työaikalain vanhentumissäännösten suhteesta vastaa myös sitä tulkintaa, jonka työtuomioistuin on omaksunut järjestäytyneen viranhaltijan työaikakorvausta koskevassa ratkaisussaan TT 2021:25.

Viranhaltijalain 55 §:ssä säädetään palkkasaatavan vanhentumisesta. Pykälän 1 momentin mukaan viranhaltijan on esitettävä virkasuhteesta johtuvaa palkkaa tai muuta taloudellista etuutta koskeva kirjallinen vaatimus kolmen vuoden kuluessa sen kalenterivuoden päättymisestä, jona asianomainen palkkaerä tai muu etu olisi ollut maksettava tai annettava. Jos edellä tarkoitettua vaatimusta ei ole esitetty määräajan kuluessa, oikeus palkkaan tai muuhun taloudelliseen etuuteen on menetetty.

Vuoteen 2013 kohdistuneet vaatimukset on esitetty vuonna 2016. Vaatimukset on esitetty säädetyn määräajan kuluessa eivätkä ne ole miltään osin vanhentuneita.

1.3 Lähtökohdat palkan määräytymiselle A:n varallaoloajalta

A:n ja työnantajan erimielisyys koskee sitä, onko esillä olevista varallaolojaksoista maksettava palkkaa niiden kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen (KVTES 2012 — 2013 ja KVTES 2014 — 2016) määräysten mukaisesti, jotka koskevat työajan palkkaa, vai määräytyykö palkkaus virkaehtosopimuksen varallaolokorvausta koskevien määräysten ja Mikkelin kaupungin 31.3.2009 eräiden yhdistysten kanssa solmiman paikallisen sopimuksen perusteella.

Korkein hallinto-oikeus on pyytänyt virkaehtosopimuksen soveltamisesta ja tulkinnasta lausunnon työtuomioistuimelta. Työtuomioistuimen lausuntoa on selostettu edellä A:n valituksen kohdalla.

$144

Työtuomioistuin ei ole lausunnossaan ottanut kantaa siihen, onko A:n suorittama varallaolo tullut lukea työaikadirektiivin mukaan työajaksi ja tuleeko varallaolosta siten virkaehtosopimuksen perusteella maksaa työajan palkkaa. Tämä kysymys on ratkaistava unionin oikeuden perusteella. Työtuomioistuin on lausunnossaan kuitenkin viitannut viimeaikaiseen oikeuskäytäntöönsä, josta ilmenee työtuomioistuimen omaksuma, unionin tuomioistuimen viimeaikaiseen oikeuskäytäntöön perustuva tulkinta työaikadirektiivin sisällöstä tältä osin.

Korkeimman hallinto-oikeuden on siten voidakseen ratkaista, onko A:n suorittamasta varallaolosta maksettava työajan palkkaa, arvioitava, onko hänen suorittamansa varallaolo tullut lukea työaikadirektiivin mukaan työajaksi. Työtuomioistuimen lausunnossaan toteamin tavoin tämä kysymys ratkeaa unionin oikeuden perusteella. Myös työtuomioistuimen esillä olevan virkaehtosopimuksen soveltamisen ja tulkinnan yhteydessä omaksumilla tulkinnoilla unionin oikeuden ja sitä kautta virkaehtosopimuksen sisällöstä on kuitenkin katsottava olevan merkitystä tässä yhteydessä, jotta voidaan varmistaa järjestäytyneiden ja järjestäytymättömien viranhaltijoiden yhdenvertainen kohtelu.

Edellä todetun perusteella korkeimman hallinto-oikeuden on seuraavaksi otettava kantaa siihen, onko A:n varallaolo tullut lukea työaikadirektiivin mukaan työajaksi.

1.4 Varallaolon arviointi työaikadirektiivin työaikaa koskevien määräysten perusteella

1.4.1 Työaikadirektiivi ja Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä

Tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista 4.11.2003 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88/EY (työaikadirektiivi) 2 artiklan mukaan direktiivissä tarkoitetaan:

1. ’työajalla’ ajanjaksoa, jonka aikana työntekijä tekee työtä, on työnantajan käytettävissä ja suorittaa toimintaansa tai tehtäviään kansallisen lainsäädännön ja /tai käytännön mukaisesti;

Euroopan unionin tuomioistuin on todennut asiassa C-580/19,

$146

Direktiivin 2003/88 2 artiklan 1 alakohdassa käsite ”työaika” määritellään ajanjaksoksi, jonka aikana työtekijä tekee työtä, on työnantajan käytettävissä ja suorittaa toimintaa tai tehtäviään kansallisen lainsäädännön ja/tai käytännön mukaisesti. Kyseisen direktiivin 2 artiklan 2 alakohdan mukaan lepoajalla tarkoitetaan ajanjaksoa, joka ei ole työaikaa (tuomion kohta 29). Tästä seuraa, että nämä kaksi käsitettä ovat toisensa poissulkevia. Työntekijän päivystysaika on näin ollen luokiteltava joko direktiivissä 2003/88 tarkoitetuksi työajaksi tai lepoajaksi, koska viimeksi mainitussa ei säädetä niiden välimuodosta (tuomion 30 kohta).

Unionin tuomioistuin on katsonut, että direktiivissä 2003/88 tarkoitetun työajan käsitteen alaan kuuluvat kaikki päivystysjaksot, myös varallaolojärjestelmän mukaiset päivystysjaksot, joiden aikana työntekijään kohdistuu sen luonteisia velvoitteita, että ne vaikuttavat objektiivisesti ja erittäin huomattavasti viimeksi mainitun mahdollisuuksiin käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa (tuomion 38 kohta). Sitä vastoin silloin, kun työntekijälle tietyn päivystysjakson aikana asetetut velvoitteet eivät ole näin voimakkaita ja mahdollistavat sen, että hän voi järjestää ajankäyttönsä ja keskittyä omiin asioihinsa ilman suurempia velvoitteita, vain aika, joka liittyy työsuoritukseen, joka on tarvittaessa tosiasiallisesti toteutettu tällaisena ajanjaksona, on direktiivissä 2003/88 tarkoitettua työaikaa (tuomion 39 kohta).

Arvioitaessa sitä, onko päivystysjakso työaikadirektiivissä tarkoitettua työaikaa, voidaan ottaa huomioon ainoastaan velvoitteet, jotka työntekijälle on asetettu joko asianomaisen jäsenvaltion lainsäädännössä, työehtosopimuksessa tai hänen työnantajansa taholta erityisesti työsopimuksessa, työpaikan säännöissä tai työntekijöiden päivystysvuorojen jakamista koskevassa järjestelmässä (tuomion 40 kohta).

Sen sijaan ei voida ottaa huomioon organisatorisia vaikeuksia, joita päivystysjakso voi aiheuttaa työntekijälle ja jotka eivät johdu tällaisista velvoitteista, vaan jotka aiheutuvat esimerkiksi luonnon olosuhteista tai työntekijän omasta vapaasta valinnasta (tuomion 41 kohta).

Tältä osin Euroopan unionin tuomioistuin on asiassa C-344/19,

(Varallaolojakso syrjäisellä paikalla, EU:C:2021:182) 9.3.2021 antamassaan tuomiossa todennut, että yhtäältä se, että työntekijän vapaasti valitsema kotipaikka on huomattavan etäällä paikasta, jonne hänen on päästävä tietyssä ajassa päivystysjaksonsa aikana, ei sinällään ole merkityksellinen arviointiperuste (tuomion 41 kohta). Toisaalta se, että alue, jolta työntekijä ei voi käytännössä poistua varallaolojärjestelmän mukaisen päivystysjakson kuluessa, ei sovellu hyvin vapaa-ajan toimintaan, ei myöskään ole merkityksellinen seikka tämän ajanjakson direktiivissä 2003/88 tarkoitetuksi työajaksi luokittelemisen kannalta (tuomion 42 kohta).

Euroopan unioni on edellä mainitussa asiassa

antamassaan tuomiossa edelleen todennut, että jos päivystysjaksoa ei voida automaattisesti luokitella työaikadirektiivissä tarkoitetuksi työajaksi sen vuoksi, ettei työntekijällä ole velvoitetta pysyä työpaikalla, kansallisten tuomioistuinten on vielä tutkittava, olisiko se kuitenkin luokiteltava työajaksi niiden seurausten vuoksi, joita työntekijälle asetettujen velvoitteiden kokonaisuus merkitsee työntekijän mahdollisuudelle käyttää vapaasti tämän jakson aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista, ja keskittyä omiin intresseihinsä (tuomion 44 kohta).

Tässä mielessä on erityisesti otettava huomioon se aika, joka työntekijällä on päivystysjaksonsa aikana käytettävissään työtehtäviinsä ryhtymiseksi, alkaen siitä hetkestä, jolloin hänen työantajansa sitä pyytää, yhdistettynä tarvittaessa niiden interventioiden keskimääräiseen lukumäärään, joita kyseinen työtekijä tosiasiallisesti kutsutaan suorittamaan tämän ajanjakson kuluessa (tuomion 45 kohta).

Kansallisten tuomioistuinten on otettava huomioon, mitä seurauksia työntekijän mahdollisuudelle päättää vapaasti ajankäytöstään on sen ajan lyhyydellä, jonka kuluessa hänen on silloin, kun interventiota edellytetään, ryhdyttävä työhön, mikä yleensä edellyttää häneltä työpaikalle saapumista (tuomion 46 kohta).

Päivystysjakso, jonka kuluessa työntekijä voi sen vuoksi, että hänelle on annettu kohtuullinen aika ryhtyä työhön, suunnitella henkilökohtaisia ja sosiaalisia asioitaan, ei ensi näkemältä ole työaikadirektiivissä tarkoitettua työaikaa. Sen sijaan päivystysjaksoa, jonka kuluessa työntekijälle työhön ryhtymiselle asetettu aika on vain muutamia minuutteja, on lähtökohtaisesti pidettävä kokonaisuudessaan tässä direktiivissä tarkoitettuna työaikana, koska tässä tapauksessa työntekijä käytännössä hyvin helposti saadaan luopumaan suunnittelemasta mitään, edes lyhytkestoista, vapaa-ajan toimintaa (tuomion 47 kohta).

On kuitenkin niin, että tämän reaktioajan vaikutusta on arvioitava sellaisen konkreettisen harkinnan päätteeksi, jossa otetaan tarvittaessa huomioon velvoitteet ja järjestelyt, joita työntekijällä on päivystysjaksonsa aikana (tuomion 48 kohta).

Tähän reaktioaikaan liittyvistä velvoitteista merkityksellinen on erityisesti työntekijän velvollisuus pysyä kotonaan niin, että hän ei voi liikkua vapaasti, odottaessaan työnantajansa kutsua, tai se, että hänellä on oltava erityiset varusteet, kun hänen on puhelun saatuaan saavuttava työpaikalleen. Työntekijälle myönnettyjen järjestelyjen osalta merkityksellinen on myös tämän työntekijän käyttöön mahdollisesti annettu virka-ajoneuvo, joka mahdollistaa etuoikeuksien, joista säädetään tieliikenneasetuksessa, ja kulkuoikeuksien hyödyntämisen, tai vielä työntekijälle annettu mahdollisuus vastata työnantajan kutsuihin poistumatta paikasta, jossa hän oleskelee (tuomion 49 kohta).

Toiseksi yhdessä sen ajan kanssa, joka työntekijällä on käytettävissään palatakseen suorittamaan työtehtäviään, kansallisten tuomioistuinten on otettava huomioon se, miten usein keskimäärin kyseinen työntekijä tavallisesti tosiasiallisesti työskentelee kunkin päivystysjaksonsa kuluessa, jos tämä on objektiivisesti arvioitavissa (tuomion 50 kohta).

Se, että työntekijä kutsutaan päivystysjaksoinaan työhön keskimäärin vain harvoin, ei kuitenkaan voi johtaa siihen, että näitä ajanjaksoja olisi pidettävä direktiivin 2003/88 2 artiklan 2 alakohdassa tarkoitettuna lepoaikana, jos sen ajan, jonka kuluessa työntekijän edellytetään palaavan työtehtäviään suorittamaan, vaikutus on sellainen, että se riittää rajoittamaan objektiivisesti ja erittäin huomattavasti hänen mahdollisuuttaan käyttää vapaasti näinä ajanjaksoina aikaa, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista (tuomion 53 kohta).

Euroopan unionin tuomioistuin on asiassa C-518/15,

(EU:C:2018:82) 21.2.2018 antamassaan tuomiossa katsonut, että sivutoimisen palomiehen velvollisuus olla fyysisesti läsnä työnantajan määrittämässä paikassa ja velvoite, joka maantieteellisesti ja ajankäytöllisesti aiheutui tarpeesta päästä työpaikalle kahdeksassa minuutissa, olivat sellaisia, että niillä rajoitettiin objektiivisesti mahdollisuuksia, joita työntekijällä oli omiin henkilökohtaisiin tai sosiaalisiin intresseihinsä keskittymiseksi (tuomion kohta 66). Tällaisten velvoitteiden kannalta arvioituna varallaolijan tilanne erosi sellaisen työntekijän tilanteesta, jonka oli varallaolotehtävänsä aikana pelkästään oltava työnantajansa käytettävissä, jotta tämä voi saada häneen yhteyden (tuomion 64 kohta).

Euroopan unionin tuomioistuimen asiassa C-107/19,

$14b

Europan unionin tuomioistuimen asiassa C-214/20,

$14d

1.4.2 Arviointi A:n varallaolon sitovuudesta

$14e

Asiassa on kuitenkin tarkasteltava, mitä A:lle asetettujen velvollisuuksien ja hänelle myönnettyjen järjestelyjen kokonaisuus merkitsee hänen mahdollisuudelleen käyttää vapaasti tämän jakson aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista, ja keskittyä omiin intresseihinsä.

Vaikka A:lla ei ole ollut velvollisuutta pysyä työpaikalla, valmiusaika ja tehtävän luonne eivät ole tosiasiallisesti mahdollistaneet oleskelua muualla kuin työpaikalla tai sen välittömässä läheisyydessä. Huomioon on myös otettava se, että A on yksikönjohtaja, jolloin tehtävän kiireellinen luonne korostuu. Velvoitteiden sitovuuden arvioinnissa ei ole merkitystä sillä, että velvoitteen noudattamatta jättämistä ei ole virkamiesoikeudellisesti sanktioitu. Asiassa ei myöskään ole merkitystä sillä, että A olisi halutessaan voinut luopua varallaolosta eikä myöskään sillä, mitkä ovat olleet hänen motiivinsa olla mukana varallaolossa.

Asiassa on vielä arvioitava, onko A:n varallaoloon liittyvissä työolosuhteissa ollut sellaisia järjestelyjä, jotka olisivat luoneet mahdollisuuksia hänelle suunnitella henkilökohtaisia ja sosiaalisia asioita. A:n on tullut varallaolon aikana kantaa mukanaan Virve-viranomaispuhelinta sekä matkapuhelinta. Muita varusteita ei ole vaadittu pidettäväksi mukana, ja paloasu on puettu paloasemalla. Asiassa on esitetty selvitystä siitä, että A:lla olisi ollut mahdollisuus käyttää oman auton sijasta paloaseman ajoneuvoa. Tähän mahdollisuuteen näyttää kuitenkin liittyneen vajavaista ohjeistusta. Mahdollisuus paloaseman ajoneuvon käyttöön ei kuitenkaan muodostu kokonaisuuden arvioinnissa merkittäväksi.

Lähtövalmiusaika on edellä todetuin tavoin ollut viisi minuuttia. Hälytyksiä ei ole ollut päivittäin, mutta hälytyksiä on kuitenkin ollut keskimäärin viikoittain. Kokonaisuutena tarkasteltuna lyhyt hälytysaika yhdistettynä suhteellisen säännöllisesti esiintyviin interventioihin ovat huomattavasti vaikeuttaneet A:n mahdollisuuksia päättää vapaasti ajankäytöstään.

Korkein hallinto-oikeus katsoo, kun edellä kuvattuja olosuhteita arvioidaan kokonaisuutena ottaen erityisesti huomioon lyhyt valmiusaika, että A:han varallaoloaikana kohdistuneet velvoitteet ovat vaikuttaneet objektiivisesti ja erittäin huomattavasti hänen mahdollisuuteensa käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin häneltä ei ole edellytetty työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Varallaoloaika on siten luettava kokonaisuudessaan työajaksi.

1.5 Johtopäätös palkkauksesta

Korkein hallinto-oikeus on edellä todennut, että A:n suorittamaa varallaoloa on pidettävä virkaehtosopimuksen työajan määritelmää työaikadirektiivin mukaisesti tulkiten työaikana. A:lla on siten oikeus kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen työajalta maksettavaa palkkaa koskevien määräysten mukaiseen korvaukseen vähennettynä jo suoritetulla varallaolokorvauksella sekä paikallisen sopimuksen mukaisen ylimääräisen vapaapäivän arvolla.

Kaupunki on vaatinut A:n palkkasaatavien kohtuullistamista. Asiassa ei kuitenkaan ole esitetty sellaista oikeudellista perustetta, jonka perusteella kaupungin maksettavaksi tulevaa palkkasaatavaa olisi kohtuullistettava.

Edellä mainituilla perusteilla hallinto-oikeuden, Etelä-Savon pelastuslautakunnan ja pelastusjohtajan päätökset on kumottava ja kaupunki velvoitettava korvaamaan A:lle hänen vaatimansa palkkasaatava edellä ratkaisuosassa todetulla tavalla.

Hallinto-oikeuden päätös on kumottu A:n valituksen johdosta eli hänen valituksensa on tullut hyväksytyksi. Tähän nähden ja kun otetaan huomioon viranhaltijalain 53 §:n 1 momentti häntä ei ole velvoitettava korvaamaan kaupungin oikeudenkäyntikuluja hallinto-oikeudessa. Hallinto-oikeuden päätös oikeudenkäyntikuluista on kumottava A:n valituksen johdosta. Vastaavalla perusteella kaupungin valitus oikeudenkäyntikulujen määrästä on hylättävä.

Asian näin päättyessä ja kun otetaan huomioon viranhaltijalain 53 §:n 1 ja 2 momentti, Mikkelin kaupungille ei ole määrättävä maksettavaksi korvausta oikeudenkäyntikuluista korkeimmassa hallinto-oikeudessa.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Anne E. Niemi, Outi Suviranta, Janne Aer, Monica Gullans ja Ari Wirén. Asian esittelijä Mirka Kuisma.

Muutoksenhakijat

Mikkelin kaupungin pelastusjohtaja

Etelä-Savon pelastuslautakunta

Hallinto-oikeus

Varallaoloajan oikeudellinen luonne työaikalain valossa

A:n oikeus vaatimaansa palkkaan varallaolojaksoilta

Hallinto-oikeuden soveltamat oikeusohjeet

Asian ovat ratkaisseet hallinto-oikeuden jäsenet Jukka Hartikainen, Timo Tervonen ja Elina Ranz, joka on myös esitellyt asian.

A:n valitus

A

Mikkelin kaupunki

Korkein hallinto-oikeus

Työtuomioistuin

1. Pääasia

2. Oikeudenkäyntikulut hallinto-oikeudessa

3. Oikeudenkäyntikulut korkeimmassa hallinto-oikeudessa

1. A:n valitus pääasiassa

Stadt Offenbach am Main

Radiotelevizija Slovenija

Matzak

Dopravní podnik hl. m. Prahy

Dublin City Council

Perustelut