KHO:2017:106 — Förvaltningstvistemål

A, en ung person som var utvecklingsstörd och led av ledgångsreumatism, hade 1.10.2012 från sin hemkommun C flyttat till kommunen B, där han bodde i ett resurserat serviceboende och som blev hans nya hemkommun. Den fråga som skulle avgöras var om det till följd av att A:s tidigare hemkommun varit C nu var staden D, med vilken kommunen C sammanslagits, som var den kommun som från 1.10.2012 skulle svara för kostnaderna för A:s resurserade serviceboende, eller om kostnadsansvaret från och med flyttningen hade övergått på kommunen B.

Till följd av sin utvecklingsstörning och sin sjukdom kunde A inte bo självständigt i kommunen C, där han kunnat bo tillsammans med sina föräldrar genom att stöd för närståendevård beviljats. A:s stödbehov hade funnits kvar även i hans nya hemkommun B, där han hade beviljats resurserat serviceboende.

Under dessa förhållanden ansåg högsta förvaltningsdomstolen att A inte hade flyttat till kommunen B i en sådan avsikt som enligt 2 § 1 mom. i lagen om hemkommun och 13 § 1 mom. 1 punkten i socialvårdslagen bedöms som sedvanlig flyttning. Det hade varit frågan om en i 16 a § i socialvårdslagen avsedd situation, där enligt 3 b § i lagen om hemkommun A:s hemkommun från 1.10.2012 hade blivit C kommun. Enligt 42 b § i socialvårdslagen hade kostnadsansvaret för serviceboendet följaktligen stannat hos A:s tidigare hemkommun C och senare genom kommunsammanslagningen hos staden D.

Socialvårdslagen (710/1982) 13 § 1 mom. 1 punkten, 14 § 1 mom., 17 § 2 mom. (910/2012), 16 a § 1 mom. (1378/2010) och 42 b § (1378/2010)

Lagen om hemkommun 2 § 1 mom. och 3 b § (1377/2010)

Kehitysvammainen ja nivelreumaa sairastava nuori henkilö A oli 1.10.2012 muuttanut kotikunnastaan C:stä B:n kuntaan, jossa hän asui tehostetun palveluasumisen yksikössä ja josta tuli hänen uusi kotikuntansa. Asiassa oli kysymys siitä, oliko A:n tehostetun palveluasumisen kustannuksista vastuussa 1.10.2012 lukien edelleen hänen aikaisemman kotikuntansa C:n perusteella D:n kaupunki, johon C:n kunta oli liitetty, vai oliko kustannusvastuu siirtynyt A:n muutosta alkaen B:n kunnalle.

A ei kyennyt kehitysvammansa ja sairautensa vuoksi itsenäiseen asumiseen C:n kunnassa, jossa hän oli asunut omaishoidontuen turvin yhdessä vanhempiensa kanssa. A:n tuen tarve oli jatkunut myös uudessa kotikunnassa B:ssä, jossa hänelle oli myönnetty tehostettu palveluasuminen.

Näissä olosuhteissa korkein hallinto-oikeus katsoi, ettei A ollut muuttanut B:n kuntaan tarkoituksessa, jota arvioidaan kotikuntalain 2 §:n 1 momentin ja sosiaalihuoltolain 13 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan tavanomaisena muuttona. Asiassa oli kysymys sosiaalihuoltolain 16 a §:ssä tarkoitetusta tilanteesta, jossa A:n kotikunta oli kotikuntalain 3 b §:n mukaisesti muuttunut 1.10.2012 C:n kuntaan. Siten vastuu palveluasumisen kustannuksista säilyi sosiaalihuoltolain 42 b §:n mukaan A:n aiemmalla kotikunnalla C:llä ja sittemmin kuntaliitoksen johdosta D:n kaupungilla.

Sosiaalihuoltolaki (710/1982) 13 §:n 1 momentti 1 kohta, 14 §:n 1 momentti, 17 §:n 2 momentti (910/2012), 16 a §:n 1 momentti (1378/2010) ja 42 b § (1378/2010)

Kotikuntalaki 2 § 1 momentti ja 3 b § (1377/2010)

Päätös, josta valitetaan

Pohjois-Suomen hallinto-oikeus 17.12.2014 nro 14/5463/2

Hakemus hallinto-oikeudelle

Hakemuksen mukaan A:lla on diagnosoitu Downin oireyhtymä ja nivelreuma. Hän on asunut kotona C:n kunnassa vanhempiensa ja veljensä kanssa, kunnes hän on muuttanut B:n kuntaan 1.10.2012 E Oy:n ylläpitämään Kuntoutus- ja palvelukoti F:ään, joka on tehostetun palveluasumisen yksikkö. B:n kunta on tehnyt ostopalvelusopimuksen kyseisen yhtiön kanssa. Maistraatti on hyväksynyt A:n kotikunnaksi B:n kunnan. Hänelle on myönnetty palveluasuminen viranhaltijapäätöksellä 4.1.2013 muuttopäivästä 1.10.2012 lukien.

Riidatonta on, että A ei kykene asumaan itsenäisesti. Asiassa on menetelty sosiaalihuoltolain 16 a §:ssä tarkoitetulla tavalla. A:n aiempi kotikunta C on toistuvasti kieltäytynyt maksamasta B:n kunnalle sosiaalihuoltolain 42 b §:ssä tarkoitettuja kustannuksia.

on vastineessaan vaatinut, että B:n kunnan perusturvalautakunnan hakemus hylätään.

A:lla ei ole ollut C:n kunnassa järjestettynä mitään asumispalveluja. A on muuttanut B:n kuntaan opiskelemaan ja asumaan asumispalveluyksikkö F:ään.

C:n kunnassa on 11.9.2012 tehty kielteinen päätös asumispalvelujen osalta B:n kunnassa. Perhe on silti valinnut asuinpaikaksi B:n kunnan.

on antanut vastaselityksen.

A asuu B:n kunnassa tehostetun palveluasumisen yksikössä, joten tavanomaisesta asumisesta ei ole kysymys. Sosiaalihuoltolain 16 a §:n mukaan arvioitavaksi tulevana kriteerinä on se, että henkilön muuttaessa toisen kunnan alueella sijaitsevaan yksikköön hän ei kykenisi asumaan kyseessä olevassa kunnassa itsenäisesti. A:ta koskevan 16.4.2013 päivätyn erikoislääkärin lausunnon mukaan hän tarvitsee sairauksiensa vuoksi ohjausta eikä hän pysty liikkumaan ja harrastamaan kodin ulkopuolella mitään ilman avustajaa. Hän tarvitsee kaikkeen harrastamiseen henkilökohtaisen avustajan ja liikkumiseen vaikeavammaisten kuljetuspalvelut. Asiassa ei ole merkitystä sillä, että A:lle olisi voitu järjestää vastaavat palvelut myös D:n kaupungissa tai lähikunnissa.

Hallinto-oikeuden ratkaisu

Hallinto-oikeus on valituksenalaisella päätöksellään hylännyt B:n kunnan perusturvalautakunnan hakemuksen sekä oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskevan vaatimuksen.

Hallinto-oikeus on perustellut päätöstään seuraavasti:

Sosiaalihuoltolain 16 a §:n 1 momentin mukaan se, joka haluaa muuttaa toisen kunnan asukkaaksi, mutta ei ikänsä, vammaisuutensa tai muun sellaisen syyn vuoksi kykene asumaan siellä itsenäisesti, voi hakea tämän kunnan sosiaalipalveluja ja hoitopaikkaa samoin perustein kuin jos olisi kunnan asukas. Kunnan tulee välittömästi ilmoittaa hakemuksesta ja sen käsiteltäväksi ottamisesta hakijan kotikunnalle. Kunnan tulee käsitellä hakemus, arvioida hakijan palvelutarve yhteistyössä tämän kotikunnan kanssa ja tehdä asiassa päätös. Hakemusta ei kuitenkaan käsitellä, jos hakija on jo tehnyt vastaavan hakemuksen toiseen kuntaan ja asian käsittely on vielä kesken.

Saman pykälän 2 momentin mukaan, jos kunta päättää 1 momentissa säädetyin tavoin palvelun myöntämisestä, hakijan on kahden viikon kuluessa päätöksen tiedoksi saamisesta ilmoitettava kunnalle palvelun vastaanottamisesta. Hakijalla on oikeus kolmen kuukauden kuluessa päätöksen tiedoksi saamisesta muuttaa osoitettuun hoitopaikkaan. Jos hakija laiminlyö edellä säädettyjen määräaikojen noudattamisen, hänen oikeutensa päätöksen mukaisiin palveluihin raukeaa.

Sosiaalihuoltolain 42 b §:n 1 momentin mukaan edellä 16 a §:ssä tarkoitetussa tilanteessa vastuu kunnan päätökseen perustuvan perhehoidon, laitoshoidon tai asumispalvelujen tosiasiallisista kustannuksista säilyy aiemmalla kotikunnalla. Uusi kotikunta laskuttaa kustannuksia vastaavan korvauksen aiemmalta kotikunnalta.

Kotikunta- ja sosiaalihuoltolain muutoksia koskevan hallituksen esityksen (HE 101/2010 vp) yleisperustelujen mukaan pitkäaikaisen perhehoidon, laitoshoidon tai asumispalvelujen tarpeessa oleva henkilö voisi muuttaa toiseen kuntaan myös omasta aloitteestaan. Tällaisessa tilanteessa henkilön hakiessa sosiaalipalveluja uudesta kunnasta hänelle tehtäisiin ennen muuttoa palvelutarpeen selvitys. Ehdotettavien uusien säännösten perusteella valintaoikeus koskiksi käytännössä lähinnä vain perhehoidossa, laitoshoidossa tai asumispalveluyksikössä olevia henkilöitä, joten itsenäisesti asuvat ja avohuollon palvelujen piirissä olevat henkilöt eivät lähtökohtaisesti kuuluisi tähän ryhmään. Toisaalta säännökset eivät myöskään estä sitä, että sosiaalipalvelut järjestetään mahdollisimman pitkälle avohuollossa.

$ff

C:n kunnan 30.10.2012 päivätyn palvelusuunnitelman mukaan A on vuonna 1982 syntynyt kehitysvammainen henkilö, joka on asunut kotona C:n kunnassa vanhempiensa kanssa, kunnes hän on 1.10.2012 muuttanut B:n kuntaan. A:n isä G on toiminut A:n omaishoitajana. Omaishoitajuus on päättynyt 30.9.2012 A:n kuntalaisuuden muututtua. Palvelusuunnitelmassa on todettu, että A:n vanhemmilla nousi ajatus A:n muuttamisesta mahdollisimman itsenäiseen asumiseen kesällä 2012. Vanhemmat olivat varanneet A:lle asunnon E Oy:n Kuntoutus- ja palvelukoti F:stä B:n kunnasta. C:n kunta on tehnyt kielteisen päätöksen asumispalvelusta Kuntoutus- ja palvelukoti F:ään B:n kunnassa, koska asumispalvelu sekä työhön ja itsenäiseen elämään valmentava koulutus on mahdollista järjestää myös D:n kaupungin seudulla.

B:n kunnan 4.1.2013 päivätyn viranhaltijapäätöksen mukaan A:lle on myönnetty palveluasuminen Kuntoutus- ja palvelukoti F:ssä ajalle 1.10.2012 — 31.12.2013 asumisen järjestämiseksi opiskelun ajalle. Päätöksessä on todettu, että kustannukset peritään D:n kaupungilta sosiaalihuoltolain 42 b §:n perusteella.

Asiassa on kysymys tilanteesta, jossa kehitysvammainen henkilö on vanhempiensa aloitteesta muuttanut lapsuudenkodistaan C:n kunnasta B:n kuntaan. A on asunut C:n kunnassa omaishoidon turvin eikä hänen terveydentilassaan tai muissa olosuhteissaan ole tapahtunut muutosta. Hänen muuttonsa B:n kuntaan ei ole perustunut sosiaalipalvelun tai hoitopaikan tarpeeseen, vaan hänen itsenäistymiseensä ja opiskeluunsa liittyviin syihin.

Koska kyseessä on ollut A:n tavanomainen muutto paikkakunnalta toiselle, D:n kaupunkia ei voida velvoittaa korvaamaan B:n kunnalle A:n kuntoutus- ja palvelukoti F:ssä asumisesta aiheutuneita kustannuksia.

Asian näin päättyessä ei ole kohtuutonta, että B:n kunnan perusturvalautakunta saa pitää kulunsa vahinkohaan.

Käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa

on valituksessaan korkeimmalle hallinto-oikeudelle vaatinut, että hallinto-oikeuden päätös kumotaan ja asia ratkaistaan B:n kunnan perusturvalautakunnan hakemuksessaan vaatimalla tavalla. D:n kaupunki on velvoitettava korvaamaan B:n kunnan perusturvalautakunnan oikeudenkäyntikulut myös korkeimman hallinto-oikeuden osalta arvonlisäveroineen.

Viranhaltijapäätöksellä 4.1.2013 B:n kunnan perusturvajohtaja on myöntänyt A:lle vammaispalvelulain mukaisen palveluasumisen Kuntoutus- ja palvelukoti F:ssä. On katsottava, että tällä päätöksellä A on sosiaalihuoltolain 16 a §:n mukaisella tavalla hyväksytty kyseisen yksikön ostopalvelupaikalle. Maistraatti on hyväksynyt A:n kotikunnaksi B:n kunnan.

A sairastaa Downin syndroomaa ja juveniili polyartriittiä eli lastenreumaa, johon A on sairastunut vuonna 1986. Häntä pitää auttaa peseytymisessä, wc-toiminnoissa ja henkilökohtaisen hygienian hoitamisessa. Hän ei tunne rahanarvoa. Hänet voi jättää yksin ainoastaan muutamaksi hetkeksi. A:n edunvalvojana on hänen isänsä G.

Hallinto-oikeudelle esitetyn 16.4.2013 päivätyn lääkärinlausunnon mukaan A tarvitsee sairauksiensa vuoksi ohjausta eikä pysty liikkumaan ja harrastamaan kodin ulkopuolella mitään ilman avustajaa. Hän tarvitsee kaikkeen harrastamiseensa henkilökohtaisen avustajan ja liikkumiseensa vaikeavammaisten kuljetuspalvelut. Palvelusuunnitelmassa 8.8.2012 on todettu A:n palveluasumisen tarve. Hän on asunut C:n kunnassa omaishoidon tuen turvin. On selvää, että hän ei kykene asumaan itsenäisesti.

Sosiaalihuoltolain 16 a §:n mukaan henkilö, joka haluaa muuttaa toisen kunnan asukkaaksi, mutta ei muun ohella vammaisuutensa vuoksi kykene asumaan siellä itsenäisesti, voi hakea tämän kunnan sosiaalipalveluja ja hoitopaikkaa samoin perustein kuin jos olisi kunnan asukas. Juuri näin käsiteltävänä olevassa tapauksessa on meneteltykin. A ei kykene asumaan itsenäisesti. Kuntoutus- ja Palvelukoti F on tehostetun palveluasumisen yksikkö.

Vuonna 2010 säädetyn sosiaalihuoltolain 16 a §:n perustavoitteena on ollut se, että vammainen henkilö voi hakeutua toisen kunnan hoitopaikkaan ja tulla tuon uuden kunnan asukkaaksi. Tavoitteena oli myös se, että kustannukset eivät jää yksikön sijaintikunnan maksettaviksi, vaan kustannusvastuu säilyy aiemmalla kotikunnalla. Hallinto-oikeuden näkemys, jonka mukaan kyseessä olisi tavanomainen muutto paikkakunnalta toiselle,on virheellinen.

on antanut selityksen.

on antanut asiassa vastaselityksen. Lautakunta on uudistanut asiassa aiemmin lausumansa. Asiassa ei ole merkitystä sillä, olisiko vastaavat palvelut voitu järjestää A:lle myös D:n kaupungissa.

on lähetetty tiedoksi B:n kunnan perusturvalautakunnan vastaselitys.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

1. Korkein hallinto-oikeus kumoaa Pohjois-Suomen hallinto-oikeuden päätöksen, hyväksyy B:n kunnan perusturvalautakunnan hakemuksen sekä velvoittaa D:n kaupungin vastaamaan A:n tehostetun palveluasumisen kustannuksista 1.10.2012 lukien.

2. B:n kunnan perusturvalautakunnan oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskeva vaatimus hylätään.

Perustelut

Sosiaalihuoltolain (710/1982) 13 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan sosiaalihuoltoon kuuluvina tehtävinä kunnan on huolehdittava sen sisältöisinä ja siinä laajuudessa kuin kulloinkin säädetään muun ohella sosiaalipalvelujen järjestämisestä asukkailleen.

Sosiaalihuoltolain (710/1982) 14 §:n 1 momentin mukaan kunnan asukkaalla tarkoitetaan tässä laissa henkilöä, jolla on kunnassa kotikuntalaissa tarkoitettu kotipaikka.

Sosiaalihuoltolain 17 §:n 2 momentin (910/2012) mukaan kunnan on huolehdittava muun ohella kehitysvammaisten erityishuollon järjestämisestä.

Sosiaalihuoltolain 16 a §:n 1 momentin (1378/2010) mukaan se, joka haluaa muuttaa toisen kunnan asukkaaksi, mutta ei ikänsä, vammaisuutensa tai muun sellaisen syyn vuoksi kykene asumaan siellä itsenäisesti, voi hakea tämän kunnan sosiaalipalveluja ja hoitopaikkaa samoin perustein kuin jos olisi kunnan asukas. Kunnan tulee välittömästi ilmoittaa hakemuksesta ja sen käsiteltäväksi ottamisesta hakijan kotikunnalle. Kunnan tulee käsitellä hakemus, arvioida hakijan palvelutarve yhteistyössä tämän kotikunnan kanssa ja tehdä asiassa päätös. Hakemusta ei kuitenkaan käsitellä, jos hakija on jo tehnyt vastaavan hakemuksen toiseen kuntaan ja asian käsittely on vielä kesken.

Sosiaalihuoltolain 16 a §:ää koskevan hallituksen esityksen (HE 101/2010 vp) yksityiskohtaisissa perusteluissa on lausuttu muun ohella seuraavaa:

”Edellä ehdotettava kotikuntalain muutos mahdollistaisi nykyistä laajemman kotikunnan valintaoikeuden niissä tilanteissa, joissa henkilö joutuu oman kotikuntansa päätöksen perusteella hoidon tai huollon tarpeen vuoksi asumaan pitkäaikaisesti toisen kunnan alueella. Pitkäaikaista hoitoa tarvitsevalla tulisi toisaalta olla myös nykyistä laajemmin mahdollisuus muuttaa asumaan toiseen kuntaan. Pykälässä ehdotetaan säädettäväksi tarkemmin menettelystä siinä tapauksessa, että henkilö hakee kunnalliseen järjestämisvastuuseen perustuvaa hoitopaikkaa muun kuin kotikuntansa alueelta.

(—)

Ehdotettava hakemisoikeus koskisi käytännössä todennäköisesti erityisesti vanhuksia ja vaikeavammaisia henkilöitä.

Pykälässä ei ehdoteta säädettäväksi tarkemmin siitä, minkä tyyppisiä palveluja hakemus voisi koskea tai minkä lain nojalla asiaa tulisi ensisijaisesti arvioida. Tältä osin hakemusoikeuden rajaus ohjaisi kuitenkin käytännössä asian harkintaa ja päätöksentekoa. Koska henkilö ei lähtökohtaisesti ainakaan oman arvionsa perusteella kykenisi itsenäiseen asumiseen, tulisivat arvioitaviksi lähinnä laitoshoitopalvelut tai asuminen sellaisessa hoito- tai hoivapaikassa, johon voidaan järjestää ympärivuorokautiset asumisen mahdollistavat palvelut. Käytännössä kyseeseen tulisivat ensisijaisesti sosiaalihuoltolain tai jonkin sosiaalihuollon palveluja koskevan erityislain säännösten perusteella järjestettävät palvelut.

Ehdotettavaa hakemusmenettelyä voidaan soveltaa myös tilanteessa, jossa henkilö on toistaiseksi kyennyt asumaan kotonaan esimerkiksi omaishoidon tuen avulla, mutta hänen olosuhteensa ovat nopeasti muuttumassa siten, että hoidon tarvetta ja hoitopaikan luonnetta on arvioitava uudelleen. Usein muuttoa lähemmäs omaisia aletaan miettiä juuri siinä vaiheessa, kun heikentynyt toimintakyky tai muuttuneet elämänolosuhteet alkavat tehdä yksin asumisen vaikeaksi.”

Saman lain 42 b §:n 1 momentin (1378/2010) mukaan edellä 16 a ja 42 a §:ssä tarkoitetuissa tilanteissa vastuu kunnan päätökseen perustuvan perhehoidon, laitoshoidon tai asumispalvelujen tosiasiallisista kustannuksista säilyy aiemmalla kotikunnalla. Uusi kotikunta laskuttaa kustannuksia vastaavan korvauksen aiemmalta kotikunnalta.

Sosiaalihuoltolain 42 b §:ää koskevissa hallituksen esityksen (HE 101/2010 vp) yksityiskohtaisissa perusteluissa on lausuttu seuraavaa: Yleisenä periaatteena edellytettäisiin pykälän 1 momentissa, että edellä 16 a ja 42 a §:ssä tarkoitetussa tilanteessa vastuu henkilön hoito- ja hoivapalvelujen kustannuksista säilyisi hänen aiemmalla kotikunnallaan. Tämä vastuu koskisi myös näihin hoito- ja hoivapalveluihin välttämättömästi liittyvien palvelujen kustannuksia. Uudella kotikunnalla olisi oikeus laskuttaa näitä kustannuksia vastaava korvaus aiemmalta kotikunnalta.

Kotikuntalain 2 §:n 1 momentin mukaan henkilön kotikunta on jäljempänä tässä laissa säädetyin poikkeuksin se kunta, jossa hän asuu.

Kotikuntalain 3 b §:n (1377/2010) mukaan henkilön kotikunta muuttuu, jos hän muuttaa toiseen kuntaan sosiaalihuoltolain 16 a §:ssä tarkoitetussa tilanteessa.

Kotikuntalain 3 b §:ää (1377/2010) koskevassa hallituksen esityksessä (HE 101/2010 vp) on lausuttu seuraavaa: Henkilö voisi ehdotettavan sosiaalihuoltolain 16 a §:n mukaan hakea tarvitsemaansa pitkäaikaista hoitopaikkaa ja sosiaalipalveluja myös muusta kuin omasta kotikunnastaan. Kun henkilö muuttaisi 16 a §:n tarkoittamassa tilanteessa asumaan toiseen kuntaan, hänen kotikuntalaissa tarkoitettu kotikuntansa muuttuisi.

Vuonna 1982 syntynyt A on asunut kotonaan C:n kunnassa vanhempiensa ja sisarustensa kanssa. A:lla on diagnosoitu Downin oireyhtymä ja siihen liittyen keskivaikea kehitysvamma sekä vaikea-asteinen etenevä nivelreuma, josta aiheutuu olennaisia kipuja.

A:ta koskevan 16.4.2013 päivätyn lääkärinlausunnon mukaan A tarvitsee sairauksiensa vuoksi ohjausta eikä hän pysty liikkumaan kodin ulkopuolella ilman avustajaa. Hän tarvitsee kaikkeen harrastamiseen henkilökohtaisen avustajan ja liikkumiseen vaikeavammaisten kuljetuspalvelut. A:n omaishoitajana on toiminut hänen isänsä. A on osallistunut C:n kunnassa työtoimintaan.

A:n vanhemmat ovat varanneet hänelle ryhmäkotipaikan B:n kunnassa olevasta Kuntoutus- ja palvelukoti F:stä, joka on tehostetun palveluasumisen yksikkö ja jossa järjestetään ympärivuorokautista hoitoa ja ohjausta. A:lla on ollut sukulaisia ja tuttavia myös B:n kunnassa. A on hyväksytty opiskelemaan B-opistoon itsenäiseen elämään valmentavaan koulutukseen.

C:n kunta on 11.9.2012 tehdyllä päätöksellä hylännyt A:n hakemuksen asumispalveluiden saamiseksi B:n kunnassa.

A on 1.10.2012 muuttanut B:n kuntaan Kuntoutus- ja palvelukoti F:ään tehostetun palveluasumisen yksikköön. B:n kunta on tuosta hetkestä alkaen ollut hänen kotikuntansa. A on 4.12.2012 hakenut B:n kunnalta erityishuollon palveluasumista opiskelunsa ajaksi. B:n kunnan perusturvalautakunnan alainen viranhaltija on 4.1.2013 tekemällään päätöksellä myöntänyt A:lle palveluasumisen Kuntoutus- ja palvelukoti F:ään muuttopäivästä 1.10.2012 lukien 31.12.2013 saakka. Päätöksen mukaan kustannukset peritään D:n kaupungilta sosiaalihuoltolain 42 b §:n nojalla.

Esillä olevassa asiassa on ratkaistavana, onko A:n asumispalveluista aiheutuneista kustannuksista vastuussa 1.10.2012 lukien edelleen hänen aikaisempi kotikuntansa D:n kaupunki, johon C:n kunta on 1.1.2013 yhdistynyt, vai onko vastuu kustannuksista siirtynyt tuosta hetkestä alkaen B:n kunnalle.

A ei ole kyennyt kehitysvammansa ja sairautensa vuoksi itsenäiseen asumiseen C:n kunnassa, jossa hän on asunut omaishoidontuen turvin yhdessä vanhempiensa kanssa. A:n tuen tarve on jatkunut myös B:n kunnassa, jonne hän on muuttanut ja jossa hän asuu tehostetun palveluasumisen yksikössä palveluasumisen turvin.

Näissä olosuhteissa korkein hallinto-oikeus katsoo, ettei A ole itsenäisesti muuttanut B:n kuntaan kotikuntalain 2 §:n 1 momentissa ja sosiaalihuoltolain 13 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetussa mielessä. Asiassa on siten kysymys sosiaalihuoltolain 16 a §:n mukaisesta tilanteesta, jossa A:n kotikunta on kotikuntalain 3 b §:n mukaisesti muuttunut 1.10.2012 B:n kuntaan. Siten vastuu asumispalvelujen kustannuksista on säilynyt sosiaalihuoltolain 42 b §:n nojalla A:n aiemmalla kotikunnalla C:llä ja siirtynyt sittemmin kuntaliitoksen johdosta D:n kaupungille. Hallinto-oikeuden päätös on tämän vuoksi kumottava ja B:n kunnan perusturvalautakunnan hakemus hyväksyttävä.

Tällä päätöksellä ei ole ratkaistu A:n asumispalveluista aiheutuneiden korvattavien kustannusten määrää. Kuntien välistä korvausta määriteltäessä on otettava huomioon sosiaalihuoltolain 42 b §:n 1 momentissa tarkoitetut vähennykset, ja toisaalta kunnat voivat saman pykälän 2 momentin mukaan halutessaan sopia korvauksista myös muullakin tavoin.

Asian laatuun nähden ja kun otetaan huomioon hallintolainkäyttölain 74 §, B:n kunnalle ei ole määrättävä maksettavaksi korvausta oikeudenkäyntikuluista korkeimmassa hallinto-oikeudessa.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Matti Halén, Eija Siitari, Alice Guimaraes-Purokoski, Antti Pekkala ja Maarit Lindroos. Asian esittelijä Marja-Liisa Judström.

B:n kunnan perusturvalautakunta

D:n kaupungin hyvinvointilautakunta

Sovelletut oikeusohjeet ja lainvalmistelutyöt

Asiassa saatu selvitys ja oikeudellinen arviointi

Oikeudenkäyntikulut

Asian ovat ratkaisseet hallinto-oikeuden jäsenet Pirkko Wesslin-Nenonen, Merja Velakoski-Kovalainen ja Pertti Piippo. Esittelijä Henri Matinolli.

D:n kaupungin hyvinvointilautakuntakunnalle

1.1 Sovellettavat säännökset

1.2 Asiassa saatu selvitys

1.3 Oikeudellinen arviointi

2. Oikeudenkäyntikulut