KKO:2019:14 — Rättegångsförfarandet

Tingsrätten hade tillräknat A bedrägeri. Till stöd för åtalet hade bl.a. företetts en utsaga som den för samma brott misstänkte C hade gett under förundersökningen. C hade avlidit före huvudförhandlingen och A hade inte kunnat ställa frågor till denne under förundersökningen. Tingsrätten hade ansett att C:s utsaga under förundersökningen var trovärdig och tillräcklig bevisning om att A hade gjort sig skyldig till det i åtalet avsedda bedrägeriet, eftersom annan bevisning hade stött det som C berättat under förundersökningen. Hovrätten beviljade inte A tillstånd till fortsatt handläggning. Högsta domstolen ansåg av de skäl som framgår av beslutet att hovrätten borde ha beviljat tillstånd till fortsatt handläggning av ändringsskäl och prejudikatsskäl.

RB 17 kap 29 §

RB 25 a kap 11 §

BRB 11 kap 4 § 3 mom

Käräjäoikeus oli lukenut A:n syyksi petoksen. Syytteen tueksi oli esitetty muun ohessa samasta teosta epäillyn C:n esitutkinnassa antama kertomus. C oli kuollut ennen pääkäsittelyä eikä A ollut voinut esittää tälle kysymyksiä esitutkinnassa. Käräjäoikeus oli katsonut C:n esitutkinnassa antaman kertomuksen uskottavaksi ja riittäväksi näytöksi A:n syyllistymisestä syytteessä tarkoitettuun petokseen, kun muu näyttö oli tukenut C:n esitutkinnassa kertomaa. Hovioikeus ei myöntänyt A:lle jatkokäsittelylupaa. Korkeimman oikeuden päätöksestä ilmenevillä perusteilla katsottiin, että hovioikeuden olisi tullut myöntää jatkokäsittelylupa muutosperusteella ja ennakkoratkaisuperusteella.

OK 17 luku 29 §

OK 25 a luku 11 §

ROL 11 luku 4 § 3 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Länsi-Uudenmaan käräjäoikeuden tuomio 5.9.2017 nro 17/134216 ja Turun hovioikeuden päätös 5.12.2017 nro 17/149966 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Katja Tukiainen ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Marianne Salonen, Lea Rosa Pohjola ja Camilla Mäkinen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan, hänelle myönnetään jatkokäsittelylupa ja asia palautetaan hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

Syyttäjä vaati vastauksessaan, että valitus hylätään

D ei vastannut valitukseen.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöstä muutetaan ja A:lle myönnetään jatkokäsittelylupa syytekohdassa 3 syyksilukemisen, A:lle tuomitun yhteisen rangaistuksen ja A:n kyseisessä syytekohdassa maksettavaksi tuomitun yksityisoikeudellisen korvausvelvollisuuden osalta. Asia palautetaan mainituilta osilta Turun hovioikeuteen, jonka on omasta aloitteestaan otettava asia uudelleen käsiteltäväksi. Muilta osin hovioikeuden päätös jää pysyväksi.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Päivi Hirvelä, Kirsti Uusitalo, Lena Engstrand ja Jussi Tapani. Esittelijä Timo Saranpää.

Perustelut

1. Käräjäoikeus luki syytekohdassa 3 A:n syyksi yhdessä B:n kanssa 19. ja 24.4.2015 välisenä aikana tehdyn petoksen ja tuomitsi hänet tästä rikoksesta ja hänen syykseen syytekohdassa 2 luetusta kätkemisrikoksesta yhteiseen 5 kuukauden 15 päivän vankeusrangaistukseen, joka määrättiin ehdolliseksi. Lisäksi käräjäoikeus velvoitti A:n yhteisvastuullisesti B:n kanssa suorittamaan asianomistajille korvausta rikoksilla aiheutetuista vahingoista.

2. Käräjäoikeus katsoi syytekohdan 3 osalta selvitetyksi, että A ja B olivat yhdessä ennen käräjäoikeuden pääkäsittelyä kuolleen C:n kanssa erehdyttäneet yhteensä yhdeksää eri asianomistajaa sopimuskumppanin henkilöllisyydestä sekä maksukyvystä ja -halusta. Asianomistajille oli annettu luottosopimuksen ja liittymäsopimuksen laatimisen sekä lainahakemusten tekemisen yhteydessä D:n henkilötiedot. B oli antanut D:ltä anastamansa passin C:lle, joka oli avannut S-Pankkiin tilin D:n tiedoilla. Tämän jälkeen A, B ja C olivat näin saaduilla pankkitunnuksilla sekä D:n passin tietoja hyväksikäyttäen tehneet matkapuhelinta koskevan luottosopimuksen ja liittymäsopimuksen sekä niin sanottuja pikavippejä koskevia luottosopimuksia. C oli nostanut D:n nimissä, mutta tosiasiassa vastaajien hallussa olleelle S-Pankin tilille saapuneista varoista 1 900 euroa käteisenä ja siirtänyt 4 400 euroa omalle tililleen, josta ne oli nostettu käteisenä. Näin saadut varat oli jaettu vastaajien kesken.

3. Käräjäoikeus otti oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentin nojalla todisteina vastaan ennen pääkäsittelyä kuolleen C:n 2. ja 3.6.2015 esitutkinnassa antamat kertomukset. Lisäksi todisteina esitettiin valokuvaliite ja tiliote S-Pankkiin D:n nimissä avatusta tilistä.

4. A haki muutosta hovioikeudessa ja perusteli vaatimustaan jatkokäsittelyluvan myöntämisestä sillä, että hänen kiistettyään syytteen teonkuvauksen käräjäoikeus oli antanut näytön arvioinnissa ratkaisevan merkityksen C:n esitutkintakertomukselle. C:n kuoleman johdosta tälle ei ollut voitu esittää kysymyksiä. Tämän lisäksi C:n kertomuksen näyttöarvoa oli oleellisesti heikentänyt hänen asemansa rikoksesta epäiltynä. A:n oma kertomus, joka ei ollut muuttunut esitutkinnassa tai käräjäoikeudessa, oli looginen ja yhdenmukainen B:n kertomuksen sekä muun näytön kuin C:n esitutkintakertomuksen kanssa. A:n esittämää vaihtoehtoista tapahtumakuvausta ei ollut suljettu pois.

5. Hovioikeus ei myöntänyt A:lle jatkokäsittelylupaa.

6. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, olisiko hovioikeuden tullut myöntää A:lle jatkokäsittelylupa syytekohdassa 3 syyksi lukemisen ja tuomittujen vahingonkorvausten sekä yhteisen rangaistuksen osalta.

7. Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin mukaan jatkokäsittelylupa on myönnettävä, jos:

1) ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta;

2) käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ei ole mahdollista arvioida jatkokäsittelylupaa myöntämättä;

4) luvan myöntämiseen on muu painava syy.

8. Saman pykälän 2 momentissa säädetään, että jatkokäsittelylupaa ei kuitenkaan tarvitse pykälän 1 momentin 1 kohdan nojalla myöntää yksinomaan näytön uudelleen arvioimista varten, ellei käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ole perusteltua aihetta epäillä valituksessa esitettyjen seikkojen perusteella.

9. Korkein oikeus katsoo tarkoituksenmukaiseksi arvioida kysymystä jatkokäsittelyluvan myöntämisestä ensin oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetun ennakkoratkaisuperusteen kannalta.

10. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että jatkokäsittelylupa tulee myöntää oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 3 kohdan ennakkoratkaisuperusteella tilanteessa, jossa asian periaatteellisen merkityksen takia on tärkeää, että hovioikeus antaisi laintulkintaa ohjaavan asiaratkaisun, vaikkakaan ei olisi suoranaista aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuutta. Kysymys on tällöin yleensä siitä, että laki ei anna selvää vastausta käsiteltävässä asiassa ilmenevään ongelmaan. Hovioikeuden ratkaisulla annettaisiin oikeusohje vastaavanlaisten oikeusriitojen varalle. Hovioikeuden tehtävänä on myös osaltaan valvoa lainkäytön yhtenäisyyttä ja ohjata laintulkintaa (KKO 2012:28, kohta 24, KKO 2013:42, kohta 13, KKO 2014:89, kohta 15, KKO 2015:27, kohdat 7 ja 15, KKO 2016:57, kohta 13, KKO 2017:76, kohta 12 ja KKO 2018:85, kohta 12).

11. Käräjäoikeus on oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentin nojalla ottanut syyttäjän nimeämänä todisteena vastaan C:n esitutkinnassa 2. ja 3.6.2015 antamat kertomukset. C on menehtynyt 8.6.2015 ennen 23.5.2017 toimitettua käräjäoikeuden pääkäsittelyä. Kysymyksessä olevan syytekohdan esitutkinta-aineisto on tältä osin ollut oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 14 §:n 1 momentissa tarkoitettua jatkokäsittelyluvan myöntämistä ratkaistaessa hyödynnettävää muuta oikeudenkäyntiaineistoa. Esitutkinta-aineistosta ei ilmene, että A:lle olisi ennen C:n menehtymistä varattu tilaisuutta esittää tälle kysymyksiä. A:ta itseään on kuultu esitutkinnassa syylliseksi epäiltynä ensimmäisen kerran 7.9.2015.

12. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 11 luvun 4 §:n 3 momentissa säädetään, että jos rikosasiassa on kuultu anonyymiä todistajaa, tuomioistuimen on erityisesti perusteltava, mikä merkitys hänen kertomuksellaan oli näyttönä asiassa ja mihin toimenpiteisiin ryhdyttiin puolustuksen oikeuksien turvaamiseksi. Tuomioistuimella on sama perusteluvelvollisuus, jos asianomistajan tai todistajan henkilökohtaisen kuulemisen asemesta todisteena käytetään esitutkintapöytäkirjaan tai muulle asiakirjalle merkittyä tai muulla tavalla tallennettua lausumaa. Tuomioistuimen on tällöin myös erityisesti perusteltava, miksi asianomistajaa tai todistajaa ei kuultu henkilökohtaisesti oikeudenkäynnissä.

$d8

14. Korkein oikeus toteaa, että oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 11 luvun 4 §:n 3 momentissa tarkoitettu erityinen perusteluvelvollisuus koskee lainkohdan sanamuodon mukaisesti vain niitä tilanteita, joissa todisteena on asianomistajan tai todistajan henkilökohtaisen kuulemisen asemesta käytetty heidän esitutkintapöytäkirjaan tai muulle asiakirjalle merkittyä tai muulla tavalla tallennettua lausumaansa. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 d kohdan tulkintakäytännössä vastaajan oikeus kuulustella tai kuulustuttaa todistajia, jotka kutsutaan todistamaan häntä vastaan, koskee kaikkea oikeudenkäynnissä esitettävää suullista todistelua.

$d9

16. Korkein oikeus toteaa, että rikoksesta epäiltynä kuultu C on menehtynyt ennen syytteen nostamista, eikä häneen ollut kohdistunut edellä todetun säännöksen 3 momentin 1-3 kohdan mukaisia toimenpiteitä.

17. Kun huomioon otetaan yhtäältä oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 11 luvun 4 §:n 3 momentin ja oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 29 §:n sanamuodot sekä toisaalta ensin mainitun lainkohdan tausta ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä, Korkein oikeus katsoo, että tässä tapauksessa kysymys erityisen perusteluvelvollisuuden ulottamisesta C:n esitutkinnassa antamien kertomusten hyödyntämiseen todisteena ei ole välttämättä ollut selvä. Kysymyksestä ei ole Korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöä. Tämän takia hovioikeuden olisi pitänyt myöntää A:lle jatkokäsittelylupa oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetulla ennakkoratkaisuperusteella.

18. A on katsonut, että käräjäoikeus on syyksilukemista koskevassa näytön arvioinnissa antanut ratkaisevan merkityksen C:n esitutkinnassa antamalle kertomukselle, vaikka A:lla ei ole ollut tilaisuutta esittää C:lle kysymyksiä. Korkein oikeus toteaa, että A:ta vastaan on esitetty näyttönä C:n esitutkinnassa antamien kertomusten lisäksi valokuvaliite ja D:n nimissä olleen S-Pankin tilin tiliote. Käräjäoikeus on tuomionsa perusteluissa katsonut, että C:n esitutkintakertomus on muun näytön sitä tukiessa ollut uskottava ja riittävä näyttö asiassa. C:n kertomus oli lisäksi tehnyt teonkuvauksen mukaiset tapahtumat kaikilta osin loogisiksi ja antanut niille selityksen. C:n esitutkinnassa antamien kertomusten sekä sanottujen muiden todisteiden lisäksi kanssavastaaja B oli kertonut, että C oli ollut A:lle velkaa autokaupoista. Käräjäoikeus on katsonut, että tapahtumien taustalla oli ollut C:n kyseinen velka A:lle.

19. Korkein oikeus toteaa, että ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä on saatavissa johtoa sille, milloin rikosasian syyksilukeminen voidaan hyväksyttävällä tavalla perustaa henkilön esitutkinnassa antamaan kertomukseen. Edellä kohdassa 13 mainittua ihmisoikeustuomioistuimen soveltamaa kolmiportaista testiä on käsitelty eräissä Korkeimman oikeuden ratkaisuissa (KKO 2013:97, KKO 2015:86, KKO 2016:88, KKO 2017:93 ja KKO 2018:54).

20. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä ei kuitenkaan ole otettu kantaa siihen, millä edellytyksillä langettava tuomio rikosasiassa voidaan perustaa mainittujen oikeusohjeiden kannalta hyväksyttävällä tavalla sellaisen kanssaepäillyn esitutkinnassa antaman kertomuksen varaan, jolle vastaajalla ei ole ollut tilaisuutta esittää kysymyksiä. Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden olisi pitänyt myöntää A:lle kohdan 3 syyksilukemisen osalta jatkokäsittelylupa oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetulla ennakkoratkaisuperusteella.

21. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä on katsottu, että arvioitaessa jatkokäsittelyluvan myöntämistä oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla muutosperusteella huomiota pitää kiinnittää sovellettavan säännöksen mahdolliseen tulkinnanvaraisuuteen käsillä olevassa asiassa ja siihen, onko säännöksen soveltamisessa muodostunut vakiintunutta oikeuskäytäntöä (KKO 2015:70, kohta 12). Kun harkinta kohdistuu oikeuskysymykseen, josta ei ole olemassa vakiintunutta soveltamiskäytäntöä, lupa tulee pääsääntöisesti myöntää (KKO 2013:101, kohta 15, KKO 2014:4, kohta 6 ja KKO 2015:27, kohta 6).

22. Korkein oikeus toteaa, että käräjäoikeuden ratkaisun ja valituksessa esitettyjen väitteiden perusteella ei ole selvää, että syyksilukeminen olisi tässä tapauksessa voitu ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön kannalta hyväksyttävällä tavalla perustaa C:n esitutkinnassa antaman kertomuksen varaan siinä määrin kuin käräjäoikeus on katsonut. Asiassa ei ole hovioikeudessa siten ollut kysymys yksinomaan näytön uudelleen arvioimista koskevista näkökohdista. Näin ollen asiassa ei tule sovellettavaksi oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 2 momentin mukainen korotettu kynnys jatkokäsittelyluvan myöntämiselle. Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden olisi pitänyt myöntää A:lle jatkokäsittelylupa myös muutosperusteella.

23. Korkein oikeus katsoo edellä mainituilla perusteilla, että A:lle olisi tullut myöntää jatkokäsittelylupa muutosperusteella ja ennakkopäätösperusteella Korkeimman oikeuden käsiteltävänä olleeseen osaan asiasta. Oikeusastejärjestyksen takia asian jatkokäsittely tapahtuu soveliaimmin hovioikeudessa.

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

Jatkokäsittelyluvan edellytykset

Ennakkoratkaisuperuste

Muutosperuste

Asian jatkokäsittely