KKO:2019:19 — Skuldsanering för privatpersoner

Hovrätten fastställde ett betalningsprogram i en skuldsanering, där gäldenären ålades att realisera sin ägarbostad, som inte inrymde ett värde utan säkerhet. I betalningsprogrammet hade minimiavkastningen för de vanliga skulderna beräknats med stöd av 32 § lagen om skuldsanering för privatpersoner för en tid på fem år och det hade därför bestämts att betalningsprogrammet skulle vara i kraft i 63 månader.

Av de skäl som framgår av avgörandet ansåg Högsta domstolen att det, eftersom gäldenären inte behöll ägarbostaden, inte kunde bestämmas att betalningsprogrammet skulle vara i kraft längre än tre år för att få ihop minimiavkastningen för de vanliga skulderna. Eftersom betalningsprogrammet skulle motsvara gäldenärens betalningsförmåga, skulle också minimiavkastningen beräknas enligt avkastningen av ett tre års betalningsprogrammet.

L om skuldsanering för privatpersoner 30 §, 32 §

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että kun velallinen ei säilyttänyt omistusasuntoaan, maksuohjelman kestoa ei voitu määrätä kolmea vuotta pidemmäksi tavallisten velkojen vähimmäiskertymän kokoon saamiseksi. Kun maksuohjelman tuli vastata velallisen maksukykyä, oli vähimmäiskertymäkin laskettava kolmen vuoden maksuohjelman tuottaman kertymän mukaisesti.

VJL 30 §

VJL 32 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kymenlaakson käräjäoikeuden päätös 14.4.2016 nro 16/3864 ja Itä-Suomen hovioikeuden päätös 1.3.2017 nro 122 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Jorma Korvuo ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Tuomo Kurki, Aki Rasilainen ja Jukka Hallavainio. Esittelijä Leena Ravi.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 1 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan vaatimusta maksuohjelman kestosta. Muilta osin valituslupaa ei myönnetty.

X Oy, Y Ab, Z Oy, Å Oy ja Ä pankki vaativat, että valitus hylätään.

Ö Oy ilmoitti, että maksuohjelman kesto voidaan lyhentää A:n vaatimuksen mukaisesti.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöstä muutetaan. A:n maksuohjelman kestoksi määrätään kolme vuotta kolme kuukautta. Maksuohjelma on alkanut 1.4.2016 ja se päättyy 30.6.2019. A:n on suoritettava tavallisia velkojaan määrä, jonka kolme vuotta kestävä maksuohjelma tuottaisi tavallisille velkojille.

Tästä päätöksestä aiheutuvien muutosten tekemiseksi maksuohjelmaan asia palautetaan Kymenlaakson käräjäoikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan ottaa asia uudelleen käsiteltäväkseen ja palautuksen syy huomioon ottaen siinä laillisesti menetellä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Pekka Koponen, Jarmo Littunen, Tatu Leppänen ja Juha Mäkelä. Esittelijä Jussi Virtanen.

Perustelut

1. Käräjäoikeus on vahvistanut A:n maksuohjelman kestoksi 63 kuukautta siten, että ohjelma on alkanut 1.4.2016 ja päättyy 30.6.2021. Maksuohjelmassa A on määrätty realisoimaan omistamansa puoliosuus yhdessä puolisonsa kanssa omistamastaan asuinkiinteistöstä neljän kuukauden kuluessa maksuohjelman vahvistamisesta. Maksuohjelman mukaan asunnolla ei ole vakuusvelat ylittävää arvoa. Käräjäoikeus on hyväksynyt selvittäjän maksuohjelmaehdotuksen kestolle esittämät perustelut, joiden mukaan velallisen on maksettava viiden vuoden vähimmäiskertymää vastaava määrä tavallisille veloille myös siinä tapauksessa, että hänen omistamansa asunto määrätään realisoitavaksi. Kun A:n oli lisäksi suoritettava selvittäjälle yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylaki) 70 §:n mukainen saatava, maksuohjelman kestoksi on määrätty viisi vuotta kolme kuukautta.

2. Hovioikeus ei A:n valituksesta ole muuttanut käräjäoikeuden ratkaisua. Hovioikeus on viitannut yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain muuttamisesta annettuun lakiin (1123/2014), jolla maksuohjelman kesto pidennettiin kolmesta vuodesta viiteen vuoteen, jos velallinen sai säilyttää omistusasuntonsa. Taustana muutokselle oli se, että velallisen säilyttäessä omistusasuntonsa velallinen sai hyväkseen asunnon velattomasta arvosta asumissuojaosuutta vastaavan määrän. Velkajärjestelylain 32 §:n sanamuoto ei estänyt sitä, että velallinen voisi saada viittä vuotta lyhyemmän maksuohjelman käyttämällä asumissuojaosuuttaan tavallisten velkojen maksamiseen siten, että viiden vuoden vähimmäiskertymää vastaava määrä tulee maksettua alle viidessä vuodessa. Koska tässä tapauksessa asunnolla ei ollut velatonta arvoa, maksuohjelman kestoksi määrättiin viisi vuotta kolme kuukautta.

3. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen johdosta ratkaistavana kysymys siitä, minkä pituinen maksuohjelma A:lle tulee vahvistaa. Mikäli tältä osin päädytään katsomaan, että maksuohjelman kesto on viittä vuotta lyhyempi, tulee arvioitavaksi vielä kysymys siitä, miten velkojen vähimmäiskertymä tulee tässä tilanteessa laskea.

4. Velkajärjestelylain 1 §:n 1 momentin ja 23 §:n 1 momentin mukaan velalliselle on velkajärjestelyssä vahvistettava hänen maksukykyään vastaava maksuohjelma.

5. Velkajärjestelylain 30 §:n 2 momentin mukaan tavallisten velkojen osalta velkajärjestelyn ja maksuohjelman sisältö on määrättävä niin, että maksuohjelman kesto on kolme vuotta, jollei 31 a §:stä johdu muuta. Lain 30 §:n 3 momentin mukaan velallisen on suoritettava tavallisia velkojaan vähintään 32 §:ssä tarkoitettu määrä, jos velallisella on omistusasunto. Maksuohjelman kesto voi olla kolmea vuotta pitempi, jos velallinen säilyttää omistusasuntonsa, mutta se ei saa tavallisten velkojen osalta ylittää kymmentä vuotta. Pykälän 4 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa, joista nyt ei ole kysymys, maksuohjelman kesto on viisi vuotta.

6. Velkajärjestelylain 32 §:n 1 momentin mukaan velallisen omistaessa asunnon hänen on suoritettava tavallisia velkojaan 2 momentin mukaista laskennallista kertymää vastaava määrä (tavallisten velkojen vähimmäiskertymä) riippumatta siitä, saako hän pitää asuntonsa vai onko se muutettava rahaksi. Mainitun 2 momentin 1 kohdan mukaan tavallisten velkojen vähimmäiskertymään luetaan mahdollinen ylijäämäarvo, joka saadaan, kun velallisen omistusasunnon todennäköisestä myyntihinnasta vähennetään rahaksimuuttokustannukset, niiden velkojen määrä, joista asunto on vakuutena, sekä sellainen pääomamäärä, jonka turvin velallisen ja hänen perheensä asuminen edullisimman saatavilla olevan vaihtoehdon mukaan tulisi turvatuksi (asumissuojaosuus).

7. Viimeksi mainitun momentin 2 kohdan mukaan tavallisten velkojen vähimmäiskertymään luetaan se kertymä, jonka viisi vuotta kestävä maksuohjelma tuottaisi tavallisille velkojille, jos velallisen asumiskustannukset arvioidaan sen mukaan, että hänen ja hänen perheensä asuminen järjestetään edullisimman saatavilla olevan vaihtoehdon mukaan.

8. Velkajärjestelylain 34 §:n 1 momentin mukaan velallisen varallisuuden rahaksimuutosta saatavat varat, jotka jäävät jäljelle, kun rahaksimuuttokustannukset ja velat, joista varallisuus on vakuutena, on maksettu, on käytettävä tavallisten velkojen maksamiseen. Velallisen omistusasunnon rahaksimuutosta saaduista varoista käytetään pykälän 2 momentin mukaan kuitenkin tavallisten velkojen maksuun enintään tavallisten velkojen vähimmäiskertymää vastaava määrä.

9. Yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain tavallisten velkojen vähimmäiskertymän laskemistapaa koskevaa 32 §:n 2 momentin 2 kohtaa muutettiin 1.1.2015 voimaan tulleella lailla (1123/2014). Lailla ei kuitenkaan muutettu velkajärjestelylain 30 §:n 2 ja 3 momentin säännöksiä, joiden perusteella maksuohjelma voi olla kolmea vuotta pidempi vain, jos velallinen säilyttää omistusasuntonsa. Laissa ei ole säädetty, että vähimmäiskertymän laskentatavan muuttamisesta olisi seurannut muutos maksuohjelman kestoon. Lainmuutoksen esitöistäkään (HE 83/2014 vp ja LaVM 12/2014 vp) ei ilmene, että muutoksella olisi ollut tällainen tarkoitus.

10. Kuten Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2013:76 katsonut, maksuohjelman kestoa pääsäännön mukaisesta kolmesta vuodesta pidentävän säännöksen soveltamisedellytyksiä ei tule tulkinnalla laajentaa (kohta 11). Korkein oikeus katsoo, että maksuohjelma voidaan velallisen asunnon perusteella määrätä kolmea vuotta pidemmäksi vain silloin, kun maksuohjelman mukaan velallinen voi säilyttää asuntonsa. Kun A ei saa pitää asuntoaan, hänen maksuohjelmansa pituus on kolme vuotta.

11. Seuraavaksi asiassa on ratkaistava, tuleeko tavallisten velkojen vähimmäiskertymä A:n kolmen vuoden maksuohjelmassa, jonka mukaan hän ei saa pitää asuntoaan, määrätä viisi vuotta kestävän maksuohjelman mukaisena velkajärjestelylain 32 §:n nojalla.

12. Velkajärjestelylain 32 §:n sanamuoto on yksiselitteinen. Pykälän 1 momentin mukaan 2 momentin mukaista laskentatapaa tulee soveltaa riippumatta siitä, saako velallinen pitää asuntonsa vai muutetaanko se rahaksi. Pykälän 2 momentin 2 kohdassakaan mikään ei viittaa siihen, että asunnon säilyttämistä koskevan ratkaisun sisältö vaikuttaisi vähimmäiskertymän laskentatapaan.

$cc

14. Velkajärjestelylain muuttamista koskevissa esitöissä (HE 83/2014 vp, LaVM 12/2014 vp) ei ole otettu nimenomaisesti kantaa siihen, onko vähimmäiskertymän laskentatavan muutoksen tarkoitettu koskevan myös niitä maksuohjelmia, joiden mukaan asunto muutetaan rahaksi, eikä asuntoon sisälly merkittävää vakuudetonta arvoa, joka olisi velkajärjestelylain 34 §:n 2 momentin mukaisesti käytettävä tavallisten velkojen vähimmäiskertymän maksamiseen. Tällöin rahaksimuutosta kertyneistä varoista velkojille tehtävä kertasuoritus ei riitä siihen, että velallinen kykenisi kolmen vuoden maksuohjelman puitteissa suorittamaan täysimääräisen vähimmäiskertymän.

15. Velkajärjestelylain 1 §:n 1 momentista, samoin kuin 23 §:n 1 momentista, ilmenee yksi velkajärjestelyn keskeisistä periaatteista. Sen mukaan maksuohjelman tulee vastata velallisen maksukykyä. Velalliselle voidaan siten vahvistaa vain sellainen maksuohjelma, josta hänen voidaan perustellusti olettaa selviytyvän.

16. Korkein oikeus toteaa, että velkajärjestelylain säännösten sanamuodon mukaisen tulkinnan perusteella A:lle olisi vahvistettava kolmen vuoden maksuohjelma siten, että tavallisten velkojen vähimmäiskertymä laskettaisiin viiden vuoden maksuohjelman kertymän mukaisena. Tämä johtaisi tilanteeseen, jossa A:n tulisi kyetä suorittamaan hänen viiden vuoden maksuvaransa perusteella laskettava vähimmäiskertymä kolmessa vuodessa. A:lle ei kuitenkaan jää asunnon rahaksimuutosta lainkaan varoja, joita voitaisiin käyttää velkojen maksamiseen. Käytännössä hänen maksukykynsä perustuu vain maksuvaraan eli niihin tuloihin, joita hän ei tarvitse välttämättömiin elinkustannuksiinsa. Todellisen maksukyvyn ylittävä maksuvelvollisuus tarkoittaisi sitä, ettei A todennäköisesti kykenisi suoriutumaan maksuohjelman mukaisista velvoitteistaan.

17. Asiassa ei ole tullut esille seikkoja, jotka osoittaisivat, että A kykenisi suorittamaan viisi vuotta kestävän maksuohjelman mukaisen vähimmäiskertymän kolmessa vuodessa. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei A:lle voida vahvistaa kolme vuotta kolme kuukautta kestävää maksuohjelmaa, jonka aikana hänen tulisi suorittaa viisi vuotta kestävän maksuohjelman mukainen tavallisten velkojen vähimmäiskertymä. Vähimmäiskertymän laskentatapa on tässä tapauksessa perusteltua kytkeä maksuohjelman kestoon, jotta vahvistettava maksuohjelma vastaisi A:n maksukykyä. Tavallisten velkojen vähimmäiskertymään luetaan näin ollen tässä tapauksessa se kertymä, jonka kolme vuotta kestävä maksuohjelma tuottaisi tavallisille velkojille.

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

Sovellettavat säännökset

Korkeimman oikeuden arviointi