KKO:2021:15 — Sexualbrott

A, som var 17 år vid gärningstidpunkten, hade haft samlag med B som var 12 år. A och B hade sällskapat och de hade i samförstånd beslutat att ha samlag.

Begränsningsbestämmelsen i 20 kap. 7 a § strafflagen tillämpades inte på gärningen, eftersom åldersskillnaden mellan parterna var stor med beaktande av skillnaden i ålder i relation till skyddsåldern på 16 år, målsägandens unga ålder och att det hade varit fråga om samlag. (Omröstn.)

SL 20 kap 6 §

SL 20 kap 7 a §

Tekoaikaan 17-vuotias A oli ollut sukupuoliyhteydessä 12-vuotiaan B:n kanssa. A ja B olivat seurustelleet, ja he olivat yhteisymmärryksessä päättäneet olla sukupuoliyhteydessä.

RL 20 luku 6 §

RL 20 luku 7 a §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Itä-Uudenmaan käräjäoikeuden tuomio 1.3.2019 nro 19/109297 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 5.12.2019 nro 19/153124 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Marja Terttu Mälkki ja hovioikeudessa hovioikeudenneuvokset Heli Melander, Tuomo Kare ja Miikka Kärki.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Vastaaja A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että syyte lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä hylätään tai, että hänet joka tapauksessa jätetään rangaistukseen tuomitsematta.

Vastauksissaan syyttäjä ja asianomistaja B vaativat, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti:

A jätetään rangaistukseen tuomitsematta. Hänet vapautetaan hovioikeuden tuomitsemasta sakkorangaistuksesta.

Muilta osin hovioikeuden tuomion lopputulos jää pysyväksi.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Jarmo Littunen, Päivi Hirvelä (eri mieltä), Lena Engstrand (eri mieltä) ja Jussi Tapani. Esittelijä Leena Ravi (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Kohdissa 1-26 lausutuilta osin mietintö oli Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen. Tämän jälkeen Korkein oikeus lausunee seuraavaa.

Tässä tapauksessa vastaaja on ollut lähes täysi-ikäinen ja hänen on voitu edellyttää ymmärtävän, että suojaikärajan vuoksi sukupuoliyhteyteen ryhtymiseen 12-vuotiaan asianomistajan kanssa liittyy oikeudellisesti moitittavia piirteitä. Vaikka kysymys on ollut seurustelusuhteessa tapahtuneesta sukupuoliyhteydestä, tekoa ei voida katsoa tehdyn lainkohdassa tarkoitetulla tavalla ymmärtämättömyydestä. Se, että vastaaja on kertonut ensin kieltäytyneensä sukupuoliyhteydestä asianomistajan kanssa tämän iän vuoksi osoittaa osaltaan, ettei vastaaja ole suhtautunut asiaan piittaamattomasti. Tekoa ei kuitenkaan voida katsoa myöskään tehdyn lainkohdassa tarkoitetulla tavalla harkitsemattomuudesta.

Edellä ilmenevin perustein edellytyksiä jättää A rangaistukseen tuomitsematta ei ole. Teon moitittavuutta ja A:n syyllisyyttä vähentävät seikat on otettu huomioon, kun hänelle on rikoslain 6 luvun 8 §:n 4 momentin nojalla tuomittu vankeuden sijasta sakkoa.

Näin ollen Korkein oikeus lausunee, ettei hovioikeuden tuomion lopputulosta ole syytä muuttaa.

Kohtien 1-18 osalta olen samaa mieltä kuin Korkeimman oikeuden enemmistö. Tämän jälkeen lausun seuraavaa:

Asianomistaja on ollut iältään 12 vuotta 8 kuukautta ja vastaaja 17 vuotta 8 kuukautta. Heidän laskennallinen ikäeronsa on siten lähes tarkalleen viisi vuotta. Katson, että tätä ikäeroa ei voida pitää sellaisena rikoslain 20 luvun 7 a §:n perusteluissa tarkoitettuna useiden vuosien ikäerona, jonka johdosta rajoitussäännös ei voisi tulla sovellettavaksi. Tämän jälkeen on arvioitava kysymystä siitä, onko ikäeroa suhteessa kummankin osapuolen ikään ja henkiseen kypsyyteen pidettävä niin suurena, että rajoitussäännös ei voi tulla sovellettavaksi. Tässä yhteydessä on kiinnitettävä huomiota myös siihen, kykeneekö lapsi ikänsä ja kehitystasonsa puolesta ylipäätään tekemään seksuaalista itsemääräämisoikeutta koskevia päätöksiä. Tätä arviointia on tehtävä tapauskohtaisesti juuri nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa esille tulleiden seikkojen perusteella.

$e6

Katson, että osapuolten seurustelusuhteeseen liittyvät seikat puoltavat hyvin vahvasti sitä johtopäätöstä, että heidän henkisessä kypsyydessään ei ole ollut olennaista eroa. Kun otetaan lisäksi huomioon, että myös vastaaja on ollut alaikäinen, vaikkakin huomattavasti yli suojaikärajan, katson, että osapuolten ikäero suhteessa kummankin ikään ja henkiseen kypsyyteen ei ole ollut niin olennainen, että se estäisi rajoitussäännöksen soveltamista, vaikka asianomistaja on ollut merkittävästi alle suojaikärajan. Kysymys on ollut nuorten keskinäisestä sukupuolisuhteesta, joka ei ole sisältänyt asianomistajan hyväksikäyttämistä eikä ole loukannut tämän seksuaalista itsemääräämisoikeutta.

Näillä perusteilla katson, että rikoslain 20 luvun 7 a §:n rajoitussäännös soveltuu tähän tapaukseen. Hylkään syytteen ja vapautan vastaajan rangaistuksesta.

Äänestyksen lopputulokseen nähden velvollisena lausumaan seuraamuksesta ilmoitan olevani samaa mieltä kuin enemmistö.

Erimielisyyteni koskee seuraamusharkintaa. Tältä osin hyväksyn hovioikeuden rangaistusseuraamusta koskevat perustelut ja lopputuloksen, jonka mukaan edellytyksiä jättää A rangaistukseen tuomitsematta ei ole. Sen sijaan asiassa on hovioikeuden toteamin perustein erityisen painavat syyt määrätä rangaistus rikoslain 6 luvun 8 §:n 4 momentin nojalla lievennettyä rangaistusasteikkoa noudattaen ja määrätä rangaistukseksi vankeuden sijasta sakkoa. Sakon määrän osalta katson hovioikeuden määräämän 60 päiväsakkoa rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaiseksi oikeudenmukaiseksi seuraamukseksi suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Edellä esitetyillä perusteilla katson, ettei hovioikeuden tuomion lopputulosta ole syytä muuttaa.

Perustelut

1. Syyttäjä on vaatinut A:lle rangaistusta nuorena henkilönä tehdystä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä sen perusteella, että A oli 1.-20.5.2018 ollut kerran vaginaalisessa sukupuoliyhteydessä 12-vuotiaan asianomistajan kanssa. Teon seurauksena asianomistaja oli tullut raskaaksi ja raskaus oli jouduttu keskeyttämään. Teon tehdessään A oli ollut alle 18-vuotias.

2. Asiassa on riidatonta, että asianosaiset olivat olleet seurustelusuhteessa keskenään noin 10 kuukautta ennen syytteessä tarkoitettua tapahtumaa. He olivat olleet sukupuoliyhteydessä yhden eli syytteessä tarkoitetun kerran viettäessään aikaa A:n kotona. Sukupuoliyhteydessä oli käytetty kondomia, joka oli kuitenkin rikkoutunut.

3. Käräjäoikeus on hylännyt syytteen. Käräjäoikeus on todennut, että teko oli lähtökohtaisesti täyttänyt rikoslain 20 luvun 6 §:ssä säädetyn lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistön. Käräjäoikeus on kuitenkin katsonut, että tekoon oli sovellettava rikoslain 20 luvun 7 a §:ssä säädettyä rajoitussäännöstä, koska asiassa ei ollut noussut esiin seikkoja, jotka olisivat antaneet aiheen epäillä asianosaisten välisen seurustelusuhteen aitoutta ja tasavertaisuutta. Näissä olosuhteissa asianosaisten viiden vuoden ikäero tai kypsyysero ei ollut sellainen, että se olisi estänyt rajoitussäännöksen soveltamisen. Asianomistaja ei ole ollut aivan pieni lapsi, eikä teko ole loukannut hänen seksuaalista itsemääräämisoikeuttaan.

$e9

5. Hovioikeus on katsonut, että A:n rangaistukseen tuomitsematta jättämiselle ei ollut edellytyksiä ottaen huomioon rikoksen laatu sekä se, että hänellä lähes täysi-ikäisenä oli ollut vastuu sukupuoliyhteyteen ryhtymisestä. Hovioikeus on kuitenkin katsonut, että asiassa oli erityisen painavat syyt määrätä rangaistukseksi vankeuden sijasta sakkoa rikoslain 6 luvun 8 §:n 4 momentin nojalla. Hovioikeuden mukaan A:han kohdistuvaa moitearvostelua vähensi se, että hän oli ollut teon tehdessään alaikäinen ja asianomistajan kanssa seurustelusuhteessa, sukupuoliyhteys oli tapahtunut vain kerran, siinä oli käytetty ehkäisyä eikä asianomistajaan ollut vaikutettu epäasiallisesti.

6. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen johdosta arvioitavana se, onko syytteessä kuvatussa menettelyssä kysymys sellaisesta rikoslain 20 luvun 7 a §:n rajoitussäännöksen tarkoittamasta teosta, jota ei pidetä lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä. Mikäli rajoitussäännös ei tule sovellettavaksi, kysymys on myös siitä, onko asiassa perusteita jättää A rangaistukseen tuomitsematta.

7. Tekoaikana voimassa olleen rikoslain 20 luvun 6 §:n (540/2011) mukaan se, joka koskettelemalla tai muulla tavoin tekee kuuttatoista vuotta nuoremmalle lapselle seksuaalisen teon, joka on omiaan vahingoittamaan tämän kehitystä, tai saa tämän ryhtymään sellaiseen tekoon, on tuomittava lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi. Lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomitaan myös se, joka on sukupuoliyhteydessä kuuttatoista vuotta nuoremman lapsen kanssa, jos rikos ei 7 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla ole kokonaisuutena arvostellen törkeä.

8. Lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä ei kuitenkaan rikoslain 20 luvun 7 a §:n rajoitussäännöksen mukaan pidetä tekoa, joka ei loukkaa kohteen seksuaalista itsemääräämisoikeutta ja jonka osapuolten iässä sekä henkisessä ja ruumiillisessa kypsyydessä ei ole suurta eroa.

9. Lain perustelujen mukaan lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevien säännösten tavoitteena on suojata lapsia heitä vahingoittavilta seksuaalisilta teoilta. Vanhempien henkilöiden lapsiin kohdistamat seksuaaliset teot ovat lapsille vahingollisia, koska lapset eivät kykene tasavertaisista lähtökohdista arvioimaan varhaisen sukupuolisen seurustelun heille mahdollisesti aiheuttamia ongelmia. Vastuu tekoon lapsen kannalta liittyvistä riskeistä on aina vanhemmalla osapuolella. Lasten suojaamisen on arvioitu tapahtuvan parhaiten asettamalla ikäraja, jota nuoremman lapsen kanssa aikuinen ei lainkaan saa olla sukupuoliyhteydessä (HE 6/1997 vp s. 165-166).

10. Tavoite suojata lasta seksuaaliselta hyväksikäytöltä ei vaadi kuitenkaan rajoittamaan nuorten keskinäisiä sukupuolisuhteita silloin, kun ne eivät sisällä toisen hyväksikäyttämistä (HE 6/1997 vp s. 183 ja HE 282/2010 vp s. 48). Tämän vuoksi on pyritty löytämään ratkaisu, joka yhtäältä mahdollistaa aikuisten nuoriin kohdistaman seksuaalisen hyväksikäytön rankaisemisen, mutta toisaalta antaa mahdollisuuden arvioida joustavasti nuorten keskinäisiä sukupuolisuhteita (HE 6/1997 vp s. 162). Suojaikärajaa nuorempi voi siten vapaaehtoisesti rajoitussäännöksessä tarkoitetuissa tilanteissa päättää ryhtymisestä seksuaaliseen kanssakäymiseen. Tarkoituksena on suojata seksuaalista itsemääräämisoikeutta niin, että lapsen tahdonmuodostukseen ei vaikuteta epäasiallisin keinoin esimerkiksi painostuksen tai taivuttelun kautta (HE 282/2010 vp s. 48 ja 106).

$ec

12. Korkein oikeus on ennakkoratkaisussa KKO 2018:74 todennut, että lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevan sääntelyn lähtökohtana on, että alle 16-vuotias ei vielä ole kypsä päättämään seksuaalisesta käyttäytymisestään ja sen vuoksi tarvitsee lain turvaamaa suojaa (kohta 16). Arvioitaessa sitä, onko lapseen kohdistettu seksuaalinen teko loukannut lapsen seksuaalista itsemääräämisoikeutta rajoitussäännöksessä tarkoitetulla tavalla, ratkaisevana ei voida pitää yksinomaan sitä, onko lapsi ollut vapaaehtoisesti teon kohteena. Näin on silloinkin, kun osapuolten iässä sekä henkisessä ja ruumiillisessa kypsyydessä ei ole suurta eroa (kohta 17). Tavoite suojata lasta seksuaaliselta hyväksikäytöltä ei kuitenkaan vaadi rajoittamaan nuorten keskinäisiä sukupuolisuhteita silloin, kun seksuaaliseen tekoon osallistuvat nuoret ovat kyenneet käyttämään omaa seksuaalista itsemääräämisoikeuttaan ja siten itsenäisesti ja tasavertaisesti päättämään seksuaalisesta käyttäytymisestään (kohta 21).

13. Korkein oikeus toteaa, että rajoitussäännöksessä tarkoitettu seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkaamattomuus edellyttää paitsi sitä, että lapsen päätöksentekoon ei ole vaikutettu epäasiallisesti, myös sitä, että lapsi kykenee ikänsä ja kehitystasonsa puolesta ylipäätään arvioimaan sukupuolisen kanssakäymisen vaikutukset.

14. Rajoitussäännös soveltuu siten tilanteisiin, joissa seksuaaliseen tekoon osallistuvat nuoret ovat kyenneet käyttämään omaa seksuaalista itsemääräämisoikeuttaan itsenäisesti ja tasavertaisesti päättäessään seksuaalisesta käyttäytymisestään. Säännöksen tarkoittama tasavertaisuuden arvioinnin keskeinen kriteeri on osapuolten ikäero, sillä ikäeron ollessa riittävän suuri myös osapuolten kypsyydessä on suuri ero. Mitä nuorempi lapsi on, sen pienempää ikäeroa rajoitussäännöksen soveltaminen lähtökohtaisesti edellyttää. Jos taas teon kohteena oleva lapsi on lähellä 16 vuoden suojaikärajaa, ikäero voisi olla jonkin verran suurempi. Tällöinkään usean vuoden ikäeroa ei voida pitää vähäisenä.

15. Rajoitussäännöksessä ei ole alaikärajaa, jota nuorempiin säännös ei voi tulla sovellettavaksi tai ikäeroa, joka kaikissa tapauksissa estäisi säännöksen soveltamisen. Ikäeron ohella on otettava huomioon myös osapuolten yksilölliset kypsyystasot. Lisäksi asianosaisten iällä on merkitystä arvioitaessa sitä, missä määrin nuoremman osapuolen voidaan katsoa kyenneen tekemään seksuaalista itsemääräämisoikeuttaan koskevia päätöksiä. Iältään alle suojaikärajan olevan lapsen ei lähtökohtaisesti voida katsoa ymmärtävän sukupuolisen kanssakäymisen kaikkia vaikutuksia. Jos lapsi on alle suojaikärajan, mutta hän on kuitenkin kypsyystasoltaan siten kehittynyt, että kysymyksessä voi olla tasavertainen suhde, rajoitussäännöksen kriteerit tulevat arvioitavaksi.

16. Korkein oikeus toteaa, että arviointi siitä, ovatko osapuolet olleet tasavertaisessa asemassa sukupuoliyhteyteen osallistumisen kannalta, on tehtävä tapauskohtaisesti. Arvioinnissa on merkitystä ikäeron ja yksilöllisten kypsyystasojen ohella osapuolten suhteen laadulla ja sukupuoliyhteyden olosuhteilla. Asiaa ratkaistaessa ei välttämättä voida antaa sanottavasti merkitystä sille, miten lapsi on itse teon aikaan mieltänyt itsemääräämisoikeutensa mahdollisen loukkauksen (esimerkiksi KKO 2018:74, kohta 22).

17. Tässä asiassa asianomistaja ja vastaaja ovat olleet ennen nyt käsiteltävänä olevaa tekoa seurustelusuhteessa noin 10 kuukautta, ja tähän suhteeseen on kuulunut tavallista nuorten keskinäistä yhdessäoloa ja ajanviettoa. Sukupuoliyhteyksiä on ollut vain syytteessä tarkoitettu kerta. Tilanteeseen ei ole väitetty liittyneen päihteiden käyttöä, ja siihen ryhtyminen on ollut osapuolten yhteinen päätös. Asianomistajaan ei ollut vaikutettu tai pyritty vaikuttamaan epäasiallisesti. Asianosaiset ovat olleet sukupuoliyhteydessä viettäessään aikaa vastaajan kotona, ja he ovat käyttäneet ehkäisyä.

18. Korkein oikeus toteaa, että rajoitussäännöksen soveltuminen ei edellytä sitä, että asianosaiset olisivat seurustelusuhteessa keskenään. Nuorten seurustelusuhde voi kuitenkin osaltaan viitata siihen, että arvioitavana olevassa tapauksessa nuorten välisessä sukupuoliyhteydessä on kysymys tasavertaisista lähtökohdista päätetystä vapaaehtoisesta seksuaalisesta kanssakäymisestä eikä rikoslaissa tarkoitetusta lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Korkein oikeus katsoo esitettyjen seikkojen perusteella, että tässä tapauksessa ei voida tehdä sellaista johtopäätöstä, että kysymys ei olisi ollut aidosta ja tasavertaisesta seurustelusuhteesta. Asiassa esitetty näyttö ei myöskään osoita, että asianomistajan tahdonmuodostukseen olisi vaikutettu epäasiallisin keinoin siten, että asianomistajan seksuaalista itsemääräämisoikeutta olisi loukattu. Korkein oikeus katsoo siten, että tapauksen olosuhteet puoltavat rajoitussäännöksessä asetettujen edellytysten täyttymistä.

19. Tässä tapauksessa kyse on kuitenkin ollut sukupuoliyhteydestä merkittävästi alle suojaikärajan olevan asianomistajan kanssa. Tällöin lapsen seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkaamattomuutta koskevaa edellytystä on arvioitava myös suhteessa rajoitussäännöksen muihin edellytyksiin eli siihen, kykeneekö lapsi ikänsä ja kehitystasonsa puolesta arvioimaan sukupuoliyhteyden vaikutuksia. Korkein oikeus toteaa, että seurustelun aloittaminen on yksi vaihe lapsesta nuoreksi kehittymisessä, ja osa heistä on ensimmäisessä sukupuoliyhteydessä alle 16-vuotiaana. Koska lapset kehittyvät yksilöllisesti, pelkästään asianomistajan iän perusteella ei voida todeta rajoitussäännöksen edellytysten jäävän täyttymättä. Seksuaalista itsemääräämisoikeutta koskevia päätöksiä arvioitaessa on otettava huomioon myös asianosaisten ikäero ja kypsyysero.

20. Kohdassa 11 todetulla tavalla ikäeron suuruuden arvioinnissa on otettava huomioon paitsi suoraan laskettava ikäero, myös ikäero suhteessa osapuolten ikään ja suojaikärajaan. Tässä tapauksessa asianomistaja on ollut tekoaikaan iältään 12 vuotta 8 kuukautta ja vastaaja 17 vuotta 8 kuukautta. Osapuolten välinen ikäero on siten lähes tarkalleen viisi vuotta. Asianomistaja on yli kolme vuotta alle 16 vuoden suojaikärajan ja vastaaja puolestaan lähes täysi-ikäinen. Kun asianomistaja on merkittävästi suojaikärajaa nuorempi ja arvioitava seksuaaliteko on sukupuoliyhteys, Korkein oikeus katsoo, että viiden vuoden ikäeroa on suhteessa osapuolten ikään ja suojaikärajaan pidettävä lainkohdassa tarkoitetulla tavalla suurena erona. Näin ollen ikäeroa koskeva edellytys rajoitussäännöksen soveltamiselle ei tässä tapauksessa täyty.

21. Säännöksen sanamuodosta ja perustelulausumista ilmenee, että rajoitussäännöstä voidaan soveltaa vain, jos suurta eroa ei ole iässä eikä kypsyydessä. Kun ikäeroa koskeva edellytys ei edellä lausutuilla perusteilla täyty, asiassa ei ole hovioikeuden katsomin tavoin tarpeellista lausua kypsyyserosta. A:n on siten katsottava syyllistyneen syytteen mukaiseen lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön nuorena henkilönä.

22. Rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

23. A on vaatinut, että hänet jätetään rangaistukseen tuomitsematta, jos hänen katsotaan syyllistyneen syytteen mukaiseen rikokseen. A on perustellut vaatimustaan sillä, että kysymys on ollut seurustelusuhteessa ja yhteisymmärryksessä tapahtuneesta yhdestä sukupuoliyhteydestä. Teko on ollut kokonaisuutena arvostellen vähäinen ja johtunut vastaajan nuoreen ikään liittyneestä ymmärtämättömyydestä ja harkitsemattomuudesta.

24. Rikoslain 6 luvun 12 §:n 1 kohdan mukaan tuomioistuin saa jättää rangaistuksen tuomitsematta, jos rikosta on sen haitallisuuteen tai siitä ilmenevään tekijän syyllisyyteen nähden pidettävä kokonaisuutena arvostellen vähäisenä. Momentin 2 kohdan mukaan rangaistus saadaan jättää tuomitsematta, jos tekijä on tehnyt rikoksensa alle 18-vuotiaana ja teon katsotaan johtuneen ymmärtämättömyydestä tai harkitsemattomuudesta.

$f0

26. Pykälän 2 kohta laajentaa tuomitsematta jättämisen alaa alle 18-vuotiaiden nuorten tekemissä rikoksissa muihinkin kuin vähäisinä pidettäviin rikoksiin. Myös muut kuin vähäisinä pidettävät rikokset voivat johtaa rangaistuksen tuomitsematta jättämiseen, jos niiden katsotaan johtuneen ymmärtämättömyydestä tai harkitsemattomuudesta eikä piittaamattomuudesta oikeusjärjestyksen käskyjä ja kieltoja kohtaan. Lainkohdan perusteluissa mainitaan esimerkkinä ensikertalaisen rikos, joka voi olla osoitus tekijän ymmärtämättömyydestä tai harkitsemattomuudesta (HE 44/2002 vp s. 210-211).

27. Tässä tapauksessa on riidatonta, että vastaaja on tiennyt asianomistajan iän ja siten ymmärtänyt suojaikärajan takia, että tekoon liittyy oikeudellisesti moitittavia piirteitä. Vaikka rajoitussäännöksen soveltamisen edellytykset eivät täyttyneet ikäeron takia, asianosaiset ovat olleet seurustelusuhteessa. He ovat yhteisymmärryksessä päättäneet kokeilla sukupuoliyhteyttä huolehtien myös ehkäisystä. Korkein oikeus katsoo näillä perusteilla, että teko on johtunut rikoslain 6 luvun 12 §:n 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla alle 18-vuotiaan nuoren harkitsemattomuudesta. A on perusteltua jättää rangaistukseen tuomitsematta.

Määräaikainen oikeussihteeri Ravi:

Oikeusneuvos Engstrand:

Oikeusneuvos Hirvelä:

Asian käsittely alemmissa oikeusasteissa

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

Sovellettavat säännökset

Säännösten soveltamisen lähtökohdat

Korkeimman oikeuden arviointi tässä tapauksessa

Seuraamusharkinta