KKO:2022:78 — Benådning

Högsta domstolen ansåg i sitt utlåtande att näringsförbud som har meddelats på basis av ett brott är en sådan annan straffrättslig påföljd, från vilken det enligt 105 § 1 mom. grundlagen är möjligt att benåda. (Omröstn.) Jfr KKO:1998:43

Plenum

GL 105 § 1 mom

Korkein oikeus katsoi lausunnossaan, että rikoksen perusteella määrätty liiketoimintakielto on sellainen muu rikosoikeudellinen seuraamus, josta perustuslain 105 §:n 1 momentin mukaan voidaan armahtaa. (Ään.) Vrt. KKO:1998:43

Täysistunto

PL 105 § 1 mom

Asian aikaisempi käsittely

Hovioikeus oli lainvoimaisella tuomiolla tuominnut A:n 1 vuoden 6 kuukauden yhteiseen vankeusrangaistukseen törkeästä kirjanpitorikoksesta, liiketoimintakiellon rikkomisesta ja törkeästä velallisen epärehellisyydestä. A oli lisäksi määrätty liiketoimintakieltoon, joka oli alkanut 17.6.2019 ja päättyi 16.6.2025.

Anomus

A anoi, että hänet armahdetaan kärsimästä vankeusrangaistusta ja liiketoimintakieltoa.

Asian käsittely Korkeimmassa oikeudessa

Korkeimman oikeuden lausunto

1. Korkein oikeus on armahdusasiassa 15.4.1998 antamassaan lausunnossa (KKO 1998:43) katsonut, että liiketoimintakieltoa ei voitu pitää rikoksesta tuomittavaan rangaistukseen verrattavana rikosoikeudellisena seuraamuksena tai rangaistukseen liittyvänä lisäseuraamuksena, vaan lähinnä elinkeino-oikeudellisena turvaamistoimenpiteenä, jolla pyritään estämään sopimaton ja vahingollinen liiketoiminta. Liiketoimintakiellon määräämisen edellytyksenä ei välttämättä ole rikos, ja tuomioistuin voi kumota kiellon osittain tai kokonaan liiketoimintakiellosta annetun lain nojalla. Korkein oikeus katsoi, ettei liiketoimintakielto ollut sellainen lausunnon antamisaikana voimassa olleen Suomen hallitusmuodon (94/1919) 29 §:n 1 momentissa tarkoitettu rangaistus, joka voitaisiin armoa antamalla kumota tai lieventää.

2. Korkeimman oikeuden lausunnon KKO 1998:43 antamisen jälkeen voimaan tulleen Suomen perustuslain 105 §:n 1 momentin mukaan tasavallan presidentti voi yksittäisessä tapauksessa armahtaa tuomioistuimen määräämästä rangaistuksesta tai muusta rikosoikeudellisesta seuraamuksesta joko kokonaan tai osittain. Perustuslain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen mukaisesti (HE 1/1998 vp s. 162) armahdusmahdollisuus ulotettiin aiempaa käytäntöä vastaavasti nimenomaan rangaistuksen ohella muihin rikosoikeudellisiin seuraamuksiin. Perustuslain perusteluissa on todettu, että tällaisina muina rikoksen johdosta määrättyinä seuraamuksina on silloisessa käytännössä pidetty esimerkiksi menettämisseuraamusta sekä tuomioistuimen määräämää ajokieltoa, veronkorotusta ja elinkeino-oikeuden menetystä. Toisaalta esimerkiksi vahingonkorvausten ei ole katsottu kuuluvan armahdusoikeuden alaan (HE 1/1998 vp s. 161).

3. Korkein oikeus toteaa, että armahdusoikeuden alaa määrittävää rangaistuksen käsitettä on vakiintuneesti tulkittu väljästi (HE 1/1998 vp s. 161). Arvioitaessa liiketoimintakiellon kuulumista perustuslain 105 §:n 1 momentissa säädettyjen tasavallan presidentin armahdusoikeuteen kuuluvien muiden rikosoikeudellisten seuraamusten alaan tulkinnassa on johdonmukaisuussyistä perusteltua ottaa huomioon myös yleinen rikosoikeudellisten seuraamusten alaa koskevan tulkintakäytännön kehittyminen.

4. Rikoslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan rangaistuksen ja muun rikosoikeudellisen seuraamuksen on perustuttava lakiin. Säännös on tullut voimaan 1.1.2004, ja lain perusteluissa on todettu, että rikoslain laillisuusperiaate sääntelee nimenomaisesti myös rikosprosessuaalisten turvaamistoimenpiteiden käyttöä, jollaisiin on katsottu kuuluvan muun ohella liiketoimintakielto (HE 44/2002 vp s. 35). Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen soveltamiselle on annettu merkitystä esimerkiksi katsottaessa, että rikokseen perustuva ajokielto on rangaistukseen rinnastettava rikosoikeudellinen seuraamus (KKO 2018:16, kohta 8 ja siinä viitatut ratkaisut). Rikoksen perusteella määrättyä ajokieltoa on myös Korkeimman oikeuden armahdusasioita koskevassa lausuntokäytännössä perustuslain perustelujen mukaisesti vakiintuneesti pidetty armahdusoikeuden alaan kuuluvana rangaistuksena tai muuna rikosoikeudellisena seuraamuksena.

5. Liiketoimintakiellon osalta Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2013:43 (kohta 13) todennut, että liiketoimintakieltoa koskevan vaatimuksen voi sen perusteesta riippumatta esittää vain syyttäjä, sen voi määrätä vain tuomioistuin, ja asian käsittelyssä noudatetaan soveltuvin osin, mitä syyttäjän ajaman rikosasian käsittelystä säädetään. Korkein oikeus on katsonut (kohta 14), että liiketoimintakiellolla on siten turvaamistoimenpiteisiin ja rikosoikeudellisiin seuraamuksiin liittyviä piirteitä. Silloin, kun kieltovaatimuksen perusteena on rikos ja kielto määrätään rikoksesta tuomittaessa, yhteys rikosoikeudellisiin toimenpiteisiin on ilmeinen.

6. Edellä selostetun mukaisesti liiketoimintakieltoa on rikoslain 3 luvun 1 §:n säätämisen yhteydessä pidetty rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen soveltamisalan kannalta mainitussa säännöksessä tarkoitettuna rangaistukseen rinnastettavana muuna rikosoikeudellisena seuraamuksena ja oikeuskäytännössäkin rikosperusteisen liiketoimintakiellon yhteyttä rikosoikeudellisiin seuraamuksiin on pidetty ilmeisenä. Tämä ja rikosoikeudellista seuraamusta koskevien säännösten johdonmukainen tulkinta puoltavat sitä, että liiketoimintakiellon luonnetta arvioidaan vastaavalla tavalla myös perustuslain 105 §:n 1 momenttia tulkittaessa.

7. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että rikoksen perusteella määrätty liiketoimintakielto on sellainen muu rikosoikeudellinen seuraamus, josta perustuslain 105 §:n 1 momentin nojalla voidaan armahtaa.

8. Korkein oikeus esittää kunnioittavasti lausuntonaan, että anomus voidaan ottaa myös liiketoimintakieltoa koskevin osin huomioon mutta aihetta suostua anomukseen ei tältä tai muiltakaan osin ole.

Asian käsittelyyn ovat täysistunnossa osallistuneet presidentti Tatu Leppänen (eri mieltä) sekä oikeusneuvokset Juha Häyhä (eri mieltä), Jukka Sippo, Pekka Koponen, Ari Kantor, Mika Huovila, Tuomo Antila (eri mieltä), Päivi Hirvelä, Kirsti Uusitalo (eri mieltä), Lena Engstrand, Juha Mäkelä (eri mieltä), Eva Tammi-Salminen (eri mieltä), Timo Ojala, Alice Guimaraes-Purokoski ja Tuija Turpeinen (eri mieltä). Esittelijä Lauri Länsman.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Asiassa on oikeudellisesti kysymys siitä, onko rikoksen perusteella määrätty liiketoimintakielto sellainen rangaistus tai muu rikosoikeudellinen seuraamus, joka kuuluu perustuslain 105 §:n 1 momentissa säädetyn tasavallan presidentin armahdusoikeuden alaan.

Liiketoimintakiellosta annetun lain tarkoituksesta säädetään lain 1 §:n 1 momentissa. Säännöksen mukaan liiketoimintakielto voidaan määrätä sopimattoman ja vahingollisen liiketoiminnan estämiseksi sekä liiketoimintaan kohdistuvan luottamuksen ylläpitämiseksi. Säännös on lisätty lakiin liiketoimintakiellosta annetun lain 1.3.1998 voimaan tulleen osittaisuudistuksen yhteydessä. Uudistukseen johtaneen hallituksen esityksen perusteluissa on todettu, että kieltoa ei voida pitää rikosoikeudellisena seuraamuksena, vaikka kiellon määräämiseen useimmiten johtaakin rikollinen toiminta (HE 198/1996 vp s. 11-12).

Korkein oikeus on 15.4.1998 antamassaan lausunnossaan KKO 1998:43 katsonut, että liiketoimintakieltoa ei ole pidettävä rikoksesta tuomittavaan rangaistukseen verrattavana rikosoikeudellisena seuraamuksena tai rangaistukseen liittyvänä lisäseuraamuksena, vaan lähinnä elinkeino-oikeudellisena turvaamistoimenpiteenä, jolla pyritään estämään sopimaton ja vahingollinen liiketoiminta. Sen vuoksi Korkein oikeus on katsonut, ettei liiketoimintakielto ole sellainen lausuntoa annettaessa voimassa olleen hallitusmuodon 29 §:n 1 momentissa tarkoitettu rangaistus, joka voitaisiin armoa antamalla kumota tai lieventää.

$c4

Liiketoimintakiellon määräämisen perusteena kieltämättä tyypillisesti on rikos, kieltovaatimuksen voi esittää vain syyttäjä ja sen voi määrätä vain tuomioistuin. Lisäksi asian käsittelyssä noudatetaan soveltuvin osin, mitä syyttäjän ajaman rikosasian käsittelystä säädetään. Näiltä osin liiketoimintakieltoon epäilemättä liittyy samoja piirteitä kuin rikosoikeudellisiin seuraamuksiin. Liiketoimintakieltoa koskevassa sääntelyssä ei kuitenkaan ole mainitun Korkeimman oikeuden lausunnon antamisen jälkeen tapahtunut sellaisia muutoksia, joiden vuoksi liiketoimintakiellon luonteen olisi katsottava muuttuneen turvaamistoimenpiteestä rikosoikeudelliseksi seuraamukseksi. Katson, ettei oikeustila ole muiltakaan osin muuttunut siten, että Korkeimman oikeuden lausunnosta ilmenevän vakiintuneen kannan muuttamiselle olisi riittävästi aihetta.

Asiaa arvioidessani pidän edellä mainitun lisäksi olennaisena sitä jo Korkeimman oikeuden aikaisemmassa lausunnossa esille tuotua näkökohtaa, että liiketoimintakiellosta annetun lain 15 §:n mukaan tuomioistuin voi liiketoimintakieltoon määrätyn hakemuksesta kumota kiellon kokonaan tai osittain, jos kiellon kumoaminen on perusteltua muuttuneiden olosuhteiden tai muun erityisen syyn takia. Oikeus saattaa lainvoimaisesti määrätty kielto uudelleen tuomioistuimen käsiteltäväksi ja mahdollisuus kumota se säännöksestä ilmenevillä harkinnanvaraisilla perusteilla puoltaa osaltaan käsitystä siitä, että kyse ei ole rikosoikeudellisesta seuraamuksesta vaan turvaamistoimenpiteestä.

$c5

Näillä perusteilla katson, että Korkeimman oikeuden tulee lausuntonaan esittää, että anomusta ei voida liiketoimintakieltoa koskevalta osalta ottaa huomioon.

Olen lausunnosta samaa mieltä enemmistön kanssa siltä osin kuin enemmistö on esittänyt, että aihetta suostua anomukseen ei ole.

olivat kukin vuorollaan samaa mieltä kuin oikeusneuvos Turpeinen.

Johtopäätös

Oikeusneuvos Turpeinen:

Oikeusneuvokset Tammi-Salminen, Mäkelä, Uusitalo, Antila ja Häyhä sekä presidentti Leppänen