TT 2021:33 — Työaika

Välituomiolla oli ratkaistavana kysymys siitä, oliko yksikönjohtajana toimineen ylipalomiehen varallaoloksi luettua aikaa pidettävä työaikana.

Ylipalomiehellä oli varallaoloaikana velvollisuus saapua paloasemalle siten, että paloauto pääsi lähtemään asemalta noin viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. Olosuhteiden kokonaisarvioinnin perusteella ja erityisesti lyhyt valmiusaika huomioon ottaen ylipalomieheen varallaoloaikana kohdistuneiden velvoitteiden katsottiin vaikuttaneen objektiivisesti ja erittäin huomattavasti hänen mahdollisuuteensa käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetty työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Varallaoloksi katsottu aika tuli lukea työajaksi. (Ks. myös TT 2020:31 ja TT 2021:34).

Kaupunki tuomittiin hyvityssakkoon virkaehtosopimuksen tieten rikkomisesta.

KANTAJA

Julkisen alan unioni JAU ry

VASTAAJAT

Kunnallinen työmarkkinalaitos

Lappeenrannan kaupunki

ASIA

Työaikaa koskeva riita

Vireille 4.10.2017

ASIAN KÄSITTELY TYÖTUOMIOISTUIMESSA

Suullinen valmistelu 23.4.2019

Asia on 24.10.2019 jätetty oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 4 §:n nojalla lepäämään.

Jatkettu suullinen valmistelu 25.6.2020

Pääkäsittely 23. ja 25.9.2020

VIRKA- JA TYÖEHTOSOPIMUKSEN MÄÄRÄYKSET

Kanteessa tarkoitettuna aikana voimassa olleen kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen (KVTES 2012–2013 ja 2014–2016) III luku sisälsi muun ohella seuraavat määräykset:

2 § Työaikalain alaiset viranhaltijat/työntekijät

1 mom.

Työaikalain alaisiin viranhaltijoihin/työntekijöihin sovelletaan tämän luvun määräysten lisäksi seuraavia työaikalain säännöksiä, jollei niistä ole sovittu toisin tämän sopimuksen liitteessä tai muulla virka- tai työehtosopimuksella:

5 §:n 3 momentti (viranhaltijan velvollisuus suorittaa varallaoloa), 8 § (moottoriajoneuvon kuljettajan työaika), 9 §:n 2 momentti (työehtosopimukseen perustuva säännöllinen työaika), 13 §:n 1 ja 3 momentti (liukuva työaika), 14 §:n 1 ja 3 momentti (poikkeuksellinen säännöllinen työaika), 15 § (lyhennetty työaika), 18 § (työntekijän suostumus ja viranhaltijan velvollisuus tehdä lisä- ja ylityötä), 19 § (ylityön enimmäismäärä), 20 § (aloittamis- ja lopettamistyö), 21 § (hätätyö), 24 § (työsopimuksen päättyminen kesken tasoittumisjakson), 26 § (yötyö) jäljempänä 31 §:stä ilmenevin poikkeuksin, 27 § (vuorotyö ja yövuorot jaksotyössä), 29 § (vuorokausilepo), 30 § (moottoriajoneuvon kuljettajan vuorokausilepo), 33 §:n 1 momentti (sunnuntaityön teettäminen), 36 § (poikkeuslupa), 37 § (työaikakirjanpito) sekä 8 luvun erinäiset säännökset (kanneaika, säännösten pakottavuus, rangaistussäännökset, ym.).

2 mom.

Edellä 1 momentin määräyksellä työaikalain säännöksiä ei ole otettu tämän virka- ja työehtosopimuksen osaksi.

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

4 § Työaika

Määritelmä

Työajaksi luetaan työhön käytetty aika sekä aika, jonka viranhaltija/työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytettävissä.

5 § Varallaoloaika

Varallaololla tarkoitetaan sitä, että viranhaltijan/työntekijän on oltava tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Varallaoloksi ei katsota velvollisuutta olla työpaikalla työvalmiudessa paitsi silloin, kun viranhaltijalle/työntekijälle on annettu lupa olla varalla valintansa mukaan joko työpaikalla tai määrätyin ehdoin sen ulkopuolella. Varallaoloaikaa ei lueta työaikaan. Varallaoloajan pituus ja varallaolon toistuvuus eivät saa haitata kohtuuttomasti viranhaltijan/työntekijän vapaa-ajan käyttöä. Viranhaltijalla varallaolovelvollisuus perustuu sopimukseen tai määräykseen ja työntekijällä sopimukseen.

Soveltamisohje

Varallaolosta tulee antaa sellaiset kirjalliset ohjeet, että viranhaltija/työntekijä tietää varallaoloon liittyvät oikeudet ja velvollisuudet (esimerkiksi missä ajassa työpaikalle on viimeistään saavuttava). Viranhaltijan velvollisuudesta olla varalla on säädetty työaikalain 5 §:n 3 momentissa (viittausmääräys).

Mikäli viranhaltija/työntekijä kutsutaan varallaolosta työhön, työntekoon käytetty aika luetaan työajaksi eikä tältä ajalta suoriteta varallaolokorvausta. Varallaolossa työpaikalle ja takaisin matkustamiseen kuluvaa aikaa ei lueta työajaksi.

Jos työnantaja on järjestänyt varallaoloa varten asunnon, jota ei voida pitää viranhaltijan/työntekijän varsinaisena asuntona, mutta jossa työnantaja on velvoittanut hänet olemaan varalla, tällaisessa asunnossa oleskeluvelvollisuus luetaan työajaksi eikä kyseessä ole varallaolo.

4 mom.

Jos työnantaja on poikkeuksellisesti määrännyt viranhaltijan/työntekijän olemaan asunnossaan tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön, korvaus varallaolosta määräytyy työaikalain 5 §:n 2 momentin mukaisesti. Edellä tarkoitettu kello 24.00–06.00 suoritettu varallaolo korvataan ainoastaan työaikalain alaiselle viranhaltijalle/työntekijälle. Työaikalain ulkopuoliselle maksetaan ko. aikana työhön kutsumisesta aiheutuvasta häiriöstä erillinen kohtuullinen korvaus.

6 mom.

Varallaolokorvauksen suorittamisen edellytyksenä on, että viranhaltija/työntekijä on ollut varalla työnantajan määräajaksi antaman kirjallisen määräyksen tai laatiman työvuoroluettelon nojalla. Korvausmuodosta (raha vai vapaa) päättää työnantaja.

ASIAN TAUSTA JA ERIMIELISYYS

Joutsenon paloasemalla pelastushenkilöstön työ on ollut päivätyötä, jossa työvuorot on laadittu useimmiten maanantaista torstaihin ajalle 8–16 ja perjantaisin ajalle 8–14.15. Pelastusvalmius on hoidettu muuna aikana siten, että osa henkilöstöstä on ollut varalla arki-iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. Ajanjaksolla 21.11.2013–30.10.2015 Joutsenon palokunnassa on ollut varallaolossa aina joko pää- tai sivutoiminen ryhmänjohtaja. Ryhmänjohtajan lisäksi arkiöisin varalla on ollut yksi vanhempi sammutusmies ja viikonloppuisin kaksi vanhempaa sammutusmiestä. A on antanut suostumuksensa varallaoloon.

Asiassa on riitaa ensinnäkin siitä, onko A:n varallaolo ajanjaksolla 21.11.2013–30.10.2015 luettava työajaksi. Toiseksi riitaa on palkkasaatavien määrästä sekä siitä, ovatko ne ainakin osittain vanhentuneet.

Välituomiolla ratkaistaan ensin kysymys siitä, onko varallaolo luettava työajaksi. Jos A:n varallaoloksi luettu aika on tullut lukea työajaksi, kysymys on vielä siitä, onko Lappeenrannan kaupunki tuomittava hyvityssakkoon virkaehtosopimuksen tieten rikkomisesta.

KANNE

Vaatimukset

Julkisen alan unioni JAU ry on vaatinut, että työtuomioistuin

— velvoittaa Lappeenrannan kaupungin maksamaan A:lle kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen mukaisia palkkasaatavia yhteensä 91.077,34 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen laskettuna

10.458,44 eurolle 31.12.2013 lukien

40.404,73 eurolle 31.12.2014 lukien

40.214,17 eurolle 31.12.2015 lukien,

— tuomitsee Lappeenrannan kaupungin maksamaan kunnallisen virkaehtosopimuslain mukaista hyvityssakkoa virkaehtosopimuksen tieten rikkomisesta, sekä

— velvoittaa Kunnallisen työmarkkinalaitoksen ja Lappeenrannan kaupungin yhteisvastuullisesti korvaamaan Julkisen alan unioni JAU ry:n oikeudenkäyntikulut korkoineen.

Perusteet

Työnantaja edellytti Joutsenossa, että pelastushenkilökunta, mukaan lukien ryhmänjohtaja kuten A, lähti paloasemalta viiden minuutin kuluttua hälytyksestä. Kun A asui aiemmin kolmen kilometrin päässä paloasemasta, hän suoritti varallaoloa kotona, koska hän ehti paloasemalle juuri ja juuri viidessä minuutissa. Hän muutti vuonna 2013 uuteen kotiinsa eräälle tielle, joka sijaitsi kahdeksan kilometrin päässä paloasemasta. Muuton jälkeen työnantaja ilmoitti, ettei A saanut oleskella kotonaan varallaoloaikana, vaan hänen tuli oleskella viiden minuutin matkan päässä paloasemalta. A:lla ei siten ollut muuta tosiasiallista mahdollisuutta kuin oleskella paloasemalla varallaoloaikana. Ainakin hänellä oli perusteltu syy olettaa, että työnantaja edellytti näin. Tällä tavoin hän oli toiminut marraskuusta 2013 lähtien. Tämän vuoksi varallaolo tuli katsoa työajaksi.

Koska A:n tuli olla viiden minuutin lähtövalmiudessa, näin lyhyen valmiusajan vuoksi varallaolo on joka tapauksessa katsottava työajaksi. Tähän nähden sillä ei ole edes merkitystä, oliko A:ta kielletty päivystämästä kotona.

Työnantaja ja henkilöstö ovat 2.2.2015 paikallisesti sopineet muutoksista paikalliseen sopimukseen, mukaan lukien siitä, että A voi halutessaan päivystää 1.3.2015 lukien myös kotonaan. Tämän jälkeenkin oli edelleen voimassa viiden minuutin lähtövalmiusaika. Ainakin A:lla oli perusteltu syy olettaa, että hänen tuli olla paloasemalla viidessä minuutissa hälytyksestä. Kyseessä oli työaika.

A:n tuli varalla ollessaan vastaanottaa Virve-puhelimeen tullut hälytys välittömästi, jolloin vastuu tehtävästä siirtyi hänelle. Kaikki hälytykset tuli vastaanottaa ja kaikille tehtäville oli velvollisuus lähteä. Tehtävät olivat luonteeltaan kiireellisiä. A oli velvollinen tekemään varallaoloa.

VASTAUS

Kunnallinen työmarkkinalaitos ja Lappeenrannan kaupunki ovat vaatineet, että kanne hylätään ja Julkisen alan unioni JAU ry velvoitetaan korvaamaan vastaajien oikeudenkäyntikulut 21.534,63 eurolla korkoineen.

$195

Ottaen huomioon sopimusmääräysten sanamuoto ja pitkään vallinnut käytäntö, jonka palkansaajajärjestöt ovat hyväksyneet, on selvää, että sopijaosapuolten tarkoitus on ollut, että käsillä olevan kaltaisessa tilanteessa on ollut kysymyksessä KVTES:n III luvun 5 §:n mukainen varallaolo ja että siitä suoritetaan määräyksen mukainen korvaus. Erityisesti on otettava huomioon se, että palkansaajajärjestöjen tulkinta on vuosikausien ajan ollut yhteneväinen työnantajan tulkinnan kanssa. Järjestöt ovat riitauttaneet varallaolon vasta sen jälkeen, kun korkein oikeus antoi tuomion KKO 2015:48. Kaupungin noudattama käytäntö, jota ei ole aikaisemmin riitautettu, on muodostunut määräyksen tarkoitusta vastaavaksi vakiintuneeksi tulkinnaksi. Myöskään A ei ole ennen KKO:n ratkaisua väittänyt, että varallaolo kuormittaisi häntä tai haittaisi vapaa-ajan käyttöä.

KVTES:n mahdollistaman varallaolon tarkoituksena on turvata sellaisten palveluiden häiriötön saanti, jotka ovat tarpeen kansalaisten hengen terveyden sekä omaisuuden ja ympäristön suojaamiseksi. Varallaolo on voitava järjestää palo- ja pelastustoimessa siten, että pelastustehtävään lähdetään nopeasti hälytyksen saapumisen jälkeen myös tilanteessa, jossa viranhaltija itse järjestää asumisensa siten, että hänen kotinsa ei sijaitse pelastuslaitoksen lähettyvillä. Pelastustehtävissä lähtökohtana on, että kohteeseen ajetaan 1 min/km. Tämä antaa varalla olijalle mahdollisuuden olla varalla ollessaan laajalla alueella. Ylipäätään palomiehen ammattitaitoon kuuluu nopea lähtö ja palomiehet ovat jo pelastuslainkin perusteella velvollisia pelastustehtäviin ilman varallaoloa.

Pelastustoimen alueelle on laadittu palvelutasopäätökset sisäministeriön antamien pelastuslaitoksia koskevien toimintavalmiuden suunnitteluohjeiden mukaisesti.

Pelastustoimen toimintavalmius määritellään niin sanottujen riskiruutujen perusteella. Arvioidun riskitason perusteella riskiruudulle määritellään riskiluokka. Joutsenon taajama kuuluu II-luokan riskialueeseen, jossa pelastusmuodostelmat ja niiden toimintavalmiudet suunnitellaan siten, että kiireellisissä pelastustehtävissä ensimmäinen yksikkö saavuttaa onnettomuuskohteen riskialueittain pääsääntöisesti valtakunnallisesti asetettujen toimintavalmiusaikatavoitteiden mukaisesti. Tuo tavoite II-luokan riskialueella on kymmenen minuuttia. Sisäministeriön ohjeen mukaan tavoite tulee saavuttaa 50 prosentissa hälytyksistä.

Pelastuslaitoksen pelastusviranomainen on kanteessa tarkoitettuna aikana määritellyt hälytysvasteet eli sen, mitä palokuntia ja mitä kokoonpanoa on käytetty erilaisissa hälytystilanteissa. Hätäkeskus on toiminut näiden hälytysvasteiden mukaisesti. Hätäkeskus on hälyttänyt annetun ohjeen mukaisesti oman riskiarviointinsa perusteella joko ryhmän, joukkueen, komppanian tai yhtymän hätäilmoituksesta saamiensa tietojen perusteella. Tavoitteena on ollut, että kiireellisissä pelastustehtävissä ensimmäinen yksikkö on pelastuspaikalla hälytyksestä kymmenen minuutin kuluessa 50 prosentissa hälytyksistä.

Vaatimuksia koskevana aikana on ollut voimassa palvelutasopäätös 2013-2016. Kiireellisissä pelastustehtävissä ensimmäinen yksikkö saavuttaa riskiruudulle asetetun toimintavalmiusaikatavoitteen vähintään 75 prosentissa tehtävistä. Toimintavalmiusaika koskee kaikkia hälytyksiä eli myös niitä aikoja, jolloin paloasemilla on ollut normaali miehitys normaalissa työajassa. Toimintavalmiusaika on asetettu pelastuslaitokselle, ei yksittäiselle viranhaltijalle. Yksittäisen viranhaltijan osalta ei ole määritetty sitä, missä ajassa hänen tulee saavuttaa onnettomuuspaikka.

Kun hälytys on tullut, A:n on tullut mahdollisimman pian kuunnella hälytyskeskuksen viesti, vastata siihen ja ryhtyä toimimaan sen mukaisesti. Hälytys on tullut kaikille varallaolijoille yhtäaikaisesti. Mikäli hälytys on edellyttänyt lähtöä onnettomuuspaikalle, on A:n tullut osallistua tehtävään. A on varallaolosta onnettomuuspaikalle saavuttuaan vastannut oman ryhmän toiminnasta, mutta pelastustoiminnan johtamisvastuu on aina ollut päivystysvuorossa olevalla pelastusviranomaisella (päivystävä palomestari), joka tarvittaessa on määrännyt tilannepaikan johtajan paikalla olleesta ryhmänjohtajasta, jos itse ei saapunut onnettomuuspaikalle.

Jotta edellä mainittu toimintavalmiustavoite olisi saavutettu mahdollisimman hyvin, tehtiin Lappeenrannassa syyskuussa 2009 ”sopimus Etelä-Karjalan pelastuslaitoksen päätoimisen henkilöstön osallistumisesta yksikönjohtajavarallaoloon Etelä-Karjalan pelastustoimen alueella”. Tämä sopimus koski ja koskee edelleen yksikönjohtajavarallaoloa ja siten myös A:n varallaoloa. Sopimuksessa on muun ohella todettu, että varalla olevan tuli olla erikseen määritellyllä toiminta-alueella; varalla olijan tuli lähteä kohteeseen viiden minuutin kuluessa hälytyksen saatuaan; varalla olijan tuli toimia pelastusyksikön yksikönjohtajana; varalla olevalla oli käytössään pelastuslaitoksen osoittama päivystysauto varusteineen ja tarvittavat hälyttämis- ja yhteydenpitovälineet.

Jotta onnettomuuskohde voitiin saavuttaa kymmenen minuutin tavoiteajassa, pääsääntönä oli se, että pelastuslaitokselta lähtevä ryhmä lähti kohteeseen noin viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. Paloasemilta lähdettiin hälytykseen hälytysajoneuvolla, joka määräytyi tilanteen ja tehtävän mukaan (esimerkiksi sammutusauto, säiliöauto tai nostolava-auto). Varalla

oleva ryhmänjohtaja saattoi lähteä hälytykseen käytössään olevalla päivystysautolla, jolloin hän joko ajoi suoraan kohteeseen tai ajoi paloaseman kautta, jolloin hän lähti kohteeseen muiden mukana. Tilanteesta riippuen ryhmänjohtaja saattoi saapua onnettomuuspaikalle myös ensimmäisen yksikön jälkeen. Ryhmää oli mahdollista johtaa myös päivystysautosta. Ensimmäisen yksikön lähtöaika ei ollut riippuvainen siitä, missä ajassa varalla oleva ryhmänjohtaja lähti kohteeseen tai saapui paloasemalle.

Kysymyksessä oli siis kymmenen minuutin tavoiteaika, johon aina pyrittiin, mutta joka ei ollut varalla olijaa ”ehdottomasti sitova”. Varalla olijan mahdollisuus saavuttaa pelastuskohde varallaolosta oli tosiasiassa erilainen riippuen muun ohella sääolosuhteista. Tämä oli hyväksyttävää, ja keskeistä oli se, että kohteeseen lähdettiin niin pian kuin se oli mahdollista olosuhteet huomioon ottaen. Tämä oli myös riittävää. Tavoiteajan toteutumista ei henkilötasolla seurattu. Tavoitteesta jäämisestä ei ole seurannut varoitusta tai muuta sanktiota.

Edellä esitetty ohjeistus ja käytäntö on ollut myös A:n tiedossa. Ryhmänjohtajana hän on voinut hälytyksen saatuaan lähteä joko suoraan onnettomuuspaikalle taikka ajaa sinne paloaseman kautta. Miehistö on tilanteen vaatimalla tavalla lähtenyt kohteeseen paloaseman kautta. A:lla olisi halutessaan ollut varalla ollessaan käytössään päivystysauto. A ei ole kuitenkaan halunnut ottaa autoa käyttöönsä. Hän on ottanut käyttöönsä päivystysauton vasta maaliskuussa 2015.

$198

Paikallisneuvottelussa 2.2.2015 muistioon kirjattiin vallinnut olosuhde. Paikallisneuvottelulla ei muutettu paikallista sopimusta 30.4.2009. Neuvottelussa ei millään tavalla muutettu aiempia ohjeita. A:lla oli myös ajankohdan 2.2.2015 jälkeen oikeus viettää aikaa varallaolossa kotonaan ja käyttää päivystysautoa.

$199

A ei siis ole halunnut ottaa autoa käyttöönsä, vaan hän on mieluummin viettänyt varalla ollessaan aikaa muun muassa paloasemalla. A viihtyi varallaolossa ja vapaa-aikanaan paloasemalla myös aikana, jolloin hän asui lähellä paloasemaa. Hän halusi viettää aikaansa paloasemalla. Jos A olisi ottanut käyttöönsä pelastuslaitoksen auton, hän olisi voinut varalla ollessaan paremmin viettää aikaa muun muassa omassa kodissaan ja ajaa sieltä suoraan pelastuspaikalle hälytyksen saatuaan. Näin hänen ei olisi tarvinnut tulla ensin kotoaan paloasemalle ja sieltä pelastuspaikalle yhdessä muiden kanssa. A:n tehtäviin ei kuulunut paloauton ajaminen, vaan paloautoa ajoi sammutusmies tai palomies. Käytännössä A on viettänyt varalla ollessaan vapaa-aikaa muun muassa paloaseman tiloissa, josta hän on lähtenyt pelastuskohteeseen. Kysymyksessä ei ole ollut työaika.

Varallaoloaikana A:lla ei ole ollut mitään työtehtäviä eikä työhön liittyviä velvollisuuksia. Varallaolon aikana A on voinut muun muassa käydä kaupassa, tehdä muita haluamiaan asioita ja muutoin liikkua valitsemallaan alueella. Hänen on tullut pysyä toiminta-alueella, joka on ollut entisen Joutsenon kunnan alue. Käytössä olleen auton ja alueen maaseutumaisten olosuhteiden vuoksi alue, jolla A saattoi liikkua, oli laaja. Paloaseman tiloissa palomiehillä oli mahdollisuus muun muassa remontoida ja kunnostaa omia autoja ja muita laitteita. Siellä vietettiin vapaa-aikaa ja urheiltiin. Varallaoloaikana paloaseman tiloissa on siis voinut viettää tavanomaista vapaa-aikaa. Varallaolon aikana A:lla on ollut mukanaan Virve-puhelin, johon hälytykset ovat tulleet. Jos A olisi kokenut varallaolon sitovaksi ja/tai liian rajoittavaksi, olisi hänen tullut ilmoittaa asiasta työnantajalle.

Työnantaja ei ole määritellyt toiminta-alueeksi kantajan mainitsemaa viiden kilometrin aluetta. Varallaololistat on tehnyt palopäällikkö ja käytännössä listalle on kirjattu A:n varallaolo hänen omien toiveidensa mukaisesti. Tehtävien määrä ja hälytysten toistuvuus varallaolon aikana on ollut vähäinen.

A on maaliskuusta 2015 lukien ottanut käyttöönsä pelastuslaitoksen auton tilanteissa, joissa hän on suorittanut varallaoloa. Hän olisi voinut auton ottaa käyttöönsä jo aikaisemmin. Koska henkilöstön keskuudessa oli kyseenalaistettu A:n mahdollisuus viettää varallaolossa aikaa kotonaan asuinpaikan etäisyyden vuoksi, tehtiin asiaan liittyen muistio paikallisneuvottelusta 2.2.2015, jossa mahdollisuus viettää aikaa kotonaan ja oikeus auton käyttöön on nimenomaisesti kirjattu. Muistiossa on todettu, että muut päivystivät kotonaan, koska kyseisenä ajankohtana muut varallaoloon osallistuneet asuivat kävelymatkan päässä paloasemasta eikä heillä ollut mitään tarvetta päivystysauton käytölle.

Hyvityssakkovaatimukset on joka tapauksessa hylättävä.

Lappeenrannan kaupunki on noudattanut KVTES:n määräyksiä Kunnallisen työmarkkinalaitoksen ja palkansaajajärjestöjen yhdessä sopimalla tavalla. Sopijaosapuolet ovat yhdessä sopineet varallaolomääräysten sisällöstä. Sopijaosapuolet ovat olleet tulkinnasta yhtä mieltä. Kuntatyönantajat ovat koko maassa soveltaneet varallaolomääräyksiä samalla tavoin kuin A:n kohdalla.

Palkansaajajärjestöt ovat riitauttaneet yhteisen tulkinnan vasta sen jälkeen, kun korkein oikeus on antanut tuomion KKO 2015:48. Pääasia sanotussa riidassa on koskenut erimielisyyttä määräaikaisuuden perusteista. Varsinainen pääasiaa koskeva riita ei ole koskenut virka- ja työehtosopimuksen tulkintaa. Tuomio varallaoloon liittyen on tullut käytännössä yllätyksenä kunta-alan virka- ja työehtosopimusten osapuolille. Asiassa ei edes ole pyydetty työtuomioistuimen ja/tai kunta-alan sopijaosapuolten tulkintaa. Jos työtuomioistuin päätyisi tulkinnassaan siihen, että kyseistä sopimuskohtaa ei voitaisi soveltaa sen sanamuodon mukaisesti, on hyvityssakko jätettävä tuomitsematta. Työnantajan on tullut noudattaa yhdessä sovittuja määräyksiä.

Lappeenrannan kaupungin ei voi katsoa tieten rikkoneen virkaehtosopimusta sillä perusteella, että A on tulkinnut varallaolon aikaisia velvoitteitaan toisin kuin paikallisessa sopimuksessa on nimenomaisesti sovittu. Työnantaja ei ole määrännyt A:ta olemaan varallaolossa missään tietyssä paikassa, vaan kyseessä on ollut KVTES:n sanamuodon mukainen vapaamuotoinen varallaolo.

TODISTELU

Kantajan kirjalliset todisteet

1. Paikallinen sopimus 30.4.2009

2. Paikallinen sopimus 2.2.2015

Vastaajien kirjalliset todisteet

1. Paikallinen sopimus 30.4.2009 (=K1)

2. Muistio paikallisneuvottelusta 2.2.2015 (=K2)

3. Palvelutasopäätös 2013–2016

4. Sisäasiainministeriön toimintavalmiuden suunnitteluohje

Kantajan henkilötodistelu

1. A, todistelutarkoituksessa

2. B, palomies

3. C, ylipalomestari, pääluottamusmies

4. D, palomies

5. E, palomies

6. F, palomies

Vastaajien henkilötodistelu

1. G, pelastusjohtaja, todistelutarkoituksessa

3. I, entinen palomestari

4. J, henkilöstöjohtaja

5. F, palomies

TYÖTUOMIOISTUIMEN RATKAISU

Välituomiolla ratkaistavana on kysymys siitä, onko A:n varallaolo ajanjaksolla 21.11.2013–30.10.2015 luettava työajaksi. Jos A:n varallaoloksi luettu aika on tullut lukea työajaksi, kysymys on vielä siitä, onko Lappeenrannan kaupunki tuomittava hyvityssakkoon virkaehtosopimuksen tieten rikkomisesta.

Kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen (KVTES) III luvun 4 §:n 1 momentin mukaan työajaksi luetaan työhön käytetty aika sekä aika, jonka viranhaltija/työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytettävissä.

KVTES:n III luvun 5 §:n 1 momentin mukaan varallaololla tarkoitetaan sitä, että viranhaltijan/työntekijän on oltava tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Varallaoloksi ei katsota velvollisuutta olla työpaikalla työvalmiudessa paitsi silloin, kun viranhaltijalle/työntekijälle on annettu lupa olla varalla valintansa mukaan joko työpaikalla tai määrätyin ehdoin sen ulkopuolella. Varallaoloaikaa ei lueta työaikaan. Varallaoloajan pituus ja varallaolon toistuvuus eivät saa haitata kohtuuttomasti viranhaltijan/työntekijän vapaa-ajan käyttöä. Viranhaltijalla varallaolovelvollisuus perustuu sopimukseen tai määräykseen ja työntekijällä sopimukseen.

Tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88/EY (työaikadirektiivi) 2 artiklan 1 kohdan mukaan työajalla tarkoitetaan ajanjaksoa, jonka aikana ”työntekijä tekee työtä, on työnantajan käytettävissä ja suorittaa toimintaa tai tehtäviään kansallisen lainsäädännön ja / tai käytännön mukaisesti”. Artiklan 2 kohdan mukaan lepoajalla tarkoitetaan ”ajanjaksoa, joka ei ole työaikaa”. Työaikadirektiivissä ei ole varallaoloa koskevia säännöksiä. Työntekijän päivystysaika on näin ollen luettava joko direktiivissä tarkoitetuksi työajaksi tai lepoajaksi, koska direktiivissä ei säädetä niiden välimuodosta (suuren jaoston tuomio 9.3.2021, Stadt Offenbach am Main, C-580/19, EU:C:2021:183, 30 kohta).

Työaikadirektiivin 2 artikla kuuluu niihin säännöksiin, joista ei ole sallittua poiketa. Jäsenvaltiot eivät voi säilyttää eivätkä hyväksyä vähemmän rajoittavaa työajan käsitteen määritelmää kuin mainitussa artiklassa on säädetty (tuomio 21.2.2018, Matzak, C-518/15, EU:C:2018:82, 34 ja 47 kohdat). Direktiivi asettaa siten vähimmäisvaatimukset sille, mitä on ainakin pidettävä työaikana.

$19d

Euroopan unionin perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan mukaan jokaisella työntekijällä on oikeus enimmäistyöajan rajoitukseen sekä päivittäisiin ja viikoittaisiin lepoaikoihin ja palkalliseen vuosilomaan.

$19e

$19f

$1a0

Tuomiossa Stadt Offenbach am Main (suuren jaoston tuomio 9.3.2021, C-580/19, EU:C:2021:183) kyse oli palomiehestä, joka työskenteli ryhmänjohtajana saksalaisen kaupungin palolaitoksella. Varalla olleessaan palomiehen tuli olla jatkuvasti puhelimitse tavoitettavissa ja pidettävä työvaatetuksensa ja työnantajan hänen käyttöönsä antama virka-ajoneuvo mukanaan. Toisinaan hänen oli lähdettävä tehtäväpaikalle tai työpaikalleen. Hänen oli valittava oleskelupaikkansa niin, että hän hälytyksen sattuessa pääsi työvaatetukseen pukeutuneena virka-ajoneuvolla etuoikeuksia ja kulkuoikeuksia hyödyntäen 20 minuutissa kyseisen kaupungin rajalle.

Työtuomioistuin tuomion eri kieliversiot huomioon ottaen toteaa tuomiosta seuraavaa.

Unionin tuomioistuin totesi aiempaan käytäntöönsä ja perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohtaan viitaten, että direktiivissä tarkoitetun työajan käsitteen alaan kuuluvat kaikki päivystysjaksot, joiden aikana työntekijään kohdistuu sen luonteisia velvoitteita, että ne vaikuttavat objektiivisesti ja erittäin huomattavasti varallaolijan mahdollisuuksiin käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Sitä vastoin silloin, kun työntekijälle tietyn päivystysjakson aikana asetetut velvoitteet eivät ole näin voimakkaita ja mahdollistavat sen, että hän voi järjestää ajankäyttönsä ja keskittyä omiin asioihinsa ilman suurempia velvoitteita, vain aika, joka liittyy työsuoritukseen, joka on tarvittaessa tosiasiallisesti toteutettu tällaisena ajanjaksona, on direktiivissä tarkoitettua työaikaa. (Tuomion 38 ja 39 kohdat.)

Jos päivystysjaksoa ei voida automaattisesti lukea työajaksi sen vuoksi, ettei työntekijällä ole velvoitetta pysyä työpaikalla, kansallisten tuomioistuinten on vielä tutkittava, olisiko se kuitenkin luettava työajaksi niiden seurausten vuoksi, joita työntekijälle asetettujen velvoitteiden kokonaisuus merkitsee työntekijän mahdollisuudelle käyttää vapaasti tämän jakson aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista, ja keskittyä omiin intresseihinsä. Tässä mielessä on erityisesti otettava huomioon se aika, joka työntekijällä on päivystysjaksonsa aikana käytettävissään työtehtäviinsä ryhtymiseksi, alkaen siitä hetkestä, jolloin hänen työnantajansa sitä pyytää, yhdistettynä tarvittaessa niiden tehtävien keskimääräiseen lukumäärään, joita työntekijä tosiasiallisesti kutsutaan suorittamaan päivystysjakson aikana. (Tuomion 44 ja 45 kohdat.)

$1a1

Unionin tuomioistuin korosti, että päivystysjakso, jonka kuluessa työntekijä voi sen vuoksi, että hänelle on annettu kohtuullinen aika ryhtyä työhön, suunnitella henkilökohtaisia ja sosiaalisia asioitaan, ei ensi näkemältä ole direktiivissä tarkoitettua työaikaa. Sen sijaan päivystysjaksoa, jonka kuluessa työntekijälle työhön ryhtymiselle asetettu aika on vain muutamia minuutteja, on lähtökohtaisesti pidettävä kokonaisuudessaan direktiivissä tarkoitettuna työaikana, koska tässä tapauksessa työntekijä käytännössä hyvin helposti saadaan luopumaan suunnittelemasta mitään, edes lyhytkestoista, vapaa-ajan toimintaa. Reaktioajan vaikutusta on kuitenkin arvioitava vasta sellaisen konkreettisen harkinnan päätteeksi, jossa on tarvittaessa huomioitu yhtäältä muut varallaolijalle asetetut velvoitteet ja toisaalta hänelle varallaoloajalle myönnetyt järjestelyt ja edut (ru. förmåner, sa. Erleichterungen). (Tuomion 47–48 kohdat.)

Tähän reaktioaikaan liittyvistä velvoitteista merkityksellinen on erityisesti työntekijän velvollisuus pysyä kotonaan niin, että hän ei voi liikkua vapaasti odottaessaan työnantajansa kutsua, tai se, että hänellä on oltava erityiset varusteet, kun hänen on puhelun saatuaan saavuttava työpaikalleen. Työntekijälle myönnettyjen järjestelyjen tai etujen osalta merkityksellinen on myös varallaolijan käyttöön mahdollisesti annettu virka-ajoneuvo, joka mahdollistaa etuoikeuksien ja kulkuoikeuksien hyödyntämisen, tai vielä työntekijälle annettu mahdollisuus vastata työnantajan kutsuihin poistumatta paikasta, jossa hän oleskelee (tuomion 49 kohta).

Työtuomioistuin toteaa, että edellä tuomion 49 kohdassa mainittujen seikkojen on katsottava olevan esimerkkejä reaktioaikaan liittyvistä sellaisista erityisesti merkityksellisistä, asiaa kokonaisuutena arvioitaessa tarvittaessa huomioon otettavista velvoitteista, järjestelyistä tai eduista, joita varallaolijalle on voitu asettaa tai myöntää (ks. esim. tuomion saksan- ja ruotsinkieliset versiot, joissa mainitut seikat tuodaan esiin esimerkkeinä).

$1a2

$1a3

Unionin tuomioistuimessa käsiteltävässä asiassa kansallisen tuomioistuimen arvioitavaksi jäi, kohdistuiko kantajana olevaan työntekijään olosuhteet kokonaisuutena huomioon ottaen varallaoloaikana niin voimakkaita velvoitteita, että ne vaikuttivat objektiivisesti ja erittäin huomattavasti hänen mahdollisuuteensa käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetty työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. (Tuomion 55 kohta.)

$1a4

Sairaankuljettajia koskevan työehtosopimuksen tulkintaa koskeneessa lausunnossaan TT 2006:50 työtuomioistuin katsoi, että se, onko kysymys työajasta vai varallaolosta tulee ratkaista sen mukaan, mahdollistaako valmiusaika ja tehtävän luonne tosiasiallisesti oleskelua muualla kuin työntekijöille varatussa oleskelutilassa tai sen välittömässä läheisyydessä niin, ettei työntekijän ole katsottava olleen jatkuvasti sidottu työhönsä. Sairaankuljettajien valmiudessaolo oli laadultaan sellaista, että sen tarkoituksenmukainen ja asianmukainen hoito saattoi edellyttää sairaankuljettajan oleskelua asemapaikkansa läheisyydessä. Tähän viittasi erityisesti se, että sairaankuljettajien tuli olla lähtövalmiudessa 15 minuutin kuluessa hälytyksestä. Työhön sidonnaisuutta koskeva arviointi jäi lausunnon pyytäneen käräjäoikeuden tehtäväksi sille esitettävän näytön perusteella.

KVTES:n tulkintaa koskevassa tuomiossa TT 2015:105 sairaankuljettajat olivat varallaoloaikanaan voineet oleskella ja levätä kotonaan tai halutessaan liikkua ja asioida vapaasti myös kodin ulkopuolella. Kun hälytysten ei ollut näytetty myöskään toistuneen niin tiheästi, että varallaolo olisi sen vuoksi muuttunut työajaksi, sairaankuljettajien ei katsottu olleen varallaoloaikanaan sillä tavoin sidottuja työhönsä, että varallaoloaikaa olisi tullut pitää työaikana. Asiaa ei arvioitu toisin, vaikka työnantajan edellyttämä lähtövalmiusaika oli jäänyt epäselväksi ja tosiasiallisen lähtövalmiusajan oli selvitetty olleen alle 15 minuuttia.

Sairaankuljettajia koskevan työehtosopimuksen tulkintaa koskeneessa tuomiossa TT 2019:91 sairaankuljettajalla oli esitetyn näytön perusteella perusteltu syy olettaa, että varalla ollessaan hänen oli tullut lähteä hälytystehtävään välittömästi. Asiassa ei ollut väitettykään, että työnantaja olisi pyrkinyt selvittämään työntekijöille varallaolon keskeisten ehtojen sisältöä tältä osin. Sairaankuljettajaa ei ollut velvoitettu oleskelemaan varalla ollessaan tietyssä paikassa, mutta varallaoloaikana edellytetty lähtövalmiusaika ja tehtävän luonne eivät tosiasiallisesti mahdollistaneet oleskelua muualla kuin varallaolijoille varatussa oleskelutilassa tai sen välittömässä läheisyydessä. Sairaankuljettajan katsottiin varalla ollessaan olleen tosiasiallisesti samalla tavalla työhön sidottu kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan, ja työnantajan varallaoloajaksi katsoma aika tuli näin ollen lukea työajaksi.

$1a6

Varallaolo oli kuitenkin järjestetty siten, että työtä oli teetetty usealla eri paikkakunnalla kulloisenkin työvoimatarpeen mukaisesti. Työpisteet olivat sijainneet eri puolilla sairaanhoitopiirin toimialuetta. Tämä oli tarkoittanut sitä, että työntekijät olisivat varalla ollessaan voineet oleskella kotonaan vain, jos heillä olisi ollut koti usealla eri paikkakunnalla. Työhönsidonnaisuutta lisäävänä tekijänä oli edelleen otettava huomioon myös se, että työntekijöillä ei ollut ollut mahdollisuutta valita seuraansa, koska kulloinkin vuorossa ollut työpari oli tilanteesta riippuen saattanut oleskella ja yöpyä samoissa tiloissa. Varallaolon aikaisia olosuhteita kokonaisuutena arvioiden työtuomioistuin katsoi, että ensihoitajat olivat varalla ollessaan olleet niin sidottuja työhönsä ja työpaikkaansa, että varallaoloaika oli luettava työajaksi.

KVTES:n tulkintaa koskevassa ratkaisussa TT 2020:31 palomiehillä oli varallaoloaikana ollut velvollisuus saapua paloasemalle pääsääntöisesti viiden minuutin kuluttua hälytyksestä. Tuon ajan katsottiin olevan niin lyhyt, että se ei tosiasiassa ollut jättänyt varallaolijoille mahdollisuutta oleskella muualla kuin paloaseman välittömässä läheisyydessä. Valmiusaikaa koskevan ehdon katsottiin rajoittaneen merkittävästi varallaolijoiden mahdollisuuksia keskittyä omiin asioihinsa ja viettää vapaa-aikaansa haluamallaan tavalla. Palomiesten katsottiin olleen varallaoloaikana tosiasiallisesti samalla tavalla työhön sidottuja kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan. Varallaoloksi katsottu aika tuli lukea työajaksi.

$1a8

$1a9

Työtuomioistuimessa on kuultu todistelutarkoituksessa A:ta ja pelastusjohtaja G:tä. Todistajina on kuultu palomiehiä D, E ja B, jotka ovat toimineet pelastusryhmän jäseninä. Edelleen on todistajina kuultu ylipalomestari, pääluottamusmies C:tä, entistä palomestaria I:tä ja yksikönjohtajana toiminutta palomiestä F:ää. Vielä on kuultu palopäällikkö H:ta ja henkilöstöjohtaja J:tä.

A on kertonut aloittaneensa työt Joutsenon paloasemalla puolivakinaisena palomiehenä vuonna 2002. Vakinaiset palomiehet olivat tuolloin hoitaneet yksikönjohtajapäivystystä ja puolivakinaiset miehistöpäivystystä. Kaikilta oli edellytetty viiden minuutin lähtöaikaa. Kaikki olivat aina lähteneet hälytyksille paloasemalta.

$1ab

Vuoden 2009 paikallinen sopimus (K1) oli käyty läpi Joutsenon paloaseman kolmen vakinaisen palomiehen kanssa. Sopimus koski kaikkia vakinaisia koko Etelä-Karjalan alueella. Sopimuksen mukaan oli mahdollista mennä autolla suoraan kohteeseen, mutta Joutsenossa vanhaa käytäntöä ei ollut lähdetty muuttamaan, koska siellä oli ollut myös miehistövarallaolijoita. Varusteitakin oli säilytetty asemalla samalla tavalla kuin aiemmin. Sama pelastusajoneuvo oli ollut käytössä kuin ennen sopimustakin.

$1ac

A ja luottamusmies C olivat vuoden 2014 lopussa tiedustelleet työnantajalta, voiko A päivystää varallaollessaan kotona. Asiasta oli pidetty paikallisneuvottelu, jossa A:lle oli annettu tähän lupa (K2). A ei enää 1.3.2015 jälkeen ollut viettänyt varallaollessaan aikaa paloasemalla. Lähtöaika tai menettely, jonka mukaan hälytyksen tullessa mentiin ensin paloasemalle, ei kuitenkaan ollut muuttunut. Joutseno oli kymmenen minuutin toimintavalmiusaluetta. Hyvällä kelillä asemalle ehti viidessä minuutissa kahdeksankin kilometrin päästä. Vain silloin, kun tilannepaikka oli sijainnut paloasemaa lähempänä, oli tehtävälle voinut mennä suoraan. Tällöin miehistöpäivystäjä oli pyydettäessä ottanut pelastusvarusteet mukaan asemalta myös A:lle. Kun A oli vuonna 2015 saanut luvan päivystää kotona, hän oli säilyttänyt sammutusvarusteita päivystysajoneuvossa.

Joutsenossa oli ollut kolme tai neljä viranhaltijaa, jotka olivat tehneet keskenään päivystyslistat ja jakaneet päivystysvuorot. Listaa oli saatettu täydentää sivutoimisilla palomiehillä, jos vakinaisia ei ollut ollut riittävästi. Listaan ei ollut ollut pakko laittaa omaa nimeä, mutta vuorot olisivat tuolloin kuormittaneet muita. Varallaoloa oli ollut noin viikko joka kuukausi. Varallaollessa saattoi tehdä asioita, jotka oli mahdollista jättää kesken heti hälytyksen tullessa. Auto piti olla myös koko ajan lähellä. Työnantaja oli seurannut aikaa, jolloin ensimmäinen yksikkö oli lähtenyt liikkeelle. Jos aika oli ylittänyt viisi minuuttia, palopäällikkö oli huomauttanut asiasta ja viivästykselle oli annettu selitys.

Arkena varallaolovuorossa oli ollut ryhmänjohtajapäivystäjä ja yksi miehistövarallaolija, viikonloppuna ja juhlapyhinä ryhmänjohtajan lisäksi kaksi miehistövarallaolijaa. Hälytys oli mennyt varallaolijoiden lisäksi kaikille Joutsenon puolivakinaisille palomiehille, yhteensä noin 25 henkilölle. Tehtävästä riippuen hälytys oli saattanut mennä myös esimerkiksi Imatralle tai Lappeenrantaan. Pelastustoimen tehtäviin saattoi osallistua myös niitä, jotka eivät olleet olleet varalla. Varallaolijat olivat aina ensimmäisessä yksikössä mukana.

G on kertonut toimineensa pelastusalan esimiestehtävissä vuodesta 1983 lukien Lappeenrannan kaupungin ja Etelä-Karjalan pelastuslaitoksen palveluksessa, vuodesta 2004 lukien pelastusjohtajana. Alueen ylimpänä pelastusviranomaisena G vastasi pelastusjärjestelmän toimivuudesta. G oli edustanut vuonna 2009 paikallista sopimusta (K1, V1) tehtäessä Lappeenrannan kaupunkia. Hän oli vastannut palvelutasopäätöksen (V3) esittelystä pelastuslautakunnalle, jonka tehtäviin kuului päätöksen vahvistaminen. G:n alapuolella organisaatiossa olivat pelastuspäällikkö, toimialueen palopäällikkö ja paloasemavastaavat. Paloasemavastaava (I ja hänen jälkeensä F) oli ollut A:n lähiesimies. Palopäällikkö (H) vastasi siitä, että varallaolojärjestelyt oli toteutettu siten kuin palvelutasopäätöksessä ja sopimuksissa oli päätetty.

Pelastuslaitoksen toimintaa ohjasivat pelastuslainsäädäntö, pelastustoimen palvelutasopäätös, kunnan omat hallintosäännöt, pelastuslaitoksen toimintasäännöt ja viranomaispäätökset. Sisäministeriön toimintavalmiuden suunnitteluohje (V4) ei ollut velvoittava asiakirja vaan ohjeistava työkalu. Palvelutasopäätökseen (V3) oli kirjattu osin samoja asioita. Suunnitteluohjeessa oli määritelty riskialueet riskiluokittain. Etelä-Karjalassa kiireellisissä pelastustehtävissä ensimmäisen yksikön tuli saavuttaa riskiruudulle asetettu toimintavalmiusaikatavoite vähintään 75 prosentissa tehtävistä. Mainituissa asiakirjoissa ei ollut asetettu velvoitteita yksittäiselle viranhaltijalle.

Vuonna 1977 oli annettu ensimmäinen sisäministeriön antama valtakunnallinen yleissuunnitelma palo- ja pelastustoiminnan kehittämiseksi, jossa oli mainittu viiden minuutin lähtöaika. G:n mukaan käsitys viiden minuutin lähtöajasta oli jäänyt elämään ”riippakivenä” tuosta asiakirjasta lukien.

$1ad

Joutsenon aseman hälytysmäärät varallaoloaikana olivat vuosina 2013–2015 olleet suhteellisen vähäisiä, 2–3 hälytystä viikkoa kohden. Kukaan varallaolijoista ei ollut tuonut esiin kokeneensa varallaolon liian sitovaksi tai rasittavaksi. Yleensä ottaen varallaolon tekemisestä ei ollut haluttu luopua tai sitä vähentää. Varallaolosta oli laadittu listat, jotka olivat velvoittaneet varallaolijoita. Oli kuitenkin ollut mahdollista, ettei viranhaltija osallistunut lainkaan varallaoloon. Viranhakuilmoituksissa oli ollut maininta varallaolosta ja siitä, että viran vastaanottaessaan henkilö suostui myös varallaoloon.

Päätoimisen ja sivutoimisen henkilöstön varallaolovelvoitteet olivat eronneet siten, että virkasuhteessa olevia oli koskenut vuonna 2009 tehty paikallinen sopimus (K1, V1), jonka mukaan varallaolijan tuli lähteä kohteeseen viidessä minuutissa hälytyksestä. Sivutoimisten kanssa oli tehty työsopimukset, joiden perusteella he osallistuivat hälytyksille mahdollisuuksien mukaan siten että riskialueet saavutetaan. Heille ei ollut työsopimuksiin kirjattu mitään lähtöaikavaatimusta. Sivutoimiset menivät paloasemalle ja lähtivät sieltä kohteeseen.

G ei ollut tiennyt Joutsenon käytännöistä eikä siitä, miten paikallisen sopimuksen sisältö oli siellä kerrottu henkilöstölle. Paikallisen sopimuksen tarkoitusta ei G:n mukaan kuitenkaan vastannut se, että yksikönjohtajat eivät ajaneet suoraan kohteeseen vaan tulivat paloaseman kautta. Varallaolijat Joutsenossa olivat yleensä asuneet lähellä paloasemaa. A olisi muuttonsa jälkeen täyttänyt paikallisessa sopimuksessa sovitut edellytykset, koska hän olisi voinut lähteä päivystysautolla kotoaan suoraan kohteeseen. Paloasemalla oleskelu oli sinänsä saatettu sallia. Paloasemalla oli ollut mahdollisuus esimerkiksi kuntoilla tai korjata autoa. G ei ollut antanut sellaista määräystä, että varallaolossa tuli olla paloasemalla. G:llä ei ollut tietoa siitä, missä A oli varallaollessaan oleskellut.

Muistiosta 2.2.2015 (K2, V2) G on kertonut, että Joutsenoon oli tullut uusia palomiehiä, ja tuolloin oli syntynyt keskustelua siitä, miltä etäisyydeltä varallaoloon oli voinut osallistua ja olisiko A:n muutettuaan kahdeksan kilometrin päähän tullut luopua varallaolosta. Työnantajan näkemyksen mukaan A:n varallaololle ei ollut ollut estettä. G ei ole muistanut, mitä tilaisuudessa keskusteltiin siitä, missä A oli oleskellut varallaollessaan. Toisaalta kysyttäessä oliko tilaisuudessa tullut esiin sellainen väite, että työnantaja olisi velvoittanut A:n olemaan paloasemalla, G on kertonut, että sellaista tietoa hänellä ei ollut. G oli tilaisuudessa korostanut sitä, että tarvetta paikallisen sopimuksen muuttamiselle ei ollut vaan entinen käytäntö jatkui. Tilaisuudessa mukana ollut K oli tuolloin pelastustoiminnan vastuualueen päällikkö.

$1ae

$1af

$1b0

Joutsenossa oli muodostunut sellainen toimintatapa, että hälytykselle oli menty aina aseman kautta. Joutsenossa ei ollut otettu käyttöön sellaista toimintatapaa, kuten joillain muilla paloasemilla, että yksikönjohtaja olisi mennyt aina suoraan kohteeseen. Käytäntöä, jonka mukaan yksikönjohtaja oli ollut ensimmäisessä sammutusyksikössä mukana, oli pidetty Joutsenossa hyvänä. Varusteitakin oli säilytetty paloasemalla. Työnantaja oli tiennyt varallaoloon liittyneistä käytännöistä. Toimintatavat ja viiden minuutin lähtöaika oli käyty läpi jo perehdytyksessä. F oli perehdyttänyt B:n yksikönjohtajavarallaoloon.

Varallaololistasta oli ilmennyt, kuka toimi kulloinkin yksikönjohtajana. Varallaolija oli aina ollut velvollinen lähtemään tehtävälle. Kun henkilö ei ollut ollut varallaolossa, hänellä oli ollut velvoite osallistua hälytykselle mahdollisuuksien mukaan. Yksikönjohtaja oli sekä varallaoloryhmän että aseman toiminnasta vastaava henkilö varallaolon aikana. Hän johti tehtävää Joutsenon alueella hälytyksen saatuaan. Taustalla oli pelastusviranomaisena päivystävä palomestari, mutta yksikönjohtaja toimi pääsääntöisesti tilannepaikan johtajana eikä palomestari ollut kuin radion päässä. Yksikönjohtajakin saapui hälytyksen tultua asemalle, puki varusteet ja ryhtyi organisoimaan toimintaa. Yksikönjohtajalla oli ollut käytössään pelastuslaitoksen ajoneuvo, jolla oli päässyt omaa autoa nopeammin asemalle. B:n ollessa yksikönjohtajana oli ollut erittäin harvinaista, että ryhmä olisi lähtenyt liikkeelle ilman häntä. Joskus hän oli jäänyt kohteeseen, joka oli ollut matkan varrella.

B oli oleskellut varallaollessaan aseman välittömässä läheisyydessä. Hän asui 2,6 kilometrin päässä asemasta. Yöaikaan määräajan saavuttaminen oli onnistunut paremmin kuin päiväaikaan, kun liikennettä oli enemmän. Varallaolo oli rajoittanut ajanviettomahdollisuuksia. Hälytys kun tuli, oli lähdettävä saman tien.

A oli toiminut B:n yksikönjohtajana. A oli suorittanut varallaoloa aluksi kotoa käsin. Kun A oli muuttanut kauemmaksi, ensimmäinen yksikkö ei ollut kyennyt noudattamaan viiden minuutin lähtöaikaa, koska A:ta oli jouduttu odottamaan. Palopäällikkö H oli erään keskustelun yhteydessä todennut, että A:n tuli tehdä varallaoloa asemalta käsin, jos hän siihen halusi osallistua. Tämän jälkeen A oli ollut paloasemalla varallaollessaan. B ei ole muistanut, että henkilöstön keskuudessa olisi erityisesti keskusteltu siitä, missä A voi viettää aikaansa varallaollessaan.

$1b1

$1b2

Varallaoloaikana hälytys oli mennyt varallaolijoiden lisäksi päätoimiselle henkilöstölle, jos he näin olivat halunneet, sekä kaikille sivutoimisille. Henkilöstö oli siirtynyt paloasemalle ja siellä pelastusyksikköön. Hälytyksille lähteminen paloaseman kautta oli ollut Joutsenossa vakiintunut käytäntö, kun taas esimerkiksi Ruokolahdella yksikönjohtaja oli mennyt suoraan kohteeseen. Henkilöstö oli pitänyt käytäntöä tarkoituksenmukaisena ja itsestään selvänä, eikä sitä ollut kyseenalaistettu. Sen sijaan oli ihmetelty muilla paloasemilla käytössä ollut tapaa, jossa yksikönjohtaja oli mennyt suoraan kohteeseen. Joutsenossa oli katsottu, että ryhmän johtaminen oli helpompaa, jos ryhmänjohtaja liikkui ryhmänsä mukana. Työnantaja ei ollut I:n tietojen mukaan seurannut varallaolijan lähtöaikoja. I ei myöskään muistanut, että lähtöajoista tai niiden toteutumisesta olisi keskusteltu.

F on kertonut toimineensa sivutoimisena palomiehenä vuodesta 1985 lukien Joutsenon paloasemalla ja päätoimisena 1990-luvun alusta lukien. Nykyisessä palomestarin virassaan hän oli toiminut vuodesta 2014 lukien. F oli toiminut myös I:n esimiehenä. Joutsenossa oli aina ollut sekä miehistö- että ryhmänjohtajavarallaoloa varallaolojärjestelmän lakkauttamiseen saakka. Kalustonhoitajaa lukuun ottamatta vakituiset eivät olleet osallistuneet varallaoloon 1990-luvun alussa, vaan sivutoimiset olivat hoitaneet sen. Viranhaltijoiden yksikönjohtajavarallaolo oli alkanut noin vuonna 2009. Kaikki viranhaltijat olivat osallistuneet varallaoloon. Osallistuminen oli kuitenkin ollut vapaaehtoista. Varallaolosta oli laadittu vuorolistat, joissa oli eritelty ryhmänjohtaja ja miehistöpäivystäjät. Varallaolijalta oli edellytetty työkykyä, viestintävälineen mukana pitämistä ja hälytykseen reagoimista. Varallaolija oli voinut oleskella silloisen Joutsenon kunnan alueella. Muita rajoituksia ei ollut.

Kun hälytys oli tullut Virve-puhelimeen, yksikönjohtajavarallaolija oli tarkistanut ensin mistä hälytyksestä oli kyse, missä kohde oli, mikä oli kiireellisyysluokka ja tehtävän laatu. Pääsääntöisesti varallaolijalla oli ollut käytössään palokunnan ajoneuvo, jolla hän oli ajanut yleensä paloasemalle ensimmäisen sammutusyksikön esimieheksi. Alkuun ei ollut ollut kirjattua aikamäärettä, missä ajassa tuli toimia. Hälytyksen tultua oli pyritty kuitenkin toimimaan mahdollisimman ripeästi. Vanhan tavan mukaan noudatettiin viiden minuutin lähtöaikaa, ja siitä myös puhuttiin ja se oli yleisesti kaikkien tiedossa. F:n tietojen mukaan lähtövalmiusaikaan liittyen kenellekään ei ollut annettu moitteita. Yksittäisen viranhaltijan paloasemalle saapumisaikaa ei ollut seurattu vaan ensimmäisen yksikön saapumisaikaa onnettomuuskohteeseen.

Paikallinen sopimus vuodelta 2009 ei ollut muuttanut vallitsevaa käytännettä. Varallaoloa suoritettiin samalla tavalla riippumatta siitä, oliko varallaolija vakituinen viranhaltija tai sivutoiminen. Vuoden 2010 jälkeen F oli ollut esimiestehtävissä Joutsenon asemalla, myös jossain vaiheessa aikavälillä 2013–2015. Hän ei ollut puuttunut siihen käytänteeseen, että yksikönjohtajat tulivat hälytyksen tultua paloasemalle. Järkeä oli kuitenkin saanut käyttää, eli jos kohde oli lähempänä kuin paloasema tai matkan varrella, ei kohteen ohi voinut ajaa. Suoraan kohteeseen saattoi ajaa myös, jos siitä oli jotain muuta hyötyä. Suojavarusteet säilytettiin edelleen asemalla. Paikallisesta sopimuksesta poikkeavia määräyksiä F ei ollut antanut.

F oli palomestarina tehnyt myös päällystövarallaoloa, jossa valmistauduttiin johtamaan suurempaa joukkoa. Hänellä oli ollut käytössään pelastusajoneuvo, jolla kohteeseen oli menty. Jos kyse oli joukkuelähdöstä ja palomestari ehti ensimmäisenä tilannepaikalle, palomestari saattoi aloittaa johtamisen. Yksikönjohtajavarallaolijan tuli kuitenkin lähteä hälytykseen tällaisessakin tilanteessa. Myös yksikönjohtajavarallaolijalla oli pääsääntöisesti ollut käytössään auto. Autossa oli säilytetty alkusammutus-, liikenteenohjaamis- ja ensiapuvälineitä. Suojavarusteet oli pääsääntöisesti säilytetty paloasemalla. Varallaolijan oli aina tullut reagoida hälytykseen. Muiden henkilöiden osallistuminen hälytykselle ei ollut vaikuttanut varallaolijan velvoitteisiin.

A oli toiminut varallaollessaan samalla tavalla kuin muutkin eli hälytyksen saatuaan saapunut paloasemalle. F ei ollut antanut muuta tarkempaa ohjeistusta. A oli viettänyt varallaoloaikaa pääsääntöisesti kotonaan. F ei ollut keskustellut A:n kanssa siitä, missä hänen tuli varallaollessaan oleskella. Paloasemalla oli majoittunut yksikönjohtajavarallaolijoita, jotka olivat asuneet kunnan aluetta etäämpänä. Henkilöstön keskuudessa oli käyty joitain keskusteluja A:n osallistumisesta varallaoloon tämän muutettua kauemmaksi. Uusi asuinpaikka oli ollut kauempana paloasemasta, ja keskustelua oli käyty siitä, miten A ehti hälytykseen ja kuinka tasapuolinen tilanne oli. Mitään määräyksiä asiasta ei ollut annettu. F ei ollut esimiehenä käynyt A:n kanssa asiaan liittyviä keskusteluja.

H on kertonut toimineensa Etelä-Karjalan pelastuslaitoksella palopäällikkönä vuodesta 2004 lukien. Alan esimiestehtävissä hän oli työskennellyt vuodesta 1982 lukien. Vuosina 2013–2015 hänen toimialueeseensa palopäällikkönä kuuluivat Lappeenranta ja Joutseno. A:n lähiesimies oli ollut paloasemapäällikkö, jonka lähiesimies H itse oli ollut. A:n lähiesimiehinä vuosina 2013–2015 olivat olleet pääasiassa F ja I.

Vuosina 2013–2015 Etelä-Karjalassa oli ollut yksi päivystävä palomestari, joka toimi ryhmänjohtajien esimiehenä. Ryhmänjohtaja oli vastannut Joutsenon palokunnan toimintakyvystä. Työnantaja oli edellyttänyt ryhmänjohtajilta vuoden 2009 tehdyn sopimuksen mukaista toimintaa varallaoloaikana (V1). Varallaolijan tuli pysytellä Joutsenon kunnan alueella ja olla valmiina tehtävään hälytyksen tullessa. Varallaolo oli ollut pää- ja sivutoimisten ryhmänjohtajien osalta sisällöltään samanlaista, ja he olivat toimineet varallaolossa samalla tavalla. Varallaolijat olivat saaneet merkitä itselleen varallaolovuoroja varallaololistaan, ja paloasemavastaava oli hyväksynyt vuorot. Varallaolijoilla oli varmistettu, että edes joku oli ollut hädän tullen käytettävissä. Varallaolo oli ollut suosittua, ja siihen oli aina löytynyt tekijöitä. Viranhaltijalla ei ollut ollut velvollisuutta osallistua varallaoloon. Myös A olisi voinut halutessaan jäädä kokonaan pois varallaolosta.

$1b3

H:n mukaan vuoden 2009 paikallisen sopimuksen taustalla oli se, että Joutsenossa oli maksettu muita Etelä-Karjalan paloasemia suurempaa varallaolokorvausta. Sopimuksella sovitulla erillislisällä kaikki ryhmänjohtajat olivat päässeet samaan ansiotasoon. Sopimusta oli sen solmimisesta lähtien sovellettu kaikilla Etelä-Karjalan paloasemilla.

Työnantaja ei ollut velvoittanut varallaolijoita olemaan paloasemalla. H oli jossain yksittäistapauksessa kuitenkin sallinut asemalla yöpymisen. H:n tietojen mukaan A oli ollut sekä kotona että asemalla varallaollessaan. A:n kanssa H ei ollut keskustellut asiasta eikä sellaisesta ollut ollut puhetta, että A:n pitäisi olla varallaoloaikana asemalla. A:lle ei myöskään ollut annettu paikallisesta sopimuksesta poikkeavia määräyksiä varallaolovelvoitteista.

Etelä-Karjalan pelastuslaitos oli vuonna 2015 sijoittanut nuoria sijaispalomiehiä Joutsenon asemalle työhön perehdyttämistä varten. Nämä olivat kysyneet työnantajalta mahdollisuutta suorittaa varallaoloa Imatralta tai Lappeenrannasta käsin. Työnantaja ei ollut pitänyt tarkoituksenmukaisena, että he olisivat suorittaneet varallaoloa 15–25 kilometrin etäisyydeltä. Tilanteen johdosta oli laadittu paikallinen muistio 2.2.2015 (K2, V2). Muistiossa oli mainittu A, koska asia oli kilpistynyt hänen muuttoonsa kauemmaksi asemasta. H ei ollut ollut läsnä keskusteluissa. Mukana olivat olleet työnantajan puolelta pelastusjohtaja G ja pelastuspäällikkö K.

$1b4

Varallaoloa oli aina tehty vapaamuotoisesti eikä työnantaja ollut kontrolloinut varallaolijoiden olinpaikkaa. Yksikönjohtajalla oli yleensä ollut käytössään palolaitoksen auto, jolla oli hälytyksen tullessa menty suoraan tilannepaikalle. Pää- ja sivutoimisen henkilöstön velvoitteet varallaolossa eivät olleet eronneet toisistaan. Hälytys oli mennyt koko palokunnan henkilöstölle, josta oli muodostettu asianmukaiset pelastusmuodostelmat. Työnantaja ei ollut asettanut sivutoimiselle henkilöstölle mitään lähtöaikavaatimusta. Yleisesti noudatettu käytäntö oli ollut se, että viiteen minuuttiin lähdettiin.

A oli J:n tietojen mukaan ollut varallaollessaan paloasemalla ja kotonaan. A:n muuton jälkeen J ei ollut käynyt palopäällikkö H:n kanssa keskustelua siitä, missä A sai päivystää. Vasta nyt kysymyksessä olevan riita-asian yhteydessä J oli kuullut A:n väitteen siitä, että hänet olisi velvoitettu olemaan paloasemalla. Muistiosta 2.2.2015 (K2, V2) J on kertonut, että hän oli saattanut saada muistion tietoonsa jossain vaiheessa. Kyse oli neuvonpidosta, jonka taustasta J ei tiennyt.

Yleensä ottaen varallaolijat olivat tehneet varallaoloaikana samoja asioita kuin he olivat tehneet vapaa-aikanaankin, erona oli vain se, että Virve-puhelinta tuli kantaa mukana ja tuli olla selvin päin. Paloasemalla oli ollut mahdollisuus viettää myös vapaa-aikaa. Varallaolot olivat ylipäänsä riitautuneet vasta korkeimman oikeuden ratkaisun 2015:48 johdosta.

Joutsenon paloasemalla on pelastushenkilöstön työ ollut kanteessa tarkoitettuna ajanjaksona päivätyötä, jossa työvuorot on laadittu useimmiten maanantaista torstaihin kello 8 ja 16 väliselle ajalle ja perjantaisin kello 8 ja 14.15 väliselle ajalle. Koska pelastuslaitoksella työskentelevät ovat olleet paloasemalla työvuorossa vain arkipäivisin, pelastusvalmius muuna aikana on hoidettu siten, että osa henkilöstöstä on ollut varalla arki-iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. Varallaolossa on ollut aina joko pää- tai sivutoiminen yksikönjohtaja. Yksikönjohtajan lisäksi arkiöisin varalla on ollut yksi vanhempi sammutusmies ja viikonloppuisin kaksi vanhempaa sammutusmiestä. Työaika on alkanut hälytyksestä. A on kertonut suorittaneensa varallaoloa noin viikon ajan joka kuukausi.

Tässä asiassa on kyse yksikönjohtajavarallaolosta. Varallaolon aikana tulleessa hälytystilanteessa A:n tehtävänä on ollut toimia pelastusyksikön johtajana. Asiassa esitetyn todistelun perusteella yksikönjohtajavarallaolijan velvoitteiden kannalta merkitystä ei ole ollut sillä, onko tehtävään lähtenyt myös sivutoimisia tai vapaalla olevia palomiehiä. Varallaolijan velvollisuutta osallistua hälytystehtävään ei ole poistanut myöskään se, että johtovastuussa on mahdollisesti ollut päivystävä palomestari tai että tämä on ollut muutoin yksikön tukena.

A on viran vastaanottaessaan antanut suostumuksensa varallaoloon. Hänelle on kertomansa mukaan myös tarjottu mahdollisuutta kieltäytyä varallaolosta sen jälkeen, kun hän on muuttanut kauemmas paloasemasta. Työtuomioistuin toteaa, että arvioitaessa sitä, onko varallaoloksi luettu aika tullut lukea työajaksi, merkitystä ei ole annettu sille, onko varallaolo perustunut vapaaehtoisuuteen (Matzak C-518/15). Myöskään sillä ole merkitystä, että varallaolijat ovat itse saaneet vaikuttaa varallaolovuorojen sijoitteluun.

A on varallaoloaikana kantanut mukanaan viranomaisverkon puhelinta (Virve) ja matkapuhelinta. Hälytyskeskuksen hälytys on tullut Virve-puhelimeen, ja varallaolijalla on ollut velvollisuus vastata siihen välittömästi. Vastaajien mukaan A:n on tullut osallistua hälytykseen, jos hälytys on edellyttänyt lähtemistä onnettomuuspaikalle. Sellaisia hälytystehtäviä ei ole kuitenkaan selvitetty olleen, joihin hänen varallaolijana ei olisi ollut tarvetta lähteä.

$1b8

Henkilötodistelusta (A, D, E, B, I, F, G) on kuitenkin ilmennyt, että paikallisesta sopimuksesta poiketen Joutsenossa on noudatettu käytäntöä, jonka mukaan yksikönjohtaja on lähtenyt hälytyksen saatuaan paloasemalle ja edelleen ensimmäisen yksikön mukana kohteeseen. Henkilötodistelun perusteella henkilöstön käsityksenä on lisäksi ollut, että paloauton on tullut lähteä asemalta viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. Myös vastauksessa on todettu, että jotta onnettomuuskohde voitiin saavuttaa kymmenen minuutin tavoiteajassa, pääsääntönä oli se, että pelastuslaitokselta lähtevä ryhmä lähti kohteeseen noin viiden minuutin kuluessa hälytyksestä.

Työnantajapuoli on vedonnut asiassa edellä mainittuun vuonna 2009 solmittuun paikalliseen sopimukseen, jolla on tarkoitettu sopia siitä, että päätoimiset yksikönjohtajat ovat voineet varalla ollessaan liikkua vapaasti Joutsenon kunnan alueella ja lähteä hälytyksen tullessa viiden minuutin kuluessa käytössään olevalla päivystysautolla suoraan onnettomuuskohteeseen. Kuten edellä on todettu, näin ei Joutsenossa ole kuitenkaan toimittu, vaan yksikönjohtajat, riippumatta siitä, ovatko he olleet sivutoimisia vai päätoimisia, ovat tulleet ensin paloasemalle ja lähteneet sieltä muun ryhmän mukana kohteeseen viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. Tämä käytäntö on ollut yleisesti kaikkien Joutsenon asemalla työskennelleiden tiedossa.

Työtuomioistuin toteaa, että työnantajan velvollisuutena on selvittää työntekijöille varallaoloa koskevat keskeiset velvoitteet. Jos työntekijällä on perusteltu syy olettaa, että varalla ollessaan hänellä on tietynsisältöisiä velvollisuuksia, työnantajan on katsottu kantavan riskin siitä, että se ei ole selvittänyt työntekijöille varallaolon keskeisten ehtojen sisältöä tältä osin (ks. TT 2019:91 ja TT 2020:31). Asiassa on arvioitava, onko A:lla ollut perusteltu syy olettaa, että hänen varallaolovelvollisuuksiinsa kuului hälytyksen tultua siirtyä paloasemalle. Sinänsä henkilötodistelun perusteella on ollut selvää, että sellaisissa tilanteissa, joissa onnettomuuskohde on ollut jo matkan varrella, kohteeseen on jääty suoraan.

Työnantajapuoli on vedonnut asiassa siihen, että A:lle ei ole annettu paikallisesta sopimuksesta poikkeavia määräyksiä. Toisaalta vastauksessa on tuotu esiin ja myös palopäällikkö H ja A:n lähiesimies F ovat kertoneet siitä, että henkilöstön keskuudessa oli syntynyt keskustelua A:n osallistumisesta varallaoloon tämän muutettua kahdeksan kilometrin päähän paloasemasta. Henkilöstön keskuudessa oli kyseenalaistettu se, miten A ehti hälytykseen ja kuinka tasapuolinen tilanne oli. Työtuomioistuin toteaa, että kodin ja paloaseman välisellä etäisyydellä ei pitäisi ylipäätään olla merkitystä, jos yksikönjohtajalla ei ole velvollisuutta tulla paloasemalle hälytyksen saatuaan. Tämä viittaa siihen, että henkilöstölle ei ole riittävällä tavalla tehty selkoa paikallisen sopimuksen sisällöstä ja siinä asetetuista varallaolovelvoitteista, eikä siten siitä, että hälytyksen tultua ei tarvitse tulla paloasemalle.

$1b9

Johtopäätöksenään edellä lausutusta työtuomioistuin katsoo selvityksi, että A:lla on ollut perusteltu syy olettaa, että hänen tulee hälytyksen tullessa lähteä kohteeseen paloasemalta noin viiden minuutin kuluessa hälytyksestä muun ryhmän mukana. A on edellä selostetusti 2.2.2015 sopinut työnantajan kanssa, että hän voi oleskella varallaoloaikanaan kotonaan. Koska A:n koti on tuolloin ollut kahdeksan kilometrin päässä paloasemalta, hänen ei voida katsoa ehtineen asemalle aivan edellytetyssä viidessä minuutissa. A:n on joka tapauksessa selvitetty olleen siinä perustellussa käsityksessä, että hänen tulee vastedeskin lähteä kohteeseen paloasemalta käsin. Käytäntöjen ei ole tältä osin selvitetty muuttuneen 2.2.2015 jälkeen eikä selvitetyksi ole myöskään tullut, että työnantaja olisi ohjeistanut A:ta toimimaan toisin kuin vallitsevan käytännön mukaisesti.

Etelä-Karjalan pelastuslaitoksen toimintaa operatiivisella tasolla ovat ohjanneet paitsi pelastustoimintaa koskeva lainsäädäntö myös sisäasiainministeriön vuonna 2012 antama suunnitteluohje (V4) ja pelastuslaitoksen palvelutasopäätös (V3).

Sisäasiainministeriön suunnitteluohjeen mukaan pelastustoimen alueet jaetaan maakunnissa eri riskiluokkiin, jotka määrittävät kiireellisissä pelastustehtävissä noudatettavaa toimintavalmiusaikaa. Joutsenon taajama kuuluu II-luokan riskialueeseen, jossa tavoitteena on, että kiireellisissä pelastustehtävissä ensimmäinen yksikkö on onnettomuuspaikalla kymmenen minuutin kuluessa siitä, kun se on vastaanottanut hälytyksen. Kanteessa tarkoitettuna aikana Etelä-Karjalan pelastuslaitoksella on ollut voimassa palvelutasopäätös vuosille 2013–2016 (V3). Vähimmäistavoitteena on ollut, että kiireellisissä pelastustehtävissä ensimmäinen yksikkö saavuttaa riskiruudulle asetetun toimintavalmiusaikatavoitteen vähintään 75 prosentissa tehtävistä.

Vastaajat ovat korostaneet sitä, että sisäasiainministeriön suunnitteluohjeessa tai pelastuslaitoksen palvelutasopäätöksessä ei ole asetettu yksittäiselle varallaolijalle velvollisuuksia, vaan kyse on ollut tavoitteellisista asiakirjoista. Ajoissa on ollut käytännössä joustoa, koska palvelutasopäätöksen mukaisena vähimmäistavoitteena on ollut niiden toteutuminen 75 prosentissa kiireellisistä tehtävistä. Työtuomioistuin toteaa, että asiakirjoista ei voikaan suoraan päätellä, millaista lähtövalmiusaikaa varallaolijoilta on käytännössä edellytetty. Ne ovat osaltaan voineet kuitenkin vaikuttaa varallaolijoiden käsitykseen siitä, minkälaista lähtövalmiutta heiltä on varallaoloaikana tosiasiassa edellytetty.

KVTES:n mukaan työajaksi luetaan työhön käytetty aika sekä aika, jonka työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytettävissä. Varallaololla taas tarkoitetaan sitä, että työntekijän on oltava vapaa-ajallaan tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Varallaoloksi ei katsota velvollisuutta olla työpaikalla työvalmiudessa paitsi silloin, kun työntekijälle on annettu lupa olla varalla valintansa mukaan joko työpaikalla tai määrätyin ehdoin sen ulkopuolella. Jos työnantaja on järjestänyt varallaoloa varten asunnon, jota ei voida pitää työntekijän varsinaisena asuntona, mutta jossa työnantaja on velvoittanut hänet olemaan varalla, tällaisessa asunnossa oleskeluvelvollisuus luetaan työajaksi.

Edellä todetusti työaikadirektiivi asettaa vähimmäisvaatimukset sille, mitä on ainakin pidettävä työaikana. Edellä selostetun unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella direktiivissä tarkoitetun työajan käsitteen alaan kuuluvat sellaiset varallaolojaksot, joiden aikana työntekijään kohdistuu sen luonteisia velvoitteita, että ne kokonaisuutena vaikuttavat objektiivisesti ja erittäin huomattavasti työntekijän mahdollisuuksiin käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Sitä vastoin silloin, kun työntekijälle tietyn päivystysjakson aikana asetetut velvoitteet eivät ole näin voimakkaita ja mahdollistavat sen, että hän voi järjestää ajankäyttönsä ja keskittyä omiin asioihinsa ilman suurempia velvoitteita, vain aika, joka liittyy työsuoritukseen, joka on tarvittaessa tosiasiallisesti toteutettu tällaisena ajanjaksona, on direktiivissä tarkoitettua työaikaa.

Kokonaisarviota tehtäessä on ensinnäkin otettava huomioon varallaolijalta edellytetty valmiusaika (reaktioaika), jolla tarkoitetaan sitä aikaa, jonka kuluessa hänen on hälytyksen tultua ryhdyttävä työhön, mikä yleensä edellyttää häneltä työpaikalle tai tehtäväpaikalle saapumista. Jos tuo valmiusaika on kohtuullinen ja mahdollistaa siten henkilökohtaisten ja sosiaalisten aktiviteettien suunnittelun, kyse ei ensi näkemältä ole työajasta. Jos tuo aika on vain muutamia minuutteja, päivystysjaksoa on lähtökohtaisesti pidettävä kokonaisuudessaan työaikana, koska tällöin varallaolija saadaan käytännössä hyvin helposti luopumaan suunnittelemasta mitään, edes lyhytkestoista, vapaa-ajan toimintaa.

Huomioon on tarvittaessa otettava yhtäältä myös muut työntekijälle asetetut velvoitteet ja toisaalta varallaoloa helpottavat järjestelyt ja edut, jotka työntekijälle on myönnetty. Reaktioaikaan liittyvistä velvoitteista merkityksellinen on muun ohella erityisesti työntekijän velvollisuus pysyä kotona hälytystä odottaessaan tai se, että hänellä on oltava erityiset varusteet, kun hänen on saavuttava työpaikalle tai kohteeseen. Työntekijälle myönnettyjen järjestelyjen osalta merkityksellinen on työntekijän käyttöön mahdollisesti annettu päivystysauto, joka mahdollistaa nopean liikkumisen etuoikeuksia ja kulkuoikeuksia hyödyntäen, tai se, että työntekijällä on mahdollisuus vastata työnantajan kutsuihin poistumatta oleskelupaikastaan.

Toiseksi on otettava huomioon se, miten usein keskimäärin kyseinen työntekijä tavallisesti tosiasiallisesti työskentelee kunkin päivystysjaksonsa kuluessa. Jos työntekijä päivystysjaksoinaan kutsutaan keskimäärin usein suorittamaan työtehtäviä, jotka yleensä eivät ole lyhytkestoisia, varallaoloaika kokonaisuudessaan on lähtökohtaisesti työaikadirektiivissä tarkoitettua työaikaa. Se, että hälytyksiä tulee keskimäärin vain harvoin, ei kuitenkaan voi johtaa siihen, että varallaoloa olisi pidettävä lepoaikana, jos valmiusajan vaikutus on sellainen, että se riittää rajoittamaan objektiivisesti ja erittäin huomattavasti varallaolijan mahdollisuutta käyttää vapaasti aikaa, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista.

A:lla on edellä todetusti ollut ainakin 2.2.2015 asti perusteltu syy olettaa, että hänen on varalla ollessaan saavuttava paloasemalle siten, että paloauto on päässyt lähtemään asemalta noin viiden minuutin kuluessa hälytyksestä. A:lta edellytetty valmiusaika on ollut niin lyhyt, että varallaoloaikaa on lähtökohtaisesti pidettävä kokonaisuudessaan työaikana. Näin on katsottu myös vakiintuneessa kotimaisessa oikeuskäytännössä, jossa on annettu merkitystä sille, mahdollistaako valmiusaika ja tehtävän luonne tosiasiallisesti oleskelua muualla kuin työpaikalla tai sen välittömässä läheisyydessä niin, ettei työntekijän ole katsottava olleen jatkuvasti sidottu työhönsä (ks. esim. TN 1387-03, TT 2006:50, KKO 2015:48, TT 2019:91, TT 2020:31).

Siltä osin kuin A on riidattomasti voinut päivystää myös kotonaan kahdeksan kilometrin päästä paloasemasta, ensimmäisen yksikön viiden minuutin lähtöaikavaatimus ei uskottavasti ainakaan kaikissa tapauksissa ole voinut toteutua. Selvitetyksi on nimittäin tullut, että pääsääntöisesti ryhmä on odottanut, että yksikönjohtaja on saapunut asemalle. A:lta edellytettyä valmiusaikaa 2.2.2015 jälkeenkin voidaan joka tapauksessa pitää hyvin lyhyenä. Koska olosuhteita on arvioitava kokonaisuutena, huomioon on otettava myös se, että A on H:n kertomin tavoin ollut välittömästi hälytyksen saatuaan yksikönjohtajana velvollinen tarvittaessa johtamaan ryhmäänsä puhelimitse, pitämään yhteyttä päivystävään palomestariin ja tiedustelemaan lisätietoja hätäkeskukselta. Koska kyse on ollut yksikönjohtajasta, tehtävän muutoinkin kiireellinen luonne on korostunut.

Työtuomioistuin toteaa, että A on sinänsä voinut liikkua vapaasti Joutsenon kunnan alueella, mutta kuitenkin perustellun käsityksensä mukaan vain siten, että hän on ehtinyt paloasemalle noin viidessä minuutissa. Saapumisaikaa paloasemalle ei ole kuitenkaan seurattu tai sanktioitu. A:lla on ollut käytössään pelastuslaitoksen ajoneuvo, mikä on helpottanut liikkumista ja mahdollistanut etuoikeuksien ja kulkuoikeuksien hyödyntämisen. A ei ole kantanut mukanaan muita varusteita kuin Virve-puhelinta ja matkapuhelinta. Päivystysautossa hänellä on ollut lisäksi jauhesammutin ja virkavaatteet eli ulkotakki ja asemapalvelushousut. Varsinaisia pelastuspaikalla tarvittavia varusteita on säilytetty paloasemalla. A on paloasemalle saavuttuaan pukeutunut suojavarustukseen ennen kohteeseen lähtöä. Hälytyksiä on varallaoloaikana selvitetty tulleen keskimäärin kahdesta kolmeen viikoittain.

Työtuomioistuin katsoo, että olosuhteita kokonaisuutena arvioiden ja ottaen erityisesti huomioon lyhyt valmiusaika A:han varallaoloaikana kohdistuneet velvoitteet ovat vaikuttaneet objektiivisesti ja erittäin huomattavasti hänen mahdollisuuteensa käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin häneltä ei ole edellytetty työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Varallaoloaika on siten luettava kokonaisuudessaan työajaksi.

Edellä lausutuilla perusteilla kanteessa esitetty vahvistusvaatimus on hyväksyttävä.

Kantaja on katsonut, että kaupunki on työnantajana tiennyt asian olosuhteista ja siitä huolimatta tietoisesti tulkinnut, ettei A:n suorittamassa varallaolossa ollut kyse työajasta. Kaupunki on kantajan mukaan siten tieten rikkonut virkaehtosopimusta.

Vuonna 2009 Etelä-Karjalan pelastuslaitoksella on solmittu päätoimista henkilöstöä koskeva sopimus yksikönjohtajavarallaolosta. Joutsenossa on edellä selostetusti kuitenkin jatkettu jo pitkään noudatettua käytäntöä, joka on poikennut paikallisessa sopimuksessa sovitusta. Asia on paikallisesti riitautunut sen jälkeen, kun korkein oikeus on 25.6.2015 antanut ratkaisunsa 2015:48. Tuossa asiassa arvioitavana ollut Laitilan paloaseman varallaolojärjestelmä on pitkälti vastannut Joutsenon paloasemalla noudatettua käytäntöä lähtöaikavaatimuksineen. Työnantajan olisi tuomion perusteella tullut perustellusti ymmärtää, että Joutsenossa noudatettu varallaolokäytäntö on ollut KVTES:n vastainen. Turun hovioikeuden tuomio mainitussa asiassa on annettu jo vuonna 2012, ja tuossa tuomiossa on niin ikään katsottu, että varallaoloajaksi luettu aika tuli lukea työajaksi. Näillä perusteilla kaupunki on tuomittava hyvityssakkoon virkaehtosopimuksen tieten rikkomisesta.

Asian käsittelyn jatkuessa oikeudenkäyntikuluista ei ole tarpeen lausua tässä vaiheessa.

Tuomiolauselma

Työtuomioistuin

— vahvistaa, että kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen III luvun 4 §:n perusteella A:n ajalla 21.11.2013–30.10.2015 Lappeenrannan kaupungin palveluksessa varallaoloksi luettu aika tulee lukea kokonaisuudessaan työajaksi ja

— tuomitsee Lappeenrannan kaupungin maksamaan Julkisen alan unioni JAU ry:lle kunnallisen virkaehtosopimuslain mukaista hyvityssakkoa 2.000 euroa virkaehtosopimuksen tieten rikkomisesta.

Asian käsittelyä jatketaan työtuomioistuimen puheenjohtajan erikseen määräämällä tavalla.

Kyse on ollut varallaolosta

Pelastuslaitoksia koskevat toimintavalmiuden suunnitteluohjeet

Varallaolo Joutsenon paloasemalla

Hyvityssakkoa koskevat vaatimukset

Kysymyksenasettelu

Unionin oikeus

Työtuomioistuimen oikeuskäytäntöä

Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä

Henkilötodistelu

Etelä-Karjalan pelastuslaitoksen varallaolojärjestelmästä 21.11.2013–30.10.2015

Yleistä yksikönjohtajan varallaolosta

Varallaolijan velvoitteista

Varallaolojärjestelmän suunnittelu operatiivisella tasolla

Työtuomioistuimen johtopäätökset

Hyvityssakot

Oikeudenkäyntikulut

Asian ratkaisemiseen ovat osallistuneet Anttila puheenjohtajana sekä Kiiski, Aarto, Lerssi, Komulainen ja Stenholm jäseninä. Valmistelija on ollut Julmala.

Tuomio on yksimielinen.