KHO:2020:41 – Handikappservice

Stadens social- och hälsovårdsnämnds sektion hade avslagit en ansökan om ersättning för en personlig assistents rese- och inkvarteringskostnader till den del den assisterade personens resa hade räckt mer än 14 dagar. I skälen till beslutet konstaterades att hemkommunen enligt 57 § i socialvårdslagen inte är skyldig att ordna socialvård för en person som vistas utomlands och att det inte finns någon subjektiv rättighet till personlig assistans utanför Finlands gränser. Enligt stadens stående anvisningar från år 2016 kunde assistentens rese- och inkvarteringskostnader i regel ersättas för högst två kalenderveckor om året.

Frågan i högsta förvaltningsdomstolen gällde vilken betydelse 57 § i socialvårdslagen skulle ges i ärendet, som gällde ersättning för en i handikappservicelagen avsedd personlig assistents rese- och inkvarteringskostnader. Enligt 57 § i socialvårdslagen är hemkommunen inte skyldig att ordna socialvård för en person som vistas utomlands, om inte något annat föreskrivs någon annanstans. Högsta förvaltningsdomstolen ansåg att bestämmelserna i 8 § 2 mom. och 8 c § 1 mom. i handikappservicelagen, med beaktande av hur de enligt lagberedningsmaterialet har tillämpats i högsta förvaltningsdomstolens praxis, i det aktuella sambandet utgjorde ett sådant undantag från huvudregeln som avses i 57 § i socialvårdslagen. Nämnda bestämmelse i socialvårdslagen var inte tillämplig i ärendet.

Enligt stadgad rättspraxis ska en handikappad persons hemkommun bevilja personlig assistans för en gravt handikappad person även utomlands med stöd av 8 § 2 mom. och 8 c § 1 mom. i handikappservicelagen när vistelsen utomlands utgör en funktion som hör till personens normala livsföring. Med stöd av 8 d § 2 mom. 1 punkten ska kommunen ersätta den handikappade för skäliga och nödvändiga utgifter som anlitandet av en assistent föranleder. Staden kunde inte genom att hänvisa till sina stående anvisningar avsäga sig dessa skyldigheter.

Lagen om service och stöd på grund av handikapp 1 §, 8 § 2 mom., 8 c § 1 mom. och 8 d § 2 mom. 1 punkten

Socialvårdslagen 57 §

Se och jfr. HFD 2014:14 och 2019:134

Ärendet har avgjorts av justitieråden Eija Siitari, Outi Suviranta, Petri Helander, Toomas Kotkas och Antti Pekkala. Föredragande Johanna Haapala-Mrena.

.

Kaupungin sosiaali- ja terveyslautakunnan jaosto oli hylännyt hakemuksen henkilökohtaisen avustajan matka- ja majoituskulujen korvaamisesta siltä osin kuin avustettavan henkilön ulkomaanmatka oli kestänyt yli 14 vuorokautta. Päätöksen perusteluissa todettiin, että sosiaalihuoltolain 57 §:n mukaan kotikunnalla ei ollut velvollisuutta järjestää sosiaalihuoltoa ulkomailla oleskelevalle henkilölle, eikä subjektiivista oikeutta henkilökohtaiseen apuun Suomen rajojen ulkopuolella ollut. Kaupungin vuonna 2016 annetun pysyväisohjeen mukaan avustajan matka- ja majoituskuluja voitiin pääsääntöisesti korvata enintään kahden viikon ajalta kalenterivuodessa.

Korkeimmassa hallinto-oikeudessa oli ratkaistavana, mikä vaikutus vammaispalvelulain mukaisen henkilökohtaisen avustajan matka- ja majoituskustannusten korvaamista koskevassa asiassa oli annettava sosiaalihuoltolain 57 §:n säännökselle, jonka mukaan henkilön kotikunnalla ei ole velvollisuutta järjestää sosiaalihuoltoa ulkomailla oleskelevalle henkilölle, ellei muualla toisin säädetä. Korkein hallinto-oikeus katsoi, että vammaispalvelulain 8 §:n 2 momentin ja 8 c §:n 1 momentin sääntely, sellaisena kuin sitä on korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytännössä lainvalmisteluasiakirjoissa esitetyn perusteella sovellettu, muodostaa nyt kysymyksessä olevassa yhteydessä sellaisen erityislainsäädäntöön perustuvan poikkeuksen pääsäännöstä, jota sosiaalihuoltolain 57 §:ssä tarkoitetaan. Sosiaalihuoltolain mainittu säännös ei tullut asiassa sovellettavaksi.

Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan vaikeavammaisen henkilön kotikunnan tulee myöntää henkilökohtaista apua vaikeavammaiselle henkilölle vammaispalvelulain 8 §:n 2 momentin ja 8 c §:n 1 momentin perusteella myös ulkomaille silloin, kun ulkomailla oleskelussa on kysymys vaikeavammaisen henkilön tavanomaisesta elämän toiminnosta. Lain 8 d §:n 2 momentin 1 kohdan nojalla kunnan on korvattava kohtuulliset avustajasta aiheutuvat välttämättömät kulut. Kaupunki ei voinut pysyväisohjeisiinsa vetoamalla vapautua näistä velvollisuuksistaan.

Laki vammaisuuden perusteella myönnettävistä palveluista ja tukitoimista 1 §, 8 § 2 momentti, 8 c § 1 momentti ja 8 d § 2 momentti 1 kohta

Sosiaalihuoltolaki 57 §

Ks. ja vrt. KHO 2014:14 ja KHO 2019:134

Päätös, jota valitus koskee

Helsingin hallinto-oikeus 8.2.2019 nro 19/0113/6

Asian aikaisempi käsittely

on päätöksellään 4.10.2018 (§ 725) hylännyt A:n oikaisuvaatimuksen.

Päätöksen perustelujen mukaan viranhaltija on voinut hylätä hakemuksen avustajan majoituskustannuksista ajalta 9. – 10.7.2018, koska sosiaali- ja terveystoimi on päättänyt korvata henkilökohtaisen avun lisätunteja sekä avustajien majoitus- ja matkakuluja ulkomaanmatkoilla tai pitkillä kotimaan lomamatkoilla pääsääntöisesti yhteensä enintään kahden viikon ajalta kalenterivuotta kohden. Viranhaltijan päätös on tehty sosiaali- ja terveystoimen ohjeiden mukaisesti. Päätöksen mukaan kyseinen ohje perustuu X:n sosiaali- ja terveystoimen pysyväisohjeeseen (PYSY007) 20.2.2016 alkaen.

Jaoston päätöksessä todetaan sovellettujen oikeusohjeiden yhteydessä muun ohella seuraavaa:

”Sosiaalihuoltolain 57 §:n mukaan kunnalla ei ole velvollisuutta järjestää sosiaalihuoltoa ulkomailla oleskelevalle henkilölle. Subjektiivista oikeutta henkilökohtaiseen apuun ei ole Suomen rajojen ulkopuolella. Lähtökohtaisesti työhön liittymättömät ulkomaanmatkat katsotaan vammaispalvelulaissa mainituksi harrastukseksi/osallistumiseksi. Jos tällaista matkaa varten haetaan henkilökohtaisen avun lisätunteja, niitä voidaan rajata. Samoin perustein avustajasta aiheutuvien välttämättömien kulujen korvaamista voidaan rajata.

(—)

Tavanomaisten lomamatkojen keston voidaan katsoa olevan 1 – 2 viikkoa. Henkilökohtaisen avun lisätunteja sekä avustajan majoitus- ja matkakuluja voidaan korvata pääsääntöisesti yhteensä enintään kahden viikon ajalta kalenterivuodessa.”

Hallinto-oikeuden ratkaisu

on valituksenalaisella päätöksellään hylännyt A:n valituksen X:n sosiaali- ja terveyslautakunnan jaoston päätöksestä.

Hallinto-oikeus on perustellut päätöstään seuraavasti:

Vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetun lain (vammaispalvelulaki) 8 §:n 2 momentin mukaan kunnan on järjestettävä vaikeavammaiselle henkilölle henkilökohtaista apua, jos henkilö vammansa tai sairautensa johdosta välttämättä tarvitsee palvelua suoriutuakseen tavanomaisista elämän toiminnoista. Kunnalla ei kuitenkaan ole erityistä velvollisuutta henkilökohtaisen avun järjestämiseen, jos vaikeavammaisen henkilön riittävää huolenpitoa ei voida turvata avohuollon toimenpitein.

Lain 8 c §:n 1 momentin mukaan henkilökohtaisella avulla tarkoitetaan tässä laissa vaikeavammaisen henkilön välttämätöntä avustamista kotona ja kodin ulkopuolella: 1) päivittäisissä toimissa; 2) työssä ja opiskelussa; 3) harrastuksissa; 4) yhteiskunnallisessa osallistumisessa; tai 5) sosiaalisen vuorovaikutuksen ylläpitämisessä.

Vammaispalvelulain 8 d §:n 2 momentin 1 kohdan mukaan kunta voi järjestää henkilökohtaista apua korvaamalla vaikeavammaiselle henkilölle henkilökohtaisen avustajan palkkaamisesta aiheutuvat kustannukset työnantajan maksettavaksi kuuluvine lakisääteisine maksuineen ja korvauksineen sekä muut kohtuulliset avustajasta aiheutuvat välttämättömät kulut.

Hallituksen esityksessä (HE 166/2008 vp) on todettu vammaispalvelulain 8 d §:n 2 momentin osalta, että lakisääteisten maksujen ja kustannusten lisäksi korvattaviksi tulisivat myös muut kohtuulliset avustajasta aiheutuvat välttämättömät kulut. Hallituksen esityksen mukaan välttämättömiksi kuluiksi voidaan katsoa myös avustajan matkakulut tilanteissa, joissa avustaminen edellyttää matkustamista työnantajan mukana esimerkiksi vaikeavammaisen henkilön työn tai harrastusten yhteydessä.

Hallituksen esitystä (HE 166/2008 vp) ja siinä säädettäväksi ehdotettua vammaispalvelulain 8 c §:n 1 momenttia koskevassa sosiaali- ja terveysvaliokunnan mietinnössä (StVM 32/2008 vp) on todettu, että henkilökohtaisen avun piiriin kuuluvat myös työ ja opiskelu, harrastukset, yhteiskunnallinen osallistuminen sekä sosiaalisen vuorovaikutuksen ylläpitäminen ja että henkilökohtaista apua voi olla tarpeen järjestää myös ulkomaille suuntautuvien loma- ja työmatkojen ajaksi.

A:lle on myönnetty vammaispalvelulain mukaista henkilökohtaista apua 24 tuntia vuorokaudessa 1.7.2015 lukien ja palveluasuminen kotiin vuodesta 2003 lukien.

A on 22.6.2018 hakenut korvausta henkilökohtaisen avustajansa matka- ja majoituskuluihin Ranskaan 24.6. – 10.7.2018 suuntautuneen matkan osalta. Hakemuksen mukaan avustajan matkakulut olivat 287,76 euroa ja majoituskulut 16 yöstä hotellissa 1 453 euroa eli yhteensä 1 740,46 euroa. Viranhaltija oli myöntänyt A:lle avustajan matkakuluja hakemuksen mukaisesti sekä hotellilaskusta 14 yötä vastaavan osuuden 1 271 euroa (1 453 euroa x 14/16) eli yhteensä 1 559 euroa. A:n valitus koskee hänelle myöntämättä jätettyä avustajan kahden yön majoituskulua 181,46 euroa.

Hallinto-oikeus toteaa, että vaikka ulkomaan lomamatka sinänsä voi kuulua vammaispalvelulain 8 §:n 2 momentin mukaisiin tavanomaisiin elämäntoimintoihin, on asiassa kuitenkin lisäksi arvioitava, ovatko korvattavaksi vaaditut henkilökohtaisen avustajan matkakustannukset vammaispalvelulain 8 d §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla välttämättömiä ja kohtuullisia.

X:n kaupungin sosiaali- ja terveysviraston pysyväisohjeen (PYSY 007, 20.6.2016) mukaan tavanomaisten lomamatkojen keston voidaan katsoa olevan 1 – 2 viikkoa. Henkilökohtaisen avun majoitus- ja matkakuluja voidaan korvata pääsääntöisesti yhteensä enintään kahden viikon ajalta kalenterivuodessa.

Kun otetaan huomioon lomamatkan tavanomainen kesto sekä asiassa saatu selvitys kokonaisuudessaan, nyt kyseessä olevan lomamatkan kahden viikon ylittävältä osalta henkilökohtaisesta avustajasta aiheutuneita majoituskuluja ei voida pitää vammaispalvelulaissa tarkoitettuina välttämättöminä ja kohtuullisina kustannuksina. Päätöstä, jolla A:lle ei ole korvattu kahta viikkoa ylittävää osaa henkilökohtaisen avustajan majoituskuluista, ei voida pitää Suomea sitovan vammaisten henkilöiden oikeuksista tehdyn yleissopimuksen vastaisena. Päätöksen ei voida myöskään katsoa rajoittavan A:n oikeutta liikkua ja oleskella EU:n jäsenvaltioiden alueella vapaasti. Jaoston päätöstä ei muuteta.

Käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa

on valituksessaan vaatinut, että hallinto-oikeuden ja sosiaali- ja terveyslautakunnan jaoston päätökset kumotaan ja asia palautetaan sosiaali- ja terveyslautakunnalle uudelleen käsiteltäväksi siten, että A:lle myönnetään hänen hakemansa henkilökohtaisen avustajan matka- ja majoituskustannukset kokonaisuudessaan.

Vaatimusten tueksi on esitetty muun ohella seuraavaa:

Kaupungin soveltamisohje on lainvastainen. Kunta ei voi asettaa lakiin perustumattomia rajauksia. Kyse on vaikeavammaisen subjektiivisesta oikeudesta, joka perustuu perustuslain 19 §:n 1 momenttiin. YK:n vammaisyleissopimus monelta osin, erityisesti sen 19 artikla, turvaa samoin henkilökohtaisen avun kaltaisen palvelun. Päätös rajoittaa A:n vapaata liikkuvuutta ja se on siten unionin oikeuden vastainen.

Kaupunki ja hallinto-oikeus eivät ole perustelleet, miksi matkan kaksi viikkoa ylittävä osuus ei olisi välttämätön tai kohtuullinen. Päätöstä ei voida perustaa yleiseen kohtuullisuusarvioon. On selvää, että avustajan mukana olo ja siten avustajan kustannukset ovat olleet välttämättömiä.

Valituksen liitteenä on toimitettu A:n laatima selvitys, jossa on muun ohella todettu seuraavaa:

Kaupungin ohjeistuksen mukaan vaikeavammaisen pitäisi palata ulkomaanmatkalta 14 vuorokauden jälkeen takaisin kotimaahansa. A on opiskellut kuutta kieltä ja panostanut ammatilliseen osaamiseensa, mutta vammansa edettyä hänellä ei ole kaupungin ohjeen mukaan samanlaisia oikeuksia liikkua EU:n alueella kuin vammattomilla ihmisillä, koska ohje rajaa henkilökohtaisen avun kustannukset 14 vuorokauteen kalenterivuodessa.

on antanut selityksen, jossa on vaadittu valituksen hylkäämistä ja esitetty muun ohella seuraavaa:

Viranhaltija on myöntänyt vammaispalvelulain perusteella harkinnanvaraisesti avustajasta johtuvia välttämättömiä matka- ja majoituskustannuksia toimitettujen tositteiden mukaisesti yhteensä 1 559 euroa. Kaupungin pysyväisohjeiden mukaan henkilökohtaisen avustajan matka- ja majoituskustannuksia voidaan korvata pääsääntöisesti yhteensä enintään kahden viikon ajalta kalenterivuodessa.

on antanut vastaselityksen, jossa on esitetty muun ohella seuraavaa:

Vammaispalvelulaissa ei ole tällaisia rajoituksia, jotka ovat huolestuttavasti lisääntyneet kunnissa. On lainsäätäjän tehtävä tehdä kyseessä olevia rajoituksia, ei toimeenpanijan eikä myöskään tuomiovallan. Kyseinen 14 vuorokauden rajaus ei ole kunnan harkinnassa.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

Perustelut

Vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista annetun lain (vammaispalvelulaki) 1 §:n mukaan lain tarkoituksena on edistää vammaisen henkilön edellytyksiä elää ja toimia muiden kanssa yhdenvertaisena yhteiskunnan jäsenenä sekä ehkäistä ja poistaa vammaisuuden aiheuttamia haittoja ja esteitä.

Vammaispalvelulain 8 §:n 2 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan kunnan on järjestettävä vaikeavammaiselle henkilölle muun ohella henkilökohtaista apua, jos henkilö vammansa tai sairautensa johdosta välttämättä tarvitsee palvelua suoriutuakseen tavanomaisista elämän toiminnoista.

Saman pykälän 2 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan henkilökohtaisen avun tarkoitus on auttaa vaikeavammaista henkilöä toteuttamaan omia valintojaan 1 momentissa tarkoitettuja toimia suorittaessaan.

Sosiaali- ja terveysvaliokunnan mietinnössä (StVM 32/2008 vp) on, koskien hallituksen esitystä (HE 166/2008 vp) ja siinä säädettäväksi ehdotettua vammaispalvelulain 8 c §:n 1 momenttia, lausuttu, että henkilökohtaisen avun piiriin kuuluvat myös työ ja opiskelu, harrastukset, yhteiskunnallinen osallistuminen sekä sosiaalisen vuorovaikutuksen ylläpitäminen. Perustelujen mukaan työ ja opiskelu määriteltäisiin samoista lähtökohdista kuin kuljetuspalveluihin liittyvässä vaikeavammaisten henkilöiden työ- ja opiskelumatkoja koskevassa oikeuskäytännössä. Lisäksi henkilökohtaista apua voi olla tarpeen järjestää myös ulkomaille suuntautuvien loma- ja työmatkojen ajaksi.

Hallituksen esityksessä (HE 166/2008 vp) on todettu vammaispalvelu-lain 8 d §:n 2 momentin osalta, että lakisääteisten maksujen ja kustannusten lisäksi korvattaviksi tulisivat myös muut kohtuulliset avustajasta aiheutuvat välttämättömät kulut. Perustelujen mukaan välttämättömiksi kuluiksi voidaan katsoa myös avustajan matkakulut tilanteissa, joissa avustaminen edellyttää matkustamista työnantajan mukana esimerkiksi vaikeavammaisen henkilön työn tai harrastusten yhteydessä.

Sosiaalihuoltolain 57 §:n mukaan, jos henkilö oleskelee säännönmukaisesti tai pidempiaikaisesti työn, opiskelun tai vastaavien syiden vuoksi kotikuntansa ulkopuolella, eikä hänen kotikuntansa kotikuntalain 3 §:n 1 kohdan perusteella muutu, hän voi hakea sosiaalipalveluja kunnasta, jossa hän oleskelee. Henkilön kotikunnalla ei ole kuitenkaan velvollisuutta järjestää sosiaalihuoltoa ulkomailla oleskelevalle henkilölle, ellei muualla toisin säädetä.

Sosiaalihuoltolain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 164/2014 vp) yksityiskohtaisissa perusteluissa todetaan edellä mainitun pykälän viimeisen virkkeen osalta, että nykyään kotikunnasta on saatettu hakea esimerkiksi kotipalvelua ulkomaille, kun osa vuodesta oleskellaan siellä, tai vammaispalvelulain mukaisia palveluja ja tukitoimia henkilön ollessa työssä tai opiskelemassa kotikunnan muuttumatta. Perustelujen mukaan säännöksellä halutaan selkeyttää liikkuvuuden lisääntyessä epäselviä tilanteita koskien palvelujen saantia ulkomaille. Jatkossakin poikkeuksia voitaisiin säätää erityislaeissa. Esimerkiksi vammaisten henkilöiden kohdalla yhdenvertaiset edellytykset elää ja toimia muiden kanssa yhdenvertaisena yhteiskunnan jäsenenä edellyttäisivät poikkeuksien säätämistä vammaispalveluja koskevassa erityislainsäädännössä.

A on 22.6.2018 hakenut korvausta henkilökohtaisen avustajansa matka- ja majoituskuluihin Ranskaan 24.6. – 10.7.2018 suuntautuneen lomamatkan osalta. Hakemuksen mukaan avustajan matkakulut olivat 287,76 euroa ja majoituskulut 16 yöstä hotellissa 1 453 euroa eli yhteensä 1 740,46 euroa. Viranhaltija oli myöntänyt A:lle avustajan matkakuluja hakemuksen mukaisesti sekä hotellilaskusta 14 yötä vastaavan osuuden 1 271 euroa (1 453 euroa x 14/16) eli yhteensä 1 559 euroa. A:n valitus koskee hänelle myöntämättä jätettyä avustajan kahden yön majoituskulua 181,46 euroa.

Korkeimmassa hallinto-oikeudessa on A:n valituksen johdosta ratkaistavana, onko X:n kaupungin korvattava A:lle avustajan matka- ja majoituskustannukset Ranskaan suuntautuneen 17 päivän mittaisen lomamatkan osalta vaaditun mukaisesti 1 740,46 eurolla. Hallinto-oikeus ja sosiaali- ja terveyslautakunnan jaosto ovat katsoneet, että vaatimus on voitu hylätä siltä osin kuin majoituskuluja on vaadittu yli 14 päivältä.

Sosiaali- ja terveyslautakunnan jaosto on päätöksensä perusteluissa todennut, että X:n kaupungin pysyväisohjeen (PYSY007) mukaan kunnalla ei ole sosiaalihuoltolain 57 §:n perusteella velvollisuutta järjestää sosiaalihuoltoa ulkomailla oleskeleville henkilöille. Ohjeen mukaan vaikeavammaisilla henkilöillä ei ole subjektiivista oikeutta henkilökohtaiseen apuun Suomen rajojen ulkopuolella ja sen vuoksi esimerkiksi avustajan matkakulujen korvaamista voidaan rajata.

Korkeimman hallinto-oikeuden on ensinnäkin ratkaistava, mikä merkitys esillä olevassa asiassa on annettava sosiaalihuoltolain 57 §:n säännökselle, jonka mukaan henkilön kotikunnalla ei ole velvollisuutta järjestää sosiaalihuoltoa ulkomailla oleskelevalle henkilölle, ellei muualla toisin säädetä. Kysymys on tältä osin erityisesti siitä, voidaanko 1.4.2015 voimaan tulleen uuden sosiaalihuoltolain 57 §:n edellä mainitun säännöksen katsoa syrjäyttäneen vammaispalvelulain 8 §:n 2 momentin ja 8 c §:n 1 momentin säännösten sisällön sellaisina kuin niitä on ennen uuden sosiaalihuoltolain voimaantuloa oikeuskäytännössä tulkittu vammaispalvelulain esitöiden perusteella.

Jos katsotaan, että sosiaalihuoltolain 57 §:n säännöksellä ei ole esillä olevassa asiassa tällaista vaikutusta, asiassa on edelleen ratkaistava, onko A:n Ranskaan suuntautunutta lomamatkaa pidettävä myös 14 päivän ylittävältä osaltaan A:n vammaispalvelulain 8 §:n 2 momentissa tarkoitettuna tavanomaisena elämän toimintona ja onko vaadittuja kustannuksia pidettävä myös tältä osin vammaispalvelulain 8 d §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitettuina kohtuullisina avustajasta aiheutuneina välttämättöminä kuluina.

Korkein hallinto-oikeus toteaa, että sen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan vaikeavammaisen henkilön kotikunnan tulee myöntää henkilökohtaista apua vaikeavammaiselle henkilölle vammaispalvelulain 8 §:n 2 momentin ja 8 c §:n 1 momentin perusteella myös ulkomaille silloin, kun ulkomailla oleskelussa on katsottava olevan kysymys vaikeavammaisen henkilön tavanomaisesta elämän toiminnosta. Oikeuskäytännössä on pääosin ollut kysymys juuri vaikeavammaisten henkilöiden lomamatkoista ja henkilökohtaisen avustajan matkakustannusten korvaamisesta, kuten nyt esillä olevassa asiassakin (ks. esimerkiksi KHO 2014:14).

Sosiaalihuoltolain 57 §:n viimeisen virkkeen sanamuodon perusteella henkilön kotikunnalla ei ole velvollisuutta järjestää sosiaalihuoltoa ulkomailla oleskelevalle henkilölle, ellei muualla toisin säädetä. Säännökselle hallituksen esityksessä esitetyissä yksityiskohtaisissa perusteluissa (HE 164/2014 vp s. 144) on todettu, että esimerkiksi vammaisten henkilöiden kohdalla yhdenvertaiset edellytykset elää ja toimia muiden kanssa yhdenvertaisena yhteiskunnan jäsenenä edellyttäisivät poikkeuksen säätämistä vammaispalveluja koskevassa erityislainsäädännössä.

Korkein hallinto-oikeus katsoo, että vammaispalvelulain 8 §:n 2 momentin ja 8 c §:n 1 momentin sääntely, sellaisena kuin sitä on korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytännössä lainvalmisteluasiakirjoissakin esitetyn perusteella sovellettu, muodostaa nyt kysymyksessä olevassa yhteydessä sellaisen erityislainsäädäntöön perustuvan poikkeuksen pääsäännöstä, jota sosiaalihuoltolain 57 §:ssä tarkoitetaan (”ellei muualla toisin säädetä”). Tämän vuoksi sosiaalihuoltolain 57 §:n säännös, jonka mukaan henkilön kotikunnalla ei ole velvollisuutta järjestää sosiaalihuoltoa ulkomailla oleskelevalle henkilölle, ei tule tässä tapauksessa sovellettavaksi.

Asiassa on seuraavaksi ratkaistava, onko 17 päivän mittaista lomamatkaa Ranskaan pidettävä A:n tavanomaisena elämän toimintona, johon liittyvät kohtuulliset avustajasta aiheutuvat välttämättömät kulut on hänelle korvattava.

Korkein hallinto-oikeus toteaa, että kunnalla on vammaispalvelulain 8 §:n 2 momentin perusteella velvollisuus järjestää vaikeavammaiselle henkilölle henkilökohtaista apua, jos henkilö vammansa tai sairautensa johdosta välttämättä tarvitsee henkilökohtaista apua suoriutuakseen tavanomaisista elämän toiminnoista. Lain 8 d §:n 2 momentin 1 kohdan perusteella kunnan on puolestaan korvattava kohtuulliset avustajasta aiheutuvat välttämättömät kulut. Kunta ei voi pysyväisohjeisiinsa vetoamalla vapautua näistä velvollisuuksistaan.

Arvioitaessa sitä, onko lomamatkaa pidettävä koko kestonsa osalta avustettavan tavanomaisena elämän toimintona, ratkaisevaa merkitystä ei voida antaa pelkästään sille, minkä pituisia lomamatkoja vammattomat tai vammaiset henkilöt yleensä tai keskimääräisesti tekevät. Asiaa ratkaistaessa on otettava myös huomioon vaikeavammaisen henkilön yksilölliset tarpeet ja olosuhteet.

A on kertomansa mukaan ahkera kielten opiskelija ja hän on matkustanut paljon elämänsä aikana. A on myös hoitanut kansainvälisiä luottamustoimia, ja sen vuoksi hänellä on kontakteja ulkomailla. Tämän ja asiassa esitetyn muun selvityksen perusteella korkein hallinto-oikeus katsoo, että hänen 17 päivän pituista lomamatkaansa Ranskaan on pidettävä hänen tavanomaisena elämän toimintonaan.

Avustajan matka- ja majoituskuluina on vaadittu korvattavaksi yhteensä 1 740,46 euroa. Korkein hallinto-oikeus katsoo, että näitä avustajasta johtuneita kuluja on kokonaisuudessaan pidettävä vammaispalvelulaissa edellytetyllä tavalla välttämättöminä ja kohtuullisina.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Eija Siitari, Outi Suviranta, Petri Helander, Toomas Kotkas ja Antti Pekkala. Asian esittelijä Johanna Haapala-Mrena.

X:n sosiaali- ja terveyslautakunnan jaoston alainen viranhaltija

X:n sosiaali- ja terveyslautakunnan jaosto

Hallinto-oikeus

Sovellettavat säännökset

Asiassa saatu selvitys ja hallinto-oikeuden johtopäätökset

Asian ovat ratkaisseet hallinto-oikeuden jäsenet Mika Hämäläinen, Jaana Hemminki ja Elina Fasoúlas, joka on myös esitellyt asian.

A

1. Keskeiset asiassa merkitykselliset oikeusohjeet ja lain esityöt

2. Asiassa saatu selvitys

3. Oikeudellinen arviointi ja lopputulos