KKO:2017:3 – Preskription av skuld

M Ab yrkade skadestånd av W Ab på den grunden att ett färdigförhandlat köp om en fastighet som M Ab ägde inte hade blivit av eftersom W Ab orättmätigt hade behållit pantbrev som gällde fastigheten. Därför hade det blivit nödvändigt att under gängse pris sälja fastigheten. Genom en dom efter M Ab:s talan mot W Ab i en verkställighetstvist hade sedermera fastställts att W Ab inte hade panträtt i fastigheten. M Ab ansåg att preskriptionstiden för skadeståndsfordran hade börjat löpa först när den nämnda domen hade vunnit laga kraft.

Högsta domstolen ansåg att preskriptionen av skadeståndsskulden hade börjat när M Ab hade fått kännedom om den påstådda skadan och W Ab:s förfarande som hade lett till att den uppkom samt om de omständigheter som anförts som grund för talan i verkställighetstvisten vilka medförde att W Ab inte hade panträtt i fastigheten. Att frågan om existensen av panträtt inte ännu hade avgjorts i verkställighetstvisten hade inte betydelse för preskriptionstidens början.

PreskriptionsL 7 § 1 mom 3 punkten

M Oy vaati W Oy:ltä vahingonkorvausta sillä perusteella, että M Oy:n omistaman kiinteistön valmiiksi neuvoteltu kauppa oli jäänyt toteutumatta, koska W Oy oli oikeudettomasti pitänyt hallussaan kiinteistöön kohdistuvia panttikirjoja. Tämän vuoksi kyseinen kiinteistö oli jouduttu myymään käypää alemmasta hinnasta. M Oy:n W Oy:tä vastaan ajaman täytäntöönpanoriitakanteen johdosta annetulla tuomiolla oli myöhemmin vahvistettu, ettei W Oy:llä ollut panttioikeutta kiinteistöön. M Oy katsoi, että vahingonkorvaussaatavan vanhentumisaika oli alkanut kulua vasta, kun mainittu tuomio oli tullut lainvoimaiseksi.

Korkein oikeus katsoi, että korvausvelan vanhentuminen oli alkanut, kun M Oy oli saanut tiedon väittämästään vahingosta ja sen syntymiseen johtaneesta W Oy:n menettelystä sekä niistä täytäntöönpanoriitakanteen perusteeksi esitetyistä seikoista, joiden vuoksi W Oy:llä ei ollut panttioikeutta kiinteistöön. Vanhentumisajan alkamisen kannalta merkitystä ei ollut sillä, että kysymystä panttioikeuden olemassaolosta ei ollut vielä täytäntöönpanoriidassa ratkaistu.

VanhL 7 § 1 mom 3 kohta

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

W Oy:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan W Oy vaati hovioikeuden tuomion kumoamista ja vahingonkorvausvaatimuksen vahvistamista vanhentuneeksi.

M Oy vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Tuomiolauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden välituomion lopputuloksen varaan.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Jukka Sippo, Pekka Koponen, Tuomo Antila ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Mia Hoffrén.

Kanne ja vastaus Espoon käräjäoikeudessa

M Oy vaati 17.1.2011 vireille panemallaan kanteella W Oy:ltä vahingonkorvausta, koska W Oy oli pitänyt oikeudettomasti hallussaan M Oy:n omistamaan Lahdenväylä-nimiseen kiinteistöön kohdistuvia panttikirjoja.

Lahdenväylä oli ollut vakuutena M Oy:n velasta. Lahdenväylä-kiinteistö oli ollut tarkoitus myydä, mutta kauppa ei ollut toteutunut, koska W Oy ei ollut pyynnöistä huolimatta palauttanut hallussaan olleita panttikirjoja. Kaupan jäätyä toteutumatta kiinteistö oli ulosmitattu ja myyty pakkohuutokaupalla käypää alemmasta hinnasta. M Oy vaati vahingonkorvauksena kiinteistön käyvän hinnan ja siitä saadun kauppahinnan välistä erotusta.

W Oy vaati kanteen hylkäämistä vanhentuneena. Vanhentumisaika oli alkanut, kun kiinteistö oli myyty 19.1.2006. M Oy ei ollut katkaissut vanhentumista ennen kanteen vireillepanoa.

M Oy katsoi, ettei vahingonkorvausvaatimus ollut vanhentunut. Vahingonkorvausvastuun edellytykset olivat olleet epäselviä siihen asti, kunnes M Oy:n ja W Oy:n välisessä täytäntöönpanoriidassa oli ratkaistu, oliko W Oy:llä ollut Lahdenväylä-kiinteistöön kohdistuva panttioikeus. Käräjäoikeus oli tuomiossaan 2.6.2006 vahvistanut, ettei W Oy:llä ollut panttioikeutta, ja hovioikeus oli 15.1.2008 antamallaan tuomiolla pysyttänyt käräjäoikeuden tuomion. Vasta hovioikeuden tuomion tultua lainvoimaiseksi oli varmistunut, ettei W Oy:llä ollut ollut laillista perustetta pitää hallussaan kiinteistöön kohdistuvia panttikirjoja.

Käräjäoikeuden välituomio 8.5.2014

Käräjäoikeus katsoi, että M Oy oli tiennyt kanteessa tarkoitetusta vahingosta ja siitä vastuussa olevasta kiinteistön pakkohuutokaupasta 19.1.2006 lukien. Kun vanhentumista ei ollut edes väitetty katkaistun ennen kanteen vireillepanoa, vaadittu saatava oli vanhentunut.

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Erja Sorjonen.

Helsingin hovioikeuden päätös 20.4.2015

M Oy valitti hovioikeuteen.

Hovioikeus katsoi, että vanhentumisaika oli alkanut vasta, kun täytäntöönpanoriidassa annettu hovioikeuden tuomio oli tullut lainvoimaiseksi 17.3.2008. Sitä ennen korvausvastuun perusteiden oli katsottava olleen epäselvät. M Oy:llä ei ollut ollut riittäviä tietoja vahingonkorvausvastuun edellytyksistä, koska vasta kyseisellä tuomiolla oli vahvistettu, ettei W Oy:llä ollut panttioikeutta kiinteistöihin. Vahingonkorvaussaatava ei siten ollut vanhentunut.

Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden välituomion ja palautti asian käräjäoikeuteen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Jukka Kontio, Seppo Ovaskainen ja Johanna Jylhä (eri mieltä). Esittelijä Meeri Julmala.

Eri mieltä ollut määräaikainen hovioikeudenneuvos Jylhä katsoi, samoin kuin käräjäoikeus, että vanhentumisaika oli alkanut kiinteistön myyntipäivästä, joten vahingonkorvausvaatimus oli vanhentunut.

Perustelut

2. W Oy on vedonnut siihen, että vahingonkorvaussaatava on vanhentunut. Vanhentumisaika oli velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) 7 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan alkanut kulua, kun M Oy:n olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta. M Oy oli voinut saada säännöksessä tarkoitetut tiedot kiinteistön myynnin jälkeen alkuvuonna 2006. M Oy oli tuolloin sekä tiennyt kiinteistön myynnistä että voinut arvioida, olisiko kauppahinta vapailla markkinoilla tai muutoin myymällä saattanut olla toteutunutta hintaa suurempi. M Oy oli myös tiennyt väittämäänsä vahinkoon johtaneesta tapahtumakulusta ja W Oy:n osuudesta siinä.

3. M Oy on katsonut, että vanhentumisaika oli alkanut kulua vasta 17.3.2008, kun hovioikeuden tuomio, jonka mukaan W Oy:llä ei ollut panttioikeutta Lahdenväylä-kiinteistöön, oli tullut lainvoimaiseksi. Siihen asti korvausvastuun perusteet olivat olleet epäselvät, koska vasta kyseisellä tuomiolla oli vahvistettu, ettei W Oy:llä ollut oikeutta panttioikeuteen vedoten kieltäytyä luovuttamasta hallussaan olleita panttikirjoja M Oy:lle. M Oy oli halunnut varmistua vahingonkorvausvastuun edellytyksistä ennen kanteen vireillepanoa.

4. Kysymys on siten siitä, onko M Oy:n vahingonkorvaussaatava vanhentunut. Arvioitavana on erityisesti se, milloin vanhentumisaika on alkanut kulua.

5. Vanhentumislain 7 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan vahingonkorvauksen vanhentumisaika alkaa kulua muuhun kuin sopimussuhteeseen perustuvassa vahingonkorvauksessa siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta.

6. Vanhentumisajan alkamista koskevan säännöksen tarkoitusta on selostettu hallituksen esityksessä velan vanhentumista ja julkista haastetta koskevan lainsäädännön uudistamisesta (HE 187/2002 vp). Esityksen mukaan yleisenä lähtökohtana on, että kolmen vuoden vanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun velkoja voisi esittää vaatimuksensa. Vahingonkorvausvaatimusten osalta tämä edellyttää, että vahingonkärsijällä on ollut mahdollisuus saada riittävät tiedot korvausedellytyksistä eli aiheutuneesta vahingosta ja sen aiheuttajasta. Laissa tarkoitettu tietämys voi edellyttää tietoa vahingon perustana olevista tapahtumista, aiheutuneesta vammasta, vauriosta tai muusta vahingosta ja sen merkityksestä, tapahtuman ja vahinkojen välisestä syy-yhteydestä ja siitä tahosta, joka on oikeudellisessa vastuussa vahingosta. (HE s. 48.)

7. Hallituksen esityksessä todetaan edelleen, että vanhentumisajan alkamishetkeä ei voida ratkaista yksinomaan sen perusteella, milloin vahingonkärsijä on tosiasiassa saanut tarvittavat tiedot vahingosta, vaan vahingonkärsijältä edellytetään tavanomaista aktiivisuutta vahingon ja siitä vastuussa olevan selvittämiseksi (selonottovelvollisuus). Vanhentumisajan alkamisajankohta määräytyy sen perusteella, milloin vahingonkärsijällä on riittävä tieto tosiasioista, eikä vahingonkärsijä voi vedota siihen, ettei hän ole tiennyt, millä perusteilla vastuuvelvollisuus lain mukaan määräytyy. Koska velkoja voi katkaista vanhentumisen vapaamuotoisella muistutuksella, merkitystä ei voida antaa sille, milloin mahdollista oikeudenkäyntiä varten tarvittavat todisteet on saatu tai milloin vaadittava korvausmäärä on täsmentynyt. (HE s. 49 – 50.)

8. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä vahingonkorvausvelan vanhentumisajan alkamisen ei ole katsottu edellyttävän, että vahinkoa kärsineellä olisi ollut varma tieto vahingonkorvausvastuun edellytyksenä olevista tosiseikoista. Merkitystä on ollut sillä, onko tieto ollut riittävää, jotta vahinkoa kärsineen on voitu edellyttää sen perusteella katkaisevan korvausvelan vanhentumisen (esim. KKO 2011:90, KKO 2016:11 ja KKO 2016:28).

9. Vanhentumislain 10 §:n 1 momentin mukaan velan vanhentuminen katkeaa muun ohella silloin, kun velkoja vaatii velalliselta suoritusta tai muutoin muistuttaa velallista velasta. Pykälän 2 momentin mukaan vahingonkorvausvelkaa koskevasta muistutuksesta on käytävä ilmi velan peruste ja määrä kohtuudella vaadittavalla tavalla, jolleivät ne ole velallisen tiedossa. Hallituksen esityksen (HE 187/2002 vp s. 58) mukaan korvausvelkojen vanhentumisen katkaisemista koskevalla säännöksellä ei ole tarkoitus estää tai vaikeuttaa katkaisua silloin, kun saatavan määrä on vaikeasti selvitettävissä. Epäselvissäkin tapauksissa kuitenkin vaaditaan, että velkoja ilmoittaa katkaisuhetkellä vallitsevan käsityksensä saatavan perusteesta ja määrästä. Ilmoittamisvelvollisuudella ei pyritä velkasuhteen sisältöä koskevien erimielisyyksien selvittämiseen jo vanhentumisen katkaisuvaiheessa. Tavoitteena on ainoastaan, että velallinen saa katkaisutoimen yhteydessä tietoonsa velkojan käsityksen velan perusteesta ja määrästä.

10. Korkein oikeus toteaa, että vanhentumislain 10 §:n mukainen velan vanhentumisen katkaiseva muistutus on mahdollista tehdä, vaikka vahingonkorvausvastuun edellytyksiin liittyisi epäselvyyksiä. Koska vanhentumislain säännösten tavoitteena on vastuusuhteiden joutuisa selvittäminen, vanhentumisajan alkaminen ei voi lykkäytyä sen vuoksi, että velkoja haluaa varmistua vahingonkorvausvastuun edellytyksinä olevista seikoista tai hankkia niistä näyttöä. Jos velkojalla on asiaan liittyvistä tosiasioista sellainen tieto, jonka perusteella hän voi arvioida vahingonkorvausvastuun edellytysten täyttymistä, vanhentumisaika alkaa siitäkin huolimatta, että jokin vahingonkorvausvaatimuksen menestymiseen vaikuttava oikeudellinen kysymys olisi parhaillaan oikeudenkäynnin kohteena.

11. Korkein oikeus toteaa, että vahingonkorvausvaatimuksen esittäminen on edellyttänyt tietoa väitetystä vahingosta ja siitä W Oy:n menettelystä, jonka M Oy on katsonut johtaneen vahingon aiheutumiseen. Lisäksi vahingonkorvausvaatimuksen esittäminen on edellyttänyt tietoa siitä, että W Oy:n menettely on ollut oikeudetonta.

12. M Oy on voinut saada tiedon väittämästään, käypää hintaa alempana myyntihintana ilmenneestä vahingosta heti kiinteistön myynnin jälkeen tammikuussa 2006. Lisäksi se on jo ennen kiinteistön myyntiä tiennyt, että W Oy oli kieltäytynyt palauttamasta panttikirjoja, ja voinut arvioida sitä, mikä vaikutus yhtiön menettelyllä oli ollut suunnitellun kaupan jäämiseen toteutumatta. Vahingonkorvausvaatimuksen esittäminen on edellyttänyt lisäksi tietoa tai perusteltua epäilyä siitä, että W Oy:llä ei ole ollut kiinteistöön kohdistuvaa panttioikeutta eikä siten oikeutta kieltäytyä panttikirjojen luovuttamisesta.

13. Kysymys panttioikeuden olemassaolosta on kiinteistön myynnin aikaan ollut riitainen. Asiassa todisteina esitetyistä täytäntöönpanoriitaa koskevista tuomioista käy ilmi, että M Oy oli kiistänyt panttioikeuden sillä perusteella, että yhtiö ei ollut antanut panttaustahdonilmaisua eikä panttauksesta ollut yhtiön hallituksen päätöstä. M Oy oli lisäksi katsonut, että täytäntöönpanoriidassa todisteena esitetty panttioikeuden perustamista koskeva M Oy:n hallituksen kokouksen pöytäkirja oli tosiasiassa ollut vain luonnos, ja siihen oli väärennetty yhtiön hallituksen puheenjohtajan nimi.

14. Täytäntöönpanoriitakanteen perusteeksi esitetyt seikat ovat olleet M Oy:n tiedossa viimeistään 27.1.2006, jolloin M Oy on pannut kanteen vireille. M Oy:llä on siten ainakin tuosta ajankohdasta lähtien ollut vahingonkorvausvaatimuksen esittämisen kannalta riittävä käsitys siitä, että W Oy oli jättäessään panttikirjat palauttamatta menetellyt korvausvastuun perustavalla tavalla. Vanhentumisajan alkamisen kannalta merkitystä ei ole ollut sillä, että kysymystä panttioikeuden olemassaolosta ei ollut vielä täytäntöönpanoriidassa ratkaistu.

15. Korkein oikeus katsoo edellä sanotun perusteella, että M Oy:n korvaussaatavan vanhentumisaika on alkanut tammikuussa 2006. Koska M Oy on katkaissut vanhentumisen vasta 17.1.2011 vireille panemallaan kanteella, vahingonkorvaussaatava on vanhentunut.

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

Vahingonkorvausvelan vanhentumisajan alkaminen

Vanhentumisajan alkamisen arviointi tässä asiassa