KKO:2020:94 – Rättegångsförfarandet

A, som var målsägande i ett brottmål, hade yrkat gottgörelse för dröjsmål vid rättegång. Tingsrätten hade förkastat yrkandet med stöd av 5 § 1 mom. 3 punkten lagen om gottgörelse för dröjsmål vid rättegång, eftersom A inte hade framställt några yrkanden mot svaranden. Hovrätten hade inte meddelat A tillstånd till fortsatt handläggning.

Högsta domstolen ansåg av de skäl som framgår av beslutet att hovrätten borde ha meddelat A tillstånd till fortsatt handläggning av prejudikatsskäl.

Käräjäoikeus oli hylännyt rikosasian asianomistaja A:n esittämän oikeudenkäynnin viivästymistä koskevan hyvitysvaatimuksen oikeudenkäynnin viivästymisen hyvittämisestä annetun lain 5 §:n 1 momentin 3 kohdan nojalla, koska A ei ollut esittänyt vastaajaa vastaan mitään vaatimuksia. Hovioikeus ei ollut myöntänyt A:lle jatkokäsittelylupaa.

Korkeimman oikeuden päätöksestä ilmenevillä perusteilla katsottiin, että hovioikeuden olisi tullut myöntää A:lle jatkokäsittelylupa ennakkoratkaisuperusteella.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Pohjois-Savon käräjäoikeuden tuomio 12.4.2019 nro 19/116859, muutoksenhaku Itä-Suomen hovioikeudessa ja hovioikeuden päätös 9.7.2019 nro 370 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Mikko Rautsi ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Juha Halijoki, Harri Hyvärinen ja Kari Puukka.

Muutoksenhaku Korkeimassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan ja hänen oikeudenkäynnin viivästymistä koskeva hyvitysvaatimuksensa hyväksytään.

Syyttäjä vastasi valitukseen ja vaati, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan.

A:lle myönnetään jatkokäsittelylupa. Asia palautetaan Itä-Suomen hovioikeuteen, jonka on omasta aloitteestaan jatkettava asian käsittelyä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Pekka Koponen, Mika Ilveskero, Jussi Tapani ja Timo Ojala. Esittelijä Essi Kinnunen (mietintö).

Esittelijän mietintö

, jonka mietintö kohtien 1-8 sekä 11-17 osalta vastasi Korkeimman oikeuden ratkaisua, esitti, että Korkein oikeus sen lisäksi lausuisi seuraavasti:

A on pyytänyt, että hänelle myönnetään jatkokäsittelylupa muutos- ja ennakkoratkaisuperusteella. Hovioikeuden on kuitenkin tullut tutkia kaikki 11 §:ssä säädetyt perusteet jatkokäsittelyluvan myöntämiselle (esimerkiksi KKO 2019:50, kohta 6).

Korkein oikeus on katsonut, että arvioitaessa jatkokäsittelyluvan myöntämistä muutosperusteella huomiota pitää kiinnittää sovellettavan säännöksen mahdolliseen tulkinnanvaraisuuteen käsillä olevassa asiassa ja siihen, onko säännöksen soveltamisessa muodostunut vakiintunutta oikeuskäytäntöä. Muutosperusteen osalta lupakynnyksen on tarkoitettu olevan matala, kun kysymyksessä ei ole yksinomaan näytön uudelleen arvioiminen. Jos harkinta kohdistuu oikeuskysymykseen, josta ei ole olemassa vakiintunutta soveltamiskäytäntöä, lupa tulee pääsääntöisesti myöntää (KKO 2019:101, kohta 8 ja siinä mainitut ratkaisut).

Kuten kohdassa 12 on lausuttu, hyvityslain säätämisellä on Suomessa pantu täytäntöön ihmisoikeussopimuksesta ja ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä aiheutuneet velvoitteet, ja lakia valmisteltaessa on otettu huomioon myös perustuslain 21 §:n säännös oikeusturvasta ja jokaisen oikeudesta saada asiansa käsitellyksi ilman aiheetonta viivytystä. Hyvityslain säätämistä edeltäneessä hallituksen esityksessä on nimenomaisesti todettu, ettei muulla kuin asianosaisen asemassa olevalla ole oikeutta saada hyvitystä. Esimerkkinä hallituksen esityksessä on mainittu todistaja, jolla ei siis ole oikeutta hyvitykseen, vaikka oikeudenkäynnin viivästyminen sinänsä saattaa aiheuttaa haittaa hänellekin. Rikoksen uhrien oikeuksia, tukea ja suojelua koskevan direktiivin (2012/29/EU) täytäntöönpanon ei ole katsottu edellyttävän hyvityslain muuttamista.

Hyvityslain säätämisen jälkeen on tullut voimaan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun muuttamista koskeva laki (732/2015), jossa sellaisen asianomistajan, jolla ei ole asiassa vaatimuksia, asema on oikeudenkäynnissä edelleen lähestynyt todistajan asemaa. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 29 §:n 2 momentin mukaan tällaista asianomistajaa kuulustellaan rikosasiassa todistajana.

Tässä asiassa A ei ole esittänyt rangaistus- tai korvausvaatimusta B:tä vastaan, hän ei ole yhtynyt syyttäjän ajamaan syytteeseen eikä syyttäjä ole ajanut hänen korvausvaatimustaan. A on jo häntä esitutkinnassa ensimmäistä kertaa törkeää kiristystä koskevan rikoksen asianomistajana kuultaessa ilmoittanut, että hänellä ei ole rangaistus- tai korvausvaatimuksia. Hän on ilmoittanut samalla tavalla myös käräjäoikeuden pääkäsittelyssä. A ei ole väittänyt, etteikö hän olisi luopunut oikeudestaan vaatia rangaistusta vapaaehtoisesti ja sitovasti.

Hyvityslain sanamuodosta, sen esitöistä sekä ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä todettu puoltaa vahvasti sitä, että käräjäoikeuden kanta, jonka mukaan A:lla ei ole ollut oikeutta oikeudenkäynnin viivästymishyvitykseen, on ollut oikea. Korkein oikeus todennee, että tässä tilanteessa hovioikeus on voinut perustellusti katsoa, että käräjäoikeuden ratkaisu on lopputulokseltaan oikea. Aihetta jatkokäsittelyluvan myöntämiseen muutosperusteella ei siten ole ollut. Siihen nähden, että hyvityslain säännöksissä ja hallituksen esityksen lausumissa viivästymishyvitys selvästi rajataan vain jutun asianosaisiin eikä kysymykseen liittyvän tulkintakäytännön ole esitetty olevan yleisemmin ongelmallista tai epäyhtenäistä, Korkein oikeus todennee, ettei hovioikeuden ole tarvinnut myöntää A:lle jatkokäsittelylupaa myöskään ennakkoratkaisuperusteella.

Kuten Korkein oikeus on ratkaisuissaan todennut, oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaista tarkistusperustetta sovelletaan silloin, kun käräjäoikeuden tuomion perustelut ovat niin puutteelliset, ristiriitaiset tai epäselvät, ettei lopputuloksen oikeellisuutta ja sen muuttumisen todennäköisyyttä ole mahdollista edes arvioida (esimerkiksi KKO 2013:66, kohta 11). Pykälän 4 kohdan mukaisen painavan syyn perusteella jatkokäsittelyluvan myöntäminen voi puolestaan tulla kysymykseen yleensä esimerkiksi silloin, jos valitusasiassa on kysymys oikeudenkäymiskaaren 31 luvussa säädetystä kantelutyyppisestä perusteesta tai jos asialla on objektiivisesti arvioiden huomattavasti tavanomaista suurempi merkitys valittajalle (KKO 2013:68, kohta 19, KKO 2019:79, kohdat 8 ja 15).

Huomioon ottaen A:n valituksessaan hovioikeudelle esittämät seikat ja vaatimukset käräjäoikeuden ratkaisun perustelut eivät ole olleet puutteelliset siten, että hovioikeuden olisi tullut myöntää jatkokäsittelylupa tarkistusperusteella. Jatkokäsittelyluvan myöntämiseen ei myöskään ole ilmennyt olleen muuta painavaa syytä. Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muutettane.

Perustelut

1. A on aikaisemmin tuomittu vankeusrangaistukseen rikoksesta, joka liittyy erääseen henkirikokseen. Tämän jälkeen esitutkinnassa on ollut tutkittavana, onko X-kerhon jäsen B pakottanut tai yrittänyt pakottaa A:n luovuttamaan B:lle tai tämän edustamalle kerholle rahaa mainittuun henkirikokseen liittyneiden tapahtumien vuoksi ja onko B siten syyllistynyt kiristyksen yritykseen.

2. A on törkeän kiristyksen yrityksen asianomistajana ilmoittanut esitutkinnassa, että hänellä ei ole rangaistus- tai korvausvaatimuksia asiassa. A on käräjäoikeudessa toistanut ilmoituksensa. A:ta on tämän perusteella kuultu törkeän kiristyksen yritystä koskevassa asiassa todistajana oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 29 §:n 2 momentin nojalla.

$d9

$da

6. Hovioikeus ei ole myöntänyt A:lle jatkokäsittelylupaa.

7. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, olisiko hovi-oikeuden pitänyt myöntää A:lle jatkokäsittelylupa.

8. Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin mukaan jatkokäsittelylupa on myönnettävä, jos 1) ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta, 2) käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ei ole mahdollista arvioida jatkokäsittelylupaa myöntämättä, 3) lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeä myöntää asiassa jatkokäsittelylupa tai 4) luvan myöntämiseen on muu painava syy. Mainitun säännöksen 2 momentin mukaan jatkokäsittelylupaa ei kuitenkaan tarvitse 1 momentin 1 kohdan nojalla myöntää yksinomaan näytön uudelleen arvioimista varten, ellei käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ole perusteltua aihetta epäillä valituksessa esitettyjen seikkojen perusteella.

9. Korkein oikeus katsoo huomioon ottaen käräjäoikeuden ratkaisun perustelut sekä A:n valituksissaan hovioikeudelle ja Korkeimmalle oikeudelle esittämät perustelut, että asiassa on ensin arvioitava oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaista ennakkoratkaisuperustetta.

10. Ennakkoratkaisuperusteesta on kysymys erityisesti silloin, kun laissa ei ole selvää vastausta käsiteltävässä asiassa ilmenevään ongelmaan ja kysymys on periaatteellisesti merkityksellisestä asiasta. Hovioikeuden tehtävänä on myös osaltaan valvoa lainkäytön yhtenäisyyttä ja ohjata laintulkintaa (esimerkiksi KKO 2019:77, kohta 10).

11. Perustuslain 21 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa. Perustuslain mainittu säännös vastaa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaa, jonka 1 kappaleen mukaan jokaisella on oikeus oikeudenkäyntiin kohtuullisen ajan kuluessa silloin, kun päätetään hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan.

13. Hyvityslain 3 §:n 1 momentin mukaan yksityisellä asianosaisella on oikeus saada valtion varoista 6 §:ssä tarkoitettu kohtuullinen hyvitys, jos oikeudenkäynti viivästyy siten, että se loukkaa asianosaisen oikeutta oikeudenkäyntiin kohtuullisen ajan kuluessa. Mainitun 6 §:n 1 momentin mukaan hyvityksen tarkoituksena on korvata oikeudenkäynnin viivästymisestä asianosaiselle aiheutunutta huolta, epävarmuutta ja muuta niihin rinnastettavaa haittaa.

14. Hyvityslain 5 §:n 1 momentin mukaan oikeudenkäynnin kestona huomioon otettava aika alkaa: 1) riita- ja hakemusasiassa asian vireilletulosta tuomioistuimessa; 2) rikosasiassa siitä, kun toimivaltainen viranomainen on ilmoittanut vastaajalle hänen tekemäkseen epäillystä rikoksesta tai kun häneen kohdistettu rikosepäily on olennaisesti vaikuttanut hänen asemaansa; 3) asianomistajan vaatimuksen vireilletulosta tuomioistuimessa.

15. Hyvityslain perustelujen (HE 233/2008 vp s. 23) mukaan muulla kuin asianosaisen asemassa olevalla, esimerkiksi todistajalla, ei ole oikeutta saada hyvitystä, vaikka oikeudenkäynnin viivästyminen sinänsä saattaa aiheuttaa haittaa hänellekin. Perustelujen mukaan hyvityksen saajana voi olla rikosasiassa puhevaltaa käyttänyt asianomistaja.

$dd

17. Korkein oikeus toteaa, että rikoksen uhrien oikeuksia on viime vuosina usealla tavalla vahvistettu riippumatta siitä, onko uhri oikeudenkäynnin asianosainen vai ei. Tämä ilmenee esimerkiksi Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivistä (2012/29/EU) rikoksen uhrien oikeuksia, tukea ja suojelua koskevista vähimmäisvaatimuksista sekä neuvoston puitepäätöksen 2001/220/YOS korvaamisesta. Direktiivin 6 artiklassa säädetään esimerkiksi uhrin oikeudesta saada tietoja asiansa käsittelystä. Direktiivin johdanto-osassa (kohta 55) tuodaan esille, että jotkut uhrit ovat rikosoikeudellisen menettelyn aikana erityisen suuressa vaarassa joutua rikoksentekijän toimesta toissijaisesti tai toistuvasti uhriksi taikka pelottelun taikka kostotoimien kohteeksi. Tällainen vaara voi johtua muun muassa rikoksen tyypistä. Direktiivi on pantu täytäntöön muuttamalla useita lakeja, mutta direktiivin ei katsottu edellyttävän hyvityslain muuttamista.

18. Käräjäoikeus on ratkaisussaan todennut, että A on asiassa asianomistaja ja että asian vireilläolon seurauksena A:lle on voinut aiheutua väittämänsä mukaisesti epämukavuutta. Asian vireilläolon kestolla on siten ollut hänelle merkitystä. A:lla ei ole kuitenkaan ollut asiassa vaatimuksia hyvityslain 5 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Edellä kohdassa 4 todetuin tavoin käräjäoikeus on katsonut, että kun A:lla ei ole ollut vaatimuksia, hän ei ole oikeutettu korvaukseen oikeudenkäynnin viivästymisestä.

19. A on käräjäoikeudessa esittämässään hyvitysvaatimuksessaan ja valituksessaan hovioikeudelle vedonnut siihen, että hänen asemansa on rinnastettava vastaajan asemaan. A on todennut, että rikollisjärjestöön kuuluvan vastaajan vastapuolena hänellä on ollut perusteltu tarve saada asia käsitellyksi mahdollisimman nopeasti huolimatta siitä, että hän ei ole esittänyt asiassa vaatimuksia. Asian käsittelyn pitkittyminen on aiheuttanut hänelle huolta mahdollisista kostotoimenpiteistä, epävarmuutta ja muutenkin huomattavaa haittaa. Hänellä on asemastaan ja käsiteltävänä olleen rikosasian luonteesta johtuen ollut perusteltu tarve saada kohtuullisessa ajassa vahvistus sille, että hän ei ole vaatimuksia esittänyt asianomistaja.

$df

21. Korkein oikeus katsoo, että kyse on ollut säännösten tulkinnanvaraisuuden lisäksi periaatteellisesti merkityksellisestä kysymyksestä, josta ei ole olemassa Korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöä. Näin ollen hovioikeuden olisi pitänyt myöntää jatkokäsittelylupa ennakkoratkaisuperusteella. Asiaa ei ole siten tarpeen arvioida muiden jatkokäsittelylupaperusteiden kannalta.

22. Oikeusastejärjestyksen vuoksi asian käsittelyä on jatkettava hovioikeudessa.

Esittelijäneuvos Kinnunen

Asian tausta ja alempien oikeuksien ratkaisut

Kysymyksenasettelu ja jatkokäsittelyluvan edellytykset

Asianomistajan oikeus viivästymishyvitykseen

Jatkokäsittelyluvan myöntämisen edellytykset tässä asiassa

Asian jatkokäsittely