KKO:2023:93 – Skadestånd

A hade meddelats beslut om vård oberoende av sin vilja. Under tiden för vården hade han mot sin vilja getts läkemedelsbehandling.

Högsta domstolen ansåg att de rättsmedel som A haft tillgång till hade varit bristfälliga, eftersom han inte hade haft rätt att få frågan om huruvida läkemedelsbehandlingen mot hans vilja varit laglig eller proportionerlig eller frågan om läkemedelsbehandlingens avslutande bedömd av domstol eller något annat oberoende rättskipningsorgan. Staten ålades att betala ersättning till A för kränkning av grundläggande och mänskliga rättigheter.

Fråga även om ersättningens storlek.

Europeiska människorättskonventionen 8 art

GL 21 §

Korkein oikeus katsoi, että A:n käytettävissä olleet oikeussuojakeinot olivat olleet puutteelliset, koska hänellä ei ollut ollut oikeutta saattaa tahdonvastaisen lääkinnän lainmukaisuutta tai oikeasuhtaisuutta taikka lääkinnän lopettamista tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen arvioitavaksi. Valtio velvoitettiin suorittamaan A:lle korvausta perus- ja ihmisoikeusloukkauksesta.

Kysymys myös korvauksen määrästä.

IhmisoikeusSop 8 art

PL 21 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Valtiolle myönnettiin valituslupa.

A vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti:

Suomen valtio velvoitetaan hovioikeuden tuomitseman 5 000 euron korvauksen asemesta suorittamaan A:lle korvauksena perus- ja ihmisoikeusloukkauksesta 3 000 euroa hovioikeuden tuomitsemine korkoineen.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Ari Kantor, Tuomo Antila, Mika Ilveskero ja Tuija Turpeinen. Esittelijä Sofia Aspelund.

Asian tausta

A oli 26.6.2020 määrätty tahdostaan riippumatta psykiatriseen sairaalahoitoon. A:ta oli hoidon aikana lääkitty vastoin hänen tahtoaan. A:n tahdosta riippumaton sairaalahoito oli lopetettu 3.9.2020.

Kanne ja vastaus Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeudessa

A vaati, että valtio velvoitetaan suorittamaan hänelle korvausta kärsimyksestä 25 000 euroa korkoineen.

A:n perus- ja ihmisoikeuksia oli loukattu pakkohoidon aikana. Hänen käytössään ei ollut ollut pakkolääkinnän osalta tehokkaita oikeussuojakeinoja. Valtio oli vastuussa perus- ja ihmisoikeusloukkauksesta, koska lainsäädäntö oli ollut puutteellista Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen 3.7.2012 antamasta ratkaisusta X v. Suomi ilmenevällä tavalla. Loukkaus oli kestänyt useita kuukausia.

Valtio vaati kanteen hylkäämistä. A:lla oli ollut käytössään tehokkaat oikeussuojakeinot. Joka tapauksessa valtio kiisti korvausvaatimuksen määrällisesti 2 000 euroa ylittäviltä osin.

Käräjäoikeuden tuomio 15.7.2021 nro 21/899

Käräjäoikeus katsoi, että ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisussa X v. Suomi ei ollut edellytetty oikeussuojan antamista nimenomaan valituksen muodossa vaan siinä puhuttiin asianmukaisista takeista ja vähimmäissuojasta. Mainitun ratkaisun antamisen jälkeen potilaslakiin sisältyviä potilaan oikeussuojakeinoja oli muutettu. A:lla oli ollut mahdollisuus tehdä muistutus sairaanhoitopiirin johtajaylilääkärille, joka ei ollut osallistunut A:n hoitoon, ja kannella terveydenhuollon valvontaviranomaiselle ja laillisuusvalvontaviranomaiselle. Käräjäoikeus piti A:n käytössä olleita oikeussuojakeinoja riittävinä ja hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Taija Randen.

Vaasan hovioikeuden tuomio 11.5.2022 nro 191

A valitti hovioikeuteen.

Hovioikeus totesi, ettei ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisussa X v. Suomi ollut edellytetty, että pakkolääkintään tulisi voida hakea muutosta valittamalla tuomioistuimeen. Sen sijaan ratkaisussa oli katsottu, että lainsäädäntö ei kokonaisuutena arvioiden tarjonnut riittävää suojaa mielivaltaa vastaan.

Ratkaisun X v. Suomi antamisen jälkeen ei ollut säädetty mistään uudesta oikeussuojakeinosta, vaan lainmuutoksissa oli ollut kyse jo aiemmin käytössä olleiden menettelyjen selkeyttämisestä. A:lla ei ollut ollut käytössään sellaista oikeussuojakeinoa, joka olisi voinut johtaa siihen, että hänen pakkolääkintänsä olisi lopetettu. Koska pakkolääkintä merkitsi vakavaa puuttumista henkilökohtaiseen koskemattomuuteen, pelkästään jälkikäteisiä oikeussuojakeinoja ei voitu pitää riittävinä.

Hovioikeus katsoi, että A:n asiassa oli menetelty Euroopan ihmisoikeussopimuksen 13 artiklan vastaisesti ja että perustuslain 21 §:ssä turvatut oikeudet eivät olleet toteutuneet.

Loukkaus oli kohdistunut A:n oikeuteen saada tehokasta oikeussuojaa hänen jouduttuaan tahdonvastaisesti lääkityksi. Pakkolääkinnästä oli aiheutunut A:lle sivuoireita, ja hoito oli kestänyt yli kaksi kuukautta. Se, ettei A ollut voinut valittaa pakkolääkinnästä, oli ollut omiaan lisäämään tilanteen hänelle aiheuttamaa kärsimystä. Loukkaus oli ollut niin vakava, että pelkkä loukkauksen toteaminen ei ollut riittävä seuraamus.

Hovioikeus velvoitti valtion suorittamaan A:lle korvauksena perus- ja ihmisoikeusloukkauksesta 5 000 euroa korkoineen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Antti Vaittinen, Kirsi Häkkinen ja Sirpa Virkkala. Esittelijä Heikki Hannelin.

Perustelut

1. A oli määrätty 26.6.2020 tahdostaan riippumatta psykiatriseen sairaalahoitoon. A:ta oli hoidon aikana lääkitty vastoin hänen tahtoaan. A:n tahdosta riippumaton sairaalahoito oli lopetettu 3.9.2020.

2. A oli valittanut 29.6.2020 muun muassa tahdonvastaisesta lääkitsemisestään Vaasan hallinto-oikeuteen, joka oli 6.10.2020 antamallaan päätöksellä jättänyt A:n vaatimuksen lääkinnän lopettamisesta tutkimatta. Korkein hallinto-oikeus oli 21.12.2020 antamallaan päätöksellä hylännyt A:n valituslupahakemuksen.

3. A oli tehnyt 2.7.2020 käräjäoikeudelle turvaamistoimihakemuksen, jossa hän oli vaatinut käräjäoikeutta kieltämään kuntayhtymää lääkitsemästä häntä tahdonvastaisesti. A oli peruuttanut hakemuksensa sen jälkeen, kun hänen sairaalahoitonsa oli lopetettu.

5. Nyt käsiteltävänä olevassa asiassa on kysymys A:n valtioon kohdistamasta kanteesta, jonka johdosta hovioikeus on muutoksenhaun kohteena olevassa tuomiossa katsonut, että tahdonvastaista lääkintää koskevat oikeussuojakeinot olivat olleet puutteellisia ja että A:n Euroopan ihmisoikeussopimuksen 13 artiklassa ja perustuslain 21 §:ssä turvattuja oikeuksia oli siten loukattu. Hovioikeus on velvoittanut valtion maksamaan A:lle 5 000 euroa korvauksena perus- ja ihmisoikeusloukkauksesta.

6. Korkeimmassa oikeudessa on ratkaistavana kysymykset siitä, ovatko A:n oikeussuojakeinot tahdonvastaisen lääkitsemisen suhteen olleet puutteelliset ja onko A oikeutettu tällä perusteella saamaan valtiolta korvausta perus- ja ihmisoikeusloukkauksesta. Kysymys on myös korvauksen määrästä.

7. Mielenterveyslain 22 b §:n 1 momentin mukaan potilasta on mahdollisuuksien mukaan hoidettava yhteisymmärryksessä hänen kanssaan. Pykälän 2 momentin mukaan potilaan psyykkisen sairauden hoidossa saadaan hänen tahdostaan riippumatta käyttää vain sellaisia lääketieteellisesti hyväksyttäviä tutkimus- ja hoitotoimenpiteitä, joiden suorittamatta jättäminen vakavasti vaarantaa hänen tai muiden terveyttä tai turvallisuutta. Psykokirurgisia tai muita potilaan koskemattomuuteen vakavasti tai peruuttamattomasti vaikuttavia hoitotoimenpiteitä voidaan tehdä vain täysi-ikäisen potilaan kirjallisella suostumuksella, jollei kyse ole potilaan henkeä uhkaavan vaaran torjumiseksi välttämättömästä toimenpiteestä. Pykälän 3 momentin mukaan potilaan tahdosta riippumatta suoritettavista hoito- ja tutkimustoimenpiteistä päättää häntä hoitava lääkäri.

8. Pykälän säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen perusteluiden mukaan pykälän 2 momentin säännös oikeuttaa toimenpiteiden suorittamisen pakolla, esimerkiksi lääkkeen antamisen injektiona, jos potilaan kanssa ei päästä yhteisymmärrykseen hoidosta (HE 113/2001 vp s. 22).

9. Perustuslain 21 §:ssä turvataan jokaiselle oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa sekä oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi.

10. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan 1 kohdan mukaan jokaisella on oikeus nauttia yksityiselämäänsä kohdistuvaa kunnioitusta. Viranomaiset eivät artiklan 2 kohdan mukaan saa puuttua tämän oikeuden käyttämiseen, paitsi silloin kun laki sen sallii ja se on demokraattisessa yhteiskunnassa välttämätöntä kansallisen ja yleisen turvallisuuden tai maan taloudellisen hyvinvoinnin vuoksi, tai epäjärjestyksen tai rikollisuuden estämiseksi, terveyden tai moraalin suojaamiseksi, tai muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi.

11. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisussaan X v. Suomi 3.7.2012 arvioinut muun ohella sitä, oliko tahdonvastaisesti lääkityn X:n ihmisoikeussopimuksessa turvattuja oikeuksia loukattu. Ihmisoikeustuomioistuin totesi, että vastoin potilaan tahtoa tehdyllä hoitotoimenpiteellä puututaan hänen yksityiselämänsä suojaan ja erityisesti fyysiseen koskemattomuuteen (tuomion kohta 212).

12. Ihmisoikeustuomioistuin kiinnitti huomiota muun ohella siihen, että hoitomääräys käsitti pakkohoitotapauksissa automaattisesti luvan hoitaa potilasta jopa vastoin hänen tahtoaan. Lisäksi ihmisoikeustuomioistuin totesi, että tahdonvastaista lääkintää koskeviin lääkärin päätöksiin ei voinut hakea muutosta. Edelleen ihmisoikeustuomioistuin kiinnitti asiassa huomiota siihen, että valittaja oli kannellut usealle eri viranomaiselle, mutta ne eivät olleet voineet puuttua asiaan (tuomion kohdat 218 ja 219).

13. Ihmisoikeustuomioistuin totesi, että tahdosta riippumattomaan hoitoon määrääminen oli automaattisesti sisältänyt valtuudet lääkkeiden pakolla antamiseen. Päätöksentekoon ei liittynyt välitöntä oikeudellista tarkastelua. Valittaja ei ollut voinut saada tuomioistuimen päätöstä tahdonvastaisen lääkinnän lainmukaisuudesta tai oikeasuhtaisuudesta eikä määräystä lääkinnän lopettamisesta. Näin ollen puuttumisesta valittajan yksityiselämän suojaan ei ollut säädetty laissa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan 2 kohdassa edellytetyllä tavalla ja artiklaa oli loukattu (tuomion kohdat 220-222). Ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että sillä ei 8 artiklan osalta todettu loukkaus huomioon ottaen ollut tarvetta arvioida, oliko myös ihmisoikeussopimuksen 13 artiklaa loukattu (tuomion kohta 230).

14. Ihmisoikeustuomioistuimen muusta ihmisoikeussopimuksen 8 artiklaa koskevasta ratkaisukäytännöstä on pääteltävissä, ettei artikla välttämättä edellytä, että tahdonvastaisen lääkitsemisen lainmukaisuus tulisi voida ensi vaiheessa saattaa nimenomaan tuomioistuimen käsiteltäväksi, vaan muunkin riippumattoman lainkäyttöelimen suorittamaa oikeudellista tarkastelua voidaan pitää riittävän tehokkaana oikeussuojakeinona (ks. esim. Atudorei v. Romania 16.9.2014, kohdat 164-166).

15. Perusoikeusuudistuksen yhteydessä omaksutun linjauksen mukaan kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin perustuvat ihmisoikeusvelvoitteet ja perustuslain perusoikeussäännökset ovat pitkälti tulkinnallisesti harmonisoitavissa. Ihmisoikeusvelvoitteet ja perusoikeudet eivät ole sisällöltään välttämättä samat, mutta vakiintuneen käsityksen mukaan ihmisoikeusvelvoitteet asettavat nykyään perustuslailla turvattujen oikeuksien vähimmäistason, jonka pohjalta kansallisia perusoikeuksia on tulkittava ja sovitettava yhteen keskenään (KKO 2015:14, kohta 32 ja PeVM 25/1994 vp s. 5). Korkein oikeus katsoo siten, että perustuslain 21 §:ssä säädettyjä oikeusturvaa koskevia vaatimuksia on tahdosta riippumattoman lääkehoidon osalta perusteltua tulkita yhdenmukaisesti sen kanssa, miten Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisussa X v. Suomi tulkinnut ihmisoikeussopimuksen 8 artiklaan sisältyviä oikeusturvavaatimuksia.

16. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo perustuslain 21 §:n ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan edellyttävän, että tahdonvastaisen lääkinnän kohteena olevalla henkilöllä on oikeus saattaa lääkinnän lainmukaisuus ja oikeussuhtaisuus sekä lääkinnän lopettaminen tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen arvioitavaksi.

17. Kanteessa tarkoitetun hoitojakson aikaan voimassa olleen lainsäädännön mukaan potilaan tahdosta riippumattomasta lääkinnästä ei ole ollut tarpeen tehdä hallintopäätöstä. Laissa ei ollut säädetty myöskään oikeudesta hakea muutosta hoidon sisältöön, kuten lääkehoitoon, valittamalla tuomioistuimeen tai muuhun riippumattomaan lainkäyttöelimeen.

18. Potilaalla on oikeus tehdä potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain (potilaslaki) 10 §:n mukainen muistutus terveydenhuollon toimintayksikössä terveydenhuollosta vastaavalle johtajalle. Toimintayksikön on käsiteltävä muistutus asianmukaisesti, ja siihen on annettava kirjallinen vastaus kohtuullisessa ajassa muistutuksen tekemisestä. Vastaus on perusteltava asian laadun edellyttämällä tavalla.

19. Lisäksi potilaalla on oikeus kannella potilaslain 10 a §:n mukaisesti valvontaviranomaiselle eli tässä tapauksessa Valviralle ja aluehallintovirastolle. Kanteluun sovelletaan, mitä hallintolain 8 a luvussa säädetään hallintokantelusta. Kantelu on mahdollista tehdä myös eduskunnan oikeusasiamiehelle ja valtioneuvoston oikeuskanslerille.

20. Hallintokantelun käsittelyä koskevan hallintolain 53 b §:n mukaan valvova viranomainen ryhtyy niihin toimenpiteisiin, joihin se hallintokantelun perusteella katsoo olevan aihetta. Lain 53 c §:n mukaan hallintokanteluasiassa annetussa ratkaisussa valvova viranomainen voi kiinnittää valvottavan huomiota hyvän hallinnon vaatimuksiin tai saattaa tämän tietoon käsityksensä lain mukaisesta menettelystä. Jos tätä ei asian kokonaisarvosteluun vaikuttavat seikat huomioon ottaen pidetä riittävänä, valvottavalle voidaan antaa huomautus, jollei kantelun kohteena oleva teko luonteensa tai vakavuutensa perusteella anna aihetta ryhtyä toimenpiteisiin muussa laissa säädetyn menettelyn käynnistämiseksi.

21. Hallintolain 53 d §:n mukaan hallintokanteluasiassa annettuun ratkaisuun ei saa hakea muutosta valittamalla. Mainitun pykälän perusteluissa (HE 50/2013 vp s. 28) on todettu, että hallintokanteluasiassa ei ole mahdollista päättää kenenkään oikeudesta, edusta tai velvollisuudesta eikä kanteluasiassa annettavalla ratkaisulla ja siinä mahdollisesti annettavalla hallinnollisella ohjauksella ole siten vastaavia oikeudellisia vaikutuksia kuin hallintoasiassa annettavalla päätöksellä.

$f5

23. Korkein oikeus toteaa, että A on käyttämällä edellä kerrottuja keinoja ilmaissut vastustaneensa lääkitsemistään. A ei kuitenkaan ole käytettävissään olleilla keinoilla voinut saada tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen päätöstä tahdonvastaisen lääkinnän lainmukaisuudesta ja oikeasuhtaisuudesta eikä määräystä lääkinnän lopettamisesta. Suomen lainsäädäntö ei siten ole tarjonnut tahdonvastaisesti lääkitylle A:lle sellaisia oikeussuojakeinoja, jotka täyttävät perustuslain 21 §:n sekä ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan mukaiset, edellä kohdassa 16 kuvatut edellytykset. Edellä todetun perusteella A:n perus- ja ihmisoikeuksia on loukattu.

24. Korkein oikeus on useassa ennakkopäätöksessään katsonut, että julkisyhteisön menettelystä johtuneesta perus- ja ihmisoikeuden loukkauksesta voidaan määrätä suoritettavaksi vahingonkorvausta, vaikka korvausvelvollisuutta ei koske mikään nimenomainen vahingonkorvaussäännös (KKO 2016:20, kohta 22 ja siinä mainitut ratkaisut). Ratkaisuja on perusteltu perustuslain 22 §:stä ilmenevällä julkisen vallan velvollisuudella turvata perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Lisäksi näin menettelemällä on pyritty siihen, että loukkauksen oikeussuojakeino on Euroopan ihmisoikeussopimuksen 13 artiklan mukaisesti tehokas.

25. Tässä tapauksessa loukkaus on kohdistunut A:n oikeuteen saada tehokasta oikeusturvaa tahdonvastaista lääkitsemistään koskevassa asiassa. Korkein oikeus katsoo, että A:n perus- ja ihmisoikeuksien loukkaus on ollut niin vakava, ettei pelkkää loukkauksen toteamista voida pitää riittävänä seuraamuksena.

26. Perus- ja ihmisoikeuksien loukkauksesta tuomittavan korvauksen osalta ei ole tarpeen arvioida sitä, onko kärsimys aiheutunut vahingonkorvauslaissa tarkoitetusta henkilövahingosta tai onko kysymys sellaisesta loukkauksesta, joka vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n mukaan oikeuttaa korvaukseen kärsimyksestä. Korvauksen määrää arvioitaessa merkitystä on annettava loukkauksen ja sen aiheuttamien seuraamusten vakavuudelle ja kestolle (KKO 2016:20, kohta 38).

27. Korkein oikeus katsoo, että harkittaessa kohtuullisen korvauksen määrää tässä tapauksessa lähimpänä vertailukohtana on perusteltua pitää ihmisoikeustuomioistuimen vastaavan kaltaisessa asiassa X v. Suomi tuomitsemaa 10 000 euron korvausmäärää. Harkinnassa on kuitenkin otettava huomioon, että mainitussa ratkaisussa oli kyse ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan lisäksi myös 5 artiklan loukkauksesta. Lisäksi on otettava huomioon, että kyseisessä tapauksessa tahdonvastaista lääkitsemistä sisältänyt hoitojakso oli kestänyt useita kuukausia pidempään kuin A:n kohdalla.

28. Toisena vertailukohtana voidaan pitää Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2016:20 perus- ja ihmisoikeusloukkauksesta tuomittua 5 000 euron korvausta. Kyseisessä tapauksessa loukkaus oli kohdistunut kielteisen oleskelulupapäätöksen saaneen ja sittemmin karkotettavaksi määrätyn ulkomaalaisen oikeuteen saada tehokasta oikeussuojaa asiaa hallinto-oikeudessa käsiteltäessä. Asianomainen henkilö oli loukkauksen johdosta ollut pitkään karkotusuhan alaisena. Vaikka A:hankin kohdistunut perus- ja ihmisoikeusloukkaus on ollut vakava, sitä ei voida pitää yhtä olennaisena kuin kyseisessä ratkaisussa todettua loukkausta. A:lle tuomittavan korvauksen on sen vuoksi perusteltua olla jonkin verran alhaisempi.

29. Edellä mainitut seikat huomioon ottaen Korkein oikeus harkitsee loukkauksesta tuomittavan kohtuullisen korvauksen määräksi 3 000 euroa.

Asian tausta ja aikaisempi käsittely

Korkeimmassa oikeudessa ratkaistavana olevat kysymykset

Potilaan tahdosta riippumatonta lääkehoitoa koskeva sääntely

Tahdosta riippumattomaan lääkehoitoon liittyviä oikeussuojakeinoja koskevat perus- ja ihmisoikeusvaatimukset

Tapahtuma-aikaan voimassa olleet oikeussuojakeinoja koskevat säännökset

Korkeimman oikeuden arvio A:n käytettävissä olleiden oikeussuojakeinojen riittävyydestä

A:n oikeus vahingonkorvaukseen