KKO:2025:34 – Preskription av skuld

Ett betalningsprogram enligt lagen om skuldsanering för privatpersoner hade fastställts för A för tiden 1.11.2011-30.10.2016. Tingsrätten hade 6.4.2020 fastställt en tilläggsprestationsskyldighet för A, som byggde på att A:s betalningsförmåga hade förbättrats medan betalningsprogrammet pågick.

Högsta domstolen ansåg att det vid verkställigheten av beslutet om tilläggsprestationsskyldighet inte hade någon betydelse att skulden efter det att betalningsprogrammet löpt ut skulle ha preskriberats slutgiltigt på den grunden att de 20 år som stadgas i 13 a § preskriptionslagen hade gått sedan skulden förföll till betalning.

PreskriptionsL 13 a §

L om skuldsanering för privatpersoner 40 §

A:lle oli vahvistettu yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain mukainen maksuohjelma ajalle 1.11.2011-30.10.2016. Käräjäoikeus oli 6.4.2020 vahvistanut A:lle lisäsuoritusvelvollisuuden, joka perustui A:n maksuohjelman aikana parantuneeseen maksukykyyn.

Korkein oikeus katsoi, että lisäsuoritusvelvollisuutta koskevan päätöksen täytäntöönpanossa ei ollut merkitystä sillä, että velka olisi maksuohjelman päättymisen jälkeen vanhentunut lopullisesti sillä perusteella, että sen erääntymisestä oli kulunut vanhentumislain 13 a §:ssä säädetyt 20 vuotta.

VanhL 13 a §

VJL 40 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan ja velat katsotaan vanhentuneiksi.

Ulosottomies antoi pyydetyn lausuman.

A antoi lausuman velkojan vastauksen ja ulosottomiehen lausuman johdosta.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Mika Huovila, Juha Mäkelä, Eva Tammi-Salminen, Jussi Tapani ja Alice Guimaraes-Purokoski. Esittelijä Matti Pyöriä.

Asian tausta ja ulosottovalitus

Käräjäoikeus oli vahvistanut A:lle yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylaki) mukaisen maksuohjelman ajalle 1.11.2011-30.10.2016. A:n velkojina olleiden B Oy:n ja C:n kaupungin hakemuksesta käräjäoikeus oli 6.4.2020 vahvistanut A:lle sanottuja velkojia koskevan lisäsuoritusvelvollisuuden, joka perustui A:n maksuohjelman aikana parantuneeseen maksukykyyn. Velkojat ryhtyivät perimään saataviaan ulosottoteitse.

A esitti ulosottomenettelyssä väitteen, että velkojien saa-tavat olisivat velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) 13 a §:n nojalla vanhentuneet maksuohjelman päättymisen jälkeen lopullisesti, kun velkojen erääntymisestä oli kulunut 20 vuotta. Ulosottomies hylkäsi A:n väitteen 29.9.2020 antamallaan päätöksellä.

A valitti ulosottomiehen päätöksestä käräjäoikeuteen.

Oulun käräjäoikeuden päätös 24.6.2021 nro 21/14859

Käräjäoikeus totesi, että A:n velat olivat käräjäoikeuden käsittelyn ajankohtaan nähden keväällä 2021 erääntyneet yli 20 vuotta sitten. Kysymyksessä olevat velat oli kuitenkin käsitelty yksityishenkilön velkajärjestelyssä. Velkojen alkuperäiset ehdot olivat velkajärjestelylain 40 §:n mukaisesti korvautuneet maksuohjelman määräyksillä siinä vaiheessa, kun maksuohjelma oli vuonna 2011 vahvistettu. Lisäksi vanhentumislain 13 a §:ää olisi voitu ajallisesti soveltaa sekä sitä koskevat vanhentumisväitteet olisi voitu esittää ja tutkia lisäsuoritusvelvollisuuden vahvistamista koskevassa käsittelyssä. Kysymys ei siten ollut ulosoton kannalta sellaisesta jälkisattumuksesta, jonka vuoksi väitetty vanhentuminen olisi voitu ulosottomenettelyssä tutkia. Käräjäoikeus hylkäsi ulosottovalituksen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Timo Mäkeläinen.

Rovaniemen hovioikeuden päätös 28.11.2022 nro 336

A valitti hovioikeuteen toistaen vaatimuksensa.

Hovioikeus katsoi, että vanhentumislain 13 a §:ää oli sovellettava velkajärjestelyn piiriin kuuluviin velkoihin ja sanotun säännöksen nojalla maksuohjelman aikana vanhentuva velka tuli otettavaksi huomioon maksuohjelmassa. Hovioikeus totesi, että A:n velat eivät olleet vanhentuneet maksuohjelman aikana. Sen sijaan A:n velka C:n kaupungille sekä toinen A:n veloista B Oy:lle olivat vanhentuneet ennen käräjäoikeuden antamaa lisäsuoritusvelvollisuuden vahvistamista koskevaa päätöstä. Lisäksi toinen A:n veloista B Oy:lle oli vanhentunut mainitun käräjäoikeuden päätöksen ja ulosottomiehen antaman päätöksen jälkeen mutta ennen käräjäoikeuden ulosottovalitukseen antamaa päätöstä. Hovioikeus katsoi, että A:n olisi tullut vedota C:n kaupungin saatavan sekä toisen B Oy:n saatavan lopulliseen vanhentumiseen lisäsuoritusvelvollisuuden vahvistamista koskevan asian käsittelyn yhteydessä eikä vasta ulosottomenettelyssä.

$dc

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Maarit Tukiainen, Kirsi Erkkilä ja Marjo Juotasniemi. Esittelijä Elisa Lehtosaari.

Perustelut

1. A:lle oli vahvistettu yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylaki) mukainen maksuohjelma ajalle 1.11.2011-30.10.2016. Käräjäoikeus oli maksuohjelman päättymisen jälkeen 6.4.2020 vahvistanut B Oy:n ja C:n kaupungin hakemuksesta A:lle lisäsuoritusvelvollisuuden, joka perustui A:n maksuohjelman aikana parantuneeseen maksukykyyn. Päätös oli jäänyt lainvoimaiseksi. Velkojat olivat ryhtyneet perimään lisäsuoritussaataviaan ulosottoteitse.

2. A:n maksettavaksi määrätyt lisäsuoritukset ovat koskeneet sopimukseen perustuvia rahavelkoja C:n kaupungille (C1) ja B Oy:lle (C12 ja C15). Velkojen alkuperäiset erääntymispäivät ovat olleet 12.12.1997 (C15), 21.2.2000 ja 1.3.2000 (C1) sekä 27.3.2001 (C12). A on ulosottomenettelyssä esittänyt väitteen, että velat ovat niiden alkuperäisten erääntymispäivien perusteella vanhentuneet lopullisesti velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) 13 a §:n nojalla.

3. Kihlakunnanvouti on hylännyt A:n esittämän vanhentumisväitteen, ja käräjäoikeus on hylännyt A:n ulosottovalituksen. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden päätöksen lopputulosta.

4. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen perusteella kysymys siitä, estyykö lisäsuoritusvelvollisuutta koskevan päätöksen täytäntöönpano sillä perusteella, että velkajärjestelyn piiriin kuuluneet velat olisivat vanhentumislain 13 a §:n nojalla vanhentuneet lopullisesti niiden alkuperäisten erääntymispäivien perusteella maksuohjelman päättymisen jälkeen. Asiassa on kuitenkin ensin ratkaistava, missä laajuudessa A:n esittämä vanhentumisväite voidaan tutkia ulosottomenettelyssä.

5. C:n kaupungin saatava (C1) ja B Oy:n toinen saatava (C15) olisivat vanhentuneet niiden erääntymisen perusteella lopullisesti maksuohjelman päättymisen jälkeen mutta ennen kuin käräjäoikeus on antanut päätöksen lisäsuoritusvelvollisuuden vahvistamisesta. Näitä saatavia koskevat vanhentumisväitteet olisi siten voitu esittää lisäsuoritusvelvollisuuden vahvistamista käsiteltäessä.

6. Ulosottomies ei saa tutkia ulosottoperusteen oikeellisuutta. Tämän vuoksi ulosottomenettelyssä ei voida tutkia sitä, onko velvoite velallisen väittämällä tavalla lakannut esimerkiksi vanhentumisen johdosta jo ennen ulosottoperusteena olevan ratkaisun antamista, koska tämä merkitsisi ulosottoperusteena olevan ratkaisun sisältöön puuttumista. Jos velallinen katsoo velan vanhentuneen lopullisesti erääntymisen perusteella ennen ulosottoperusteen antamista, hänen on vedottava tähän jo oikeudenkäynnissä. (Ks. HE 83/2014 vp s. 78.)

7. Korkein oikeus katsoo edellä todetun perusteella, että A:n olisi tullut esittää vanhentumisväite velkojen C1 ja C15 osalta lisäsuoritusvelvollisuuden vahvistamista koskevassa käsittelyssä. Näiltä osin vanhentumisväitettä ei voida nyt käsillä olevassa menettelyssä tutkia.

8. B Oy:n toinen saatava (C12) olisi A:n väittämin tavoin vanhentunut käräjäoikeuden antaman lisäsuoritusvelvollisuuden vahvistamista koskevan päätöksen jälkeen. Tämän velan osalta vanhentumisväite voidaan siten tutkia.

Sovellettavat säännökset ja niiden tulkinta

9. Vanhentumislain 13 a §:n 1 momentin mukaan luonnollisen henkilön sopimukseen perustuva rahavelka vanhentuu viimeistään, kun 20 vuotta on kulunut velan erääntymisestä. Jos velkoja on luonnollinen henkilö, vanhentumisaika on 25 vuotta. Vanhentumisaikaa ei voida katkaista. Säännös tuli voimaan 1.1.2015, ja sitä sovelletaan myös ennen sen voimaantuloa erääntyneisiin velkoihin.

$e1

11. Maksuohjelman oikeusvaikutuksista säädetään velkajärjestelylain 40 §:n 1 momentissa, jonka mukaan maksuohjelman tultua vahvistetuksi velkajärjestelyn piiriin kuuluvien velkojen ja muiden maksuohjelmassa säänneltyjen oikeussuhteiden ehdot määräytyvät ohjelman mukaisesti. Maksuohjelma korvaa siten siihen sisältyvien velkasuhteiden aikaisemmat ehdot (ks. myös HE 183/1992 vp s. 72). Kun velallinen on suorittanut maksuohjelmassa määrätyn maksuvelvollisuutensa, hän vapautuu suorittamasta jäljelle jäänyttä osaa velkajärjestelyn piiriin kuuluneista veloista. Ohjelman keston päättymisestä huolimatta velallisen maksuohjelmassa määrätty maksuvelvollisuus säilyy siltä osin kuin sitä ei ole täytetty.

12. Velkajärjestelylain 35 a §:n 1 momentin mukaan velalliselle vahvistetaan maksuohjelmassa velvollisuus maksaa lisäsuorituksina velkojilleen maksuohjelman aikana saamistaan tuloista ja varoista pykälässä säädetty määrä. Jollei velallinen huolehdi velvollisuudestaan omasta aloitteestaan maksaa lisäsuorituksia maksuohjelman aikana, velkojilla on mahdollisuus hakea lisäsuoritusten vahvistamista tuomioistuimelta. Tuomioistuin voi pykälän 6 momentin mukaan hakemuksesta vahvistaa ja määrätä maksettavaksi velkojalle maksettavan lisäsuorituksen määrän. Lisäsuoritusvelvollisuus on luonteeltaan osa maksuohjelmassa määrättyä maksuvelvollisuutta (ks.

, kohta 13). Lain 61 a §:n 1 momentin mukaan velkojan hakemus velallisen lisäsuoritusten vahvistamiseksi ja maksuvelvollisuuden määräämiseksi voidaan tutkia vasta, kun lisäsuoritusten maksuvelvollisuus on maksuohjelman mukaan päättynyt.

13. Velkajärjestelylain 31 §:n 5 momentissa on säädetty nimenomaisesti ulosottokaaren 2 luvun 27 §:n ja vanhentumislain 13 a §:n mukaisen vanhentumisen suhteesta velkajärjestelyn piiriin kuuluviin velkoihin. Kyseisen velkajärjestelylain säännöksen mukaan vanhentuminen otetaan huomioon maksuohjelman sisällössä siten, että velalle tuleva osuus maksuvarasta ja varoista on velan lopullista vanhentumista seuraavan kalenterikuukauden alusta lukien osoitettava muille velkojille.

$e3

15. Kun velkajärjestelylain 31 §:n 5 momenttia täydennettiin vanhentumislain 13 a §:n säätämisen yhteydessä koskemaan myös sen perusteella tapahtuvaa velan lopullista vanhentumista, säännöksen perusteluissa (HE 83/2014 vp s. 63) todettiin, että se otetaan maksuohjelmassa vastaavasti huomioon kuin velan vanhentuminen ulosottoperusteen määräajan umpeen kulumisen johdosta.

16. Korkein oikeus toteaa, että velan lopullisen vanhentumisen oikeusvaikutusten on tarkoitettu olevan samat riippumatta siitä, kummalla mainituista perusteista velka vanhentuu. Maksuohjelman korvattua velkojen alkuperäiset ehdot velkojalla on oikeus maksuohjelman perusteella hakea suoritusten saamiseksi täytäntöönpanoa ulosottokaaren 2 luvun 24 §:n mukaisessa määräajassa maksuohjelman vahvistamisesta silloinkin, kun on kyse vanhentumislain 13 a §:n nojalla vanhentuneesta velasta. Korkein oikeus katsoo, että mainitun sääntelyn ilmentämää lähtökohtaa, jonka mukaan velkojalla on oikeus hakea saatavan täytäntöönpanoa maksuohjelman perusteella riippumatta siitä, että siinä huomioon otettu velka olisi sen alkuperäisten ehtojen perusteella lopullisesti vanhentunut, ei ole aihetta arvioida toisin siinä tilanteessa, että velkajärjestelyn piiriin kuuluva velka vanhentuisi lopullisesti vasta maksuohjelman päättymisen jälkeen.

17. Velvollisuus maksaa lisäsuorituksia perustuu maksuohjelmaan. Maksuohjelma ei kuitenkaan ole ulosottoperuste lisäsuorituksille, vaan sellainen on tuomioistuimen päätös, jolla lisäsuoritusvelvollisuus on vahvistettu ja maksuvelvollisuus määrätty. Tällöin velkojalla on katsottava olevan oikeus hakea lisäsuorituksia koskevan tuomioistuimen päätöksen täytäntöönpanoa ja saada suoritus tällaisen tuomioistuimen ratkaisun perusteella sen antamisesta laskettavan ulosottokaaren 2 luvun 24 §:n mukaisen määräajan (ks.

). Näin on huolimatta siitä, että velkojan saatava, jonka suorittamiseksi lisäsuoritusvelvollisuus on vahvistettu, olisi vanhentumislain 13 a §:n nojalla vanhentunut lopullisesti sen alkuperäisen erääntymisen perusteella.

Asian arviointi

18. Nyt kysymyksessä olevan velan alkuperäinen erääntymispäivä on ollut 27.3.2001. Näin ollen velka olisi vanhentunut vanhentumislain 13 a §:n nojalla lopullisesti 27.3.2021. Velka on kuitenkin sisältynyt A:lle vahvistettuun ja sittemmin päättyneeseen velkajärjestelylain mukaiseen maksuohjelmaan. Käräjäoikeus on sittemmin vahvistanut A:n parantuneen maksukyvyn perusteella maksuohjelmassa määrättyyn maksuvelvollisuuteen liittyneet lisäsuoritukset ja määrännyt maksuvelvollisuuden päätöksellään 6.4.2020.

19. Edellä todetun perusteella tämä merkitsee sitä, että B Oy:llä on oikeus hakea täytäntöönpanoa ja saada suoritus saatavalleen (C12) lisäsuorituksia koskevan päätöksen perusteella sen antamisesta laskettavan ulosottokaaren 2 luvun 24 §:n mukaisen 15 vuoden määräajassa.

Asian tausta

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

Vanhentumisväitteen tutkiminen

Velan lopullinen vanhentuminen ja lisäsuoritusvelvollisuuden täytäntöönpano

KKO 2012:78