Itä-Suomen HO 23.1.2018 48 – Pakkokeino

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Käräjäoikeus oli pääkäsittelyn päätyttyä ilmoittanut, että tuomio annetaan myöhemmin kansliassa, ja määrännyt törkeistä huumausainerikoksista syytetyt A:n ja B:n pidettäväksi edelleen vangittuina sillä perusteella, että asiassa oli edelleen vaara asian selvittämisen vaikeuttamisesta. Kysymys vangittuna pitämisen edellytyksistä tuomioharkinnan ajan.

ITÄ-SUOMEN HOVIOIKEUDEN PÄÄTÖS 23.1.2018

Vaatimukset hovioikeudessa

Kantelut

A ja B ovat vaatineet, että heidät määrätään päästettäväksi vapaaksi.

Kumpikin on perustellut vaatimustaan sillä, että käräjäoikeuden pääkäsittelyn jälkeen ei ole olemassa enää vaaraa asian selvittämisen vaikeuttamisesta. Lisäksi B on katsonut, että hänen vangittuna pitämisensä on kohtuutonta, koska se rajoittaa hänen mahdollisuuksiaan hoitaa henkilökohtaisia ja yritystoimintaan liittyviä asioita.

Vastaus

Kihlakunnansyyttäjä C on vastustanut vapaaksi päästämistä.

Asiaan liittyy useita vapaana olevia epäiltyjä. Tämän vuoksi vangitsemisen edellytyksenä oleva vaikeuttamisvaara on yhä olemassa.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Sovellettava kansallinen lainsäädäntö ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) käytäntö

Pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 2 b kohdan ja 11 §:n 1 momentin mukaan rikoksesta todennäköisin syin epäilty saadaan määrätä vangittavaksi, kun rikoksesta on säädetty lievempi rangaistus kuin kaksi vuotta vankeutta, mutta siitä säädetty ankarin rangaistus on vähintään vuosi vankeutta ja epäillyn henkilökohtaisten olosuhteiden tai muiden seikkojen perusteella on syytä epäillä, että hän vaikeuttaa asian selvittämistä hävittämällä, turmelemalla, muuttamalla tai kätkemällä todistusaineistoa taikka vaikuttamalla todistajaan, asianomistajaan, asiantuntijaan tai rikoskumppaniinsa.

Pakkokeinolain 3 luvun 16 §:n 2 momentin mukaan tuomioistuimen on määrättävä vangittuna pitämisestä myös silloin, kun tuomiota ei julisteta heti pääkäsittelyn päätyttyä.

Tuomitun vangitsemisesta säädetään pakkokeinolain 2 luvun 12 §:ssä. Sen 1 momentin 1 kohdan mukaan tuomioistuin saa syyttäjän vaatimuksesta määrätä ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomitun pidettäväksi edelleen vangittuna, jos tuomittu rangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta.

EIT:n suuren jaoston ratkaisun (Buzadji v. Moldovia 5.6.2016) mukaan edellä Suomen laissa mainittuja vastaavat perusteet asian selvittämisen vaikeuttamisesta muodostavat EIT:n oikeuskäytännössä asiaankuuluvan ja riittävän perusteen vapauden menettämiselle ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan mukaisesti (kohta 88), vaikka kyseisessä artiklassa rikostutkinnan vaikeuttamista ei mainitakaan nimenomaisena perusteena vapauden menettämiselle. Samassa ratkaisussa EIT painotti, että viranomaisten on osoitettava vakuuttavasti vapauden menetyksen perusteiden olemassaolo vapauden menetyksen pituudesta riippumatta. Tuomioon asti ulottuvaa syyttömyysolettamaa vastaavasti vapaaksi päästämisen tulee aina olla lähtökohtaolettama, kun vapauden menetykselle ei ole enää perusteita (kohdat 87-91).

Jo aikaisemmassa käytännössään EIT on painottanut, että vapauden menettämisestä päätettäessä ei saa tyytyä yleisten ja abstraktien perusteiden käyttöön kuten stereotyyppisiin fraaseihin, vaan vapauden menettämisen tulee perustua konkreettiseen tosiasianäyttöön (Becciev v. Moldovia 4.10.2006 kohdat 56 ja 59; Szeloch v. Puola 22.2.2001 kohta 90: Clooth v. Belgia 12.12.1991 kohta 44).

$c6

Käräjäoikeuden vangitsemispäätökset

Nyt kysymyksessä olevassa asiassa kumpikin kantelijoista on vangittu käräjäoikeuden päätöksillä 9.6.2017 epäiltynä todennäköisin syin törkeistä huumausainerikoksista. Koska kysymys on ollut törkeästä huumausainerikoksesta, josta on säädetty lievempi rangaistus kuin kaksi vuotta vankeutta, vangitseminen on edellyttänyt vähintään yhden pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentissa mainitun erityisen edellytyksen olemassaoloa. Käräjäoikeus on katsonut, että asiassa on ollut syytä epäillä, että A ja B vaikeuttavat asian selvittämistä.

A:n vangittuna pitämistä on käsitelty käräjäoikeudessa uudelleen 7.9.2017 ja 16.10.2017, B:n puolestaan 31.8.2017 ja 16.10.2017. Sekä A että B on pidetty edelleen vangittuina samoin perustein. Syyte on nostettu 23.11.2017. Käräjäoikeuden pääkäsittely on päättynyt 10.1.2018. Käräjäoikeus ei ole julistanut tuomiotaan, vaan on ilmoittanut, että se on tarkoitus antaa helmikuussa.

Pääkäsittelyn päätyttyä A ja B ovat kumpikin vaatineet heti vapaaksi päästämistään perustellen vaatimuksiaan, että näyttö oli otettu vastaan eikä asian vaikeuttamista koskeva erityinen edellytys enää täyttynyt. B oli esittänyt myös syitä, joiden vuoksi hänen vangitsemisensa jatkaminen olisi kohtuutonta.

Käräjäoikeus on 10.1.2018 julistamassaan päätöksessään määrännyt A:n ja B:n pidettäviksi edelleen vangittuina. Käräjäoikeus on perustellut päätöstään sillä, että vastaajia on syytetty muun muassa törkeistä huumausainerikoksista ja näille vaaditaan usean vuoden pituisia vankeusrangaistuksia. Käräjäoikeuden mukaan asian selvittämisen vaikeuttamista koskeva vaara on edelleen pääkäsittelyn päättymisen jälkeenkin olemassa, koska oikeudenkäynti ei pääty pääkäsittelyn päättämiseen.

Hovioikeuden arviointi

Pakkokeinolain 3 luvun 16 §:n 2 momenttia koskevien esitöiden mukaan vangitun vastaajan vangitsemisen jatkamista koskeva kysymys olisi ratkaistava pääkäsittelyn päätyttyäkin tuomittua vastaajaa koskevien säännösten asemesta todennäköisin syin epäiltyä koskevia säännöksiä noudattaen ottaen kuitenkin huomioon pääkäsittelyssä ilmitulleet seikat (HE 222/2010, s. 257-258). Nähtävästi näin on tarkoitettu siitä huolimatta, että käräjäoikeudella on näytön pääkäsittelyssä vastaanotettuaan jo vastaavat edellytykset kuin tuomiota annettaessa arvioida vangitsemisen jatkamista tuomittavan vankeusrangaistuksen pituuden perusteella pakkokeinolain 2 luvun 12:ssä säädetyllä tavalla (KKO:2000:119). Esitöissä ei ole otettu kantaa siihen, että näin omaksutussa lainsäädäntöratkaisussa vastaajan vapauden menettämisen edellytykset oikeudenkäynnin aikana muodostuvat erilaisiksi pelkästään siitä seikasta johtuen, julistaako käräjäoikeus tuomion heti pääkäsittelyn päätyttyä vai antaako se tuomion myöhemmin kansliassa.

Hovioikeus toteaa edellä EIT:n ratkaisukäytännöstä selostetun perusteella, ettei asian selvittämisen vaikeuttaminen voi lähtökohtaisesti tulla kysymykseen vangittuna pitämisen edellytyksenä enää pääkäsittelyn päätyttyä, kun kaikki asiassa esitetty näyttö on jo otettu vastaan. Käräjäoikeuden päätöksessä ei ole EIT:n edellyttämällä tavalla yksilöity, millä tavalla A ja B voisivat vielä vaikeuttaa asian selvittämistä. Erityisissä edellytyksissä tarkoitetun vaaran konkreettisuudesta näyttövelvollisuus on vangitsemisvaatimuksen esittäjällä, mitä syyttäjän vastaus ei täytä. Tuomittavien rangaistusten pituudella voi kansallisesta lainsäädännöstä edellä lausutun perusteella olla merkitystä vasta päätettäessä vangitsemisesta tuomiota annettaessa. Vangittuna pitämistä ei ole vaadittu eikä perusteltu muilla edellytyksillä. Näin ollen vangitsemisen jatkamiselle ei tässä tapauksessa ole edellytyksiä ja A ja B on määrättävä päästettäväksi vapaaksi.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden päätös vangittuna pitämisestä kumotaan A:n ja B:n osalta. A ja B määrätään päästettäviksi heti vapaiksi, ellei ole muuta syytä heidän vapautensa menettämiselle.

– – – – – – – – – –

hovioikeuden presidentti Pertti Nieminen

hovioikeudenneuvos Tuomo Kurki

hovioikeudenneuvos Aki Rasilainen

hovioikeudenneuvos Tuija Silvento

hovioikeudenneuvos Harri Hyvärinen

hovioikeudenneuvos Tanja Makkonen

hovioikeudenneuvos Tiina Kiviranta

Esittelijä: hovioikeuden esittelijä Leena Ravi

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Lainvoimainen.

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet: