KHO 27.9.2017/4753 – Ulkomaalaisasia

Turvapaikanhakija oli rekisteröity jäsenvaltion ulkorajan laittoman ylityksen johdosta Italiassa. Italia oli siten lähtökohtaisesti vastuunmäärittämisasetuksen 13 artiklan 1 kohdan perusteella vastuussa hakijan turvapaikkahakemuksen käsittelystä. Tämä vastuu päättyi kuitenkin 12 kuukauden kuluttua siitä päivästä, jona luvaton rajan ylittäminen oli tapahtunut.

Asiassa oli ratkaistavana, oliko Italian vastuu hakijan turvapaikkahakemuksen käsittelystä päättynyt, kun hakija oli alle 12 kuukauden kuluessa Italiaan saapumisestaan jättänyt Suomessa turvapaikkahakemuksen, mutta Maahanmuuttovirasto oli esittänyt Italialle vastuunmäärittämisasetuksen 21 artiklan 1 kohtaan perustuvan vastaanottopyynnön vasta 12 kuukauden määräajan jälkeen.

Hallinto-oikeus oli valituksenalaisessa päätöksessään viitannut vastuunmäärittämisasetuksen 13 artiklan 1 kohtaan ja todennut, että Italian vastuu turvapaikanhakijan kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen käsittelystä oli päättynyt 12 kuukauden kuluttua siitä päivästä, kun turvapaikanhakija oli rekisteröity Italiassa. Kun Maahanmuuttovirasto oli esittänyt Italialle vastaanottopyynnön vasta tämän määräajan jälkeen, hallinto-oikeus oli katsonut Suomen olevan vastuussa turvapaikanhakijan kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen käsittelystä.

Korkein hallinto-oikeus totesi, ettei hallinto-oikeus ollut voinut valituksenalaisesta päätöksestä ilmenevällä tavalla ratkaista asiaa pelkästään vastuunmäärittämisasetuksen 13 artiklan 1 kohdan nojalla, vaan asiassa oli otettava huomioon myös vastuunmäärittämisasetuksen 7 artiklan 2 kohta. Sen mukaan hakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio määritetään sen tilanteen mukaan, joka oli vallalla hakijan jättäessä ensimmäisen kerran kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksensa jossakin jäsenvaltiossa.

Korkein hallinto-oikeus katsoi, että vastuunmäärittämisasetuksen 13 artiklan 1 kohtaa oli, asetuksen 7 artiklan 2 kohta huomioon ottaen, sovellettava siten, että hakemuksen käsittelystä vastuussa oleva jäsenvaltio ratkeaa sen perusteella, oliko turvapaikkahakemus jätetty 12 kuukauden kuluessa rajanylityksestä. Asiassa ei näin ollen ollut merkitystä sillä, että vastuunmäärittämisasetuksen 21 artiklan 1 kohtaan perustuva vastaanottopyyntö oli esitetty vasta 13 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun 12 kuukauden määräajan jälkeen.

Kun turvapaikanhakija oli jättänyt turvapaikkahakemuksensa Suomessa alle 12 kuukauden kuluessa siitä, kun hänet oli rekisteröity Italiassa laittomasta ulkorajan ylityksestä, oli Italia vastuussa hakijan turvapaikkahakemuksen käsittelystä. Hallinto-oikeuden päätös kumottiin ja Maahanmuuttoviraston päätös saatettiin voimaan.

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) N:o 604/2013 kolmannen maan kansalaisen tai kansalaisuudettoman henkilön johonkin jäsenvaltioon jättämän kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen käsittelystä vastuussa olevan jäsenvaltion määrittämisperusteiden ja -menettelyjen vahvistamisesta (uudelleenlaadittu vastuunmäärittämisasetus, ns. Dublin III) 3 artikla 1 ja 2 kohta, 7 artikla 1 ja 2 kohta, 13 artikla 1 kohta, 21 artikla 1 kohta

Ulkomaalaislaki 103 § 2 kohta

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Anne E. Niemi, Janne Aer, Petri Helander, Tuomas Kuokkanen ja Mikko Puumalainen. Asian esittelijä Anna Mähönen.

Frågan gällde om Italiens ansvar för prövningen av sökandens asylansökan hade upphört då sökanden hade lämnat in en asylansökan i Finland inom 12 månader efter sin ankomst till Italien men Migrationsverket hade gjort en i artikel 21.1 i ansvarsbestämningsförordningen avsedd framställan om övertagande först efter att 12 månaders tidsfristen hade löpt ut.

Förvaltningsdomstolen hade med hänvisning till artikel 13.1 i ansvarsbestämningsförordningen konstaterat att Italiens ansvar för prövning av asylsökandens ansökan om internationellt skydd hade upphört 12 månader efter den dag så asylsökanden hade registrerats i Italien. Då Migrationsverket hade gjort en framställan om övertagande till Italien först efter att tidsfristen hade löpt ut ansåg förvaltningsdomstolen att Finland var ansvarigt för prövningen av asylsökandens ansökan om internationellt skydd.

Högsta förvaltningsdomstolen konstaterade att förvaltningsdomstolen inte hade kunnat avgöra ärendet på det sätt som framgick ur det överklagade beslutet endast med hänvisning till artikel 13.1. i ansvarsbestämningsförordningen, utan även artikel 7.2 i ansvarsbestämningsförordningen skulle tas i beaktande. Enligt stadgandet skulle den ansvariga medlemsstaten fastställas på grundval av situationen vid den tidpunkt då sökanden först lämnade in sin ansökan om internationellt skydd i en medlemsstat.

Högsta förvaltningsdomstolen ansåg att artikel 13.1 i ansvarsbestämningsförordningen med beaktande av artikel 7.2 i förordningen skulle tolkas så att den för prövningen ansvariga medlemsstaten fastställs utgående från det om asylansökan hade gjorts inom tolv månader efter gränspassagen. Därför saknar det i detta fall betydelse att framställan om övertagande enligt artikel 21.1 i ansvarsbestämningsförordningen hade gjorts först efter den i artikel 13.1 avsedda 12 månaders tidsfristen.

Eftersom asylsökanden hade lämnat in sin ansökan om internationellt skydd i Finland inom tolv månader efter att han registrerats i Italien efter otillåten gränspassage, var Italien ansvarigt för prövningen av sökandens asylansökan. Förvaltningsdomstolens beslut upphävdes och Migrationsverkets beslut sattes i kraft.

Europaparlamentets och rådets förordning (EU) nr 604/2013 om kriterier och mekanismer för att avgöra vilken medlemsstat som är ansvarig för att pröva en ansökan om internationellt skydd som en tredjelandsmedborgare eller en statslös person har lämnat in i någon medlemsstat (den omarbetade ansvarsbestämningsförordningen, den s.k. Dublin III-förordningen) artikel 3.1 och 2, artikel 7.1 och 2, artikel 13.1, artikel 21.1

Utlänningslagen 103 § 2 punkten

Ärendet har avgjorts av justitieråden Anne E. Niemi, Janne Aer, Petri Helander, Tuomas Kuokkanen och Mikko Puumalainen. Föredragande Anna Mähönen.