KKO:2018:72 – Bestämmande av straff

Vid bestämmandet av ett straff hade hovrätten med stöd av 7 kap. 6 § strafflagen beaktat ett fängelsestraff som A tidigare hade ådömts. Fängelsestraffet kunde beaktas i hovrätten, fastän den tidigare domen hade meddelats efter det avgörande som var föremål för överklagande.

För det brott som den tidigare domen gällde hade A varit häktad under en tid som hade ansetts innebära att fängelsestraffet var avtjänat i sin helhet. Högsta domstolen ansåg att tiden för frihetsberövande på grund av den tidigare domen skulle avräknas med stöd av 6 kap. 13 § strafflagen från det straff som hovrätten hade dömt ut. Sammanjämkningen av bestämmelserna om tiden för frihetsberövande och om villkorlig frihet sker i samband med verkställigheten. Se KKO:2017:79

SL 7 kap 6 § (751/1997)

SL 6 kap 13 §

Hovioikeus oli ottanut rangaistusta määrätessään rikoslain 7 luvun 6 §:n nojalla huomioon A:lle aikaisemmin tuomitun vankeusrangaistuksen. Vankeusrangaistus voitiin ottaa hovioikeudessa huomioon, vaikka aikaisempi tuomio oli annettu muutoksenhaun kohteena olevan ratkaisun jälkeen.

Aikaisemmin annetussa tuomiossa mainitusta rikoksesta A oli ollut tutkintavankeudessa ajan, joka oli katsottu vankeusrangaistuksen täydeksi suoritukseksi. Korkein oikeus katsoi, että aikaisemmin annetun tuomion vapaudenmenetysaika tuli rikoslain 6 luvun 13 §:n mukaisesti vähentää hovioikeudessa tuomitusta rangaistuksesta. Vapaudenmenetysajan ja ehdonalaista vapautta koskevien säännösten yhteensovittaminen tehdään täytäntöönpanossa. Ks. KKO:2017:79

RL 7 luku 6 § (751/1997)

RL 6 luku 13 §

Alempien oikeuksien ratkaisut

Päijät-Hämeen käräjäoikeuden tuomio 13.5.2016 nro 16/120522 ja Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 9.3.2017 nro 17/109720 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Tiina Pirinen ja lautamiehet sekä hovioikeudessa hovioikeuden presidentti Pertti Nieminen (eri mieltä) sekä hovioikeudenneuvokset Pirjo Soininen ja Sisko Heimonen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että hänelle tuomittua rangaistusta alennetaan.

Syyttäjä vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

1. Päijät-Hämeen käräjäoikeus on 13.5.2016 tuominnut A:n vahingonteosta, törkeästä pahoinpitelystä, kiristyksen yrityksestä ja vahingonteosta yhden vuoden neljän kuukauden vankeusrangaistukseen. Vapaudenmenetysaika on ollut 8. – 11.8.2015 ja 18. – 21.10.2015.

$d3

$d4

4. A on Korkeimmassa oikeudessa vaatinut, että hänelle tuomittu rangaistus alennetaan kuuteen kuukauteen vankeutta ottaen huomioon tutkintavankeusaika ja ehdonalaisen vapautumisen säännökset.

5. Syyttäjä on vastauksessaan katsonut, että rangaistusta ei voida alentaa enempää kuin hovioikeus on tehnyt eikä rangaistuksen määräämisessä tulisi soveltaa ehdonalaiseen vapauteen pääsemistä koskevia säännöksiä.

6. Korkeimmassa oikeudessa kysymys on rangaistuksen kohtuullistamisesta aikaisemmin tuomitun vankeusrangaistuksen perusteella ja tutkintavankeus- eli vapaudenmenetysajan vähentämisestä. Valituksessa esitetyn johdosta vapaudenmenetysajan vähentämistä koskevan kysymyksen yhteydessä on tarkasteltava myös ehdonalaista vapautta koskevien säännösten merkitystä rangaistuksen määräämisessä.

7. Rikoslain 7 luvun 6 §:n 1 momentin (751/1997) mukaan, jos ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomittua syytetään hänen ennen tämän rangaistuksen tuomitsemista tekemästään muusta rikoksesta, voidaan aikaisempi ehdoton vankeusrangaistus ottaa uutta rangaistusta määrättäessä kohtuuden mukaan huomioon rangaistusta alentavana tai lieventävänä seikkana. Uudesta rikoksesta voidaan myös tuomita laissa sille säädettyä vähimmäisaikaa lyhyempään vankeusrangaistukseen tai katsoa aikaisempi rangaistus riittäväksi seuraamukseksi myös myöhemmin käsiteltäväksi tulleesta rikoksesta.

8. Korkeimman oikeuden ratkaisuissa KKO 2009:77 (kohta 9), KKO 2017:41 (kohta 38) ja KKO 2017:60 (kohta 12) lausutun mukaisesti rikoslain 7 luvun 6 §:n soveltamisella pyritään siihen, että rikoksentekijän kokonaisrangaistus olisi sama riippumatta siitä, onko eri aikoina tehdyt rikokset käsitelty yhdessä vai useammassa oikeudenkäynnissä, jos ne olisi voitu kaikki käsitellä yhdessä. Säännöksen esitöissä (HE 48/1997 vp s. 5) on todettu, että tuomioistuimen tulisi arvioida käytettävissään olevien tietojen perusteella se, että rikoksentekijän kokonaisrangaistus ei rikosten ilmitulojärjestyksestä johtuen ankaroituisi. Jo yhdenvertaisuusperiaatteen soveltaminenkin edellyttää tätä.

9. Ratkaisussa KKO 2009:77 (kohta 8) on todettu, että rikoslain 7 luvun 6 §:n mukainen tuomioistuimen harkintavalta ei tarkoita sitä, että tuomioistuin voisi harkintansa mukaan joko kohtuullistaa tai olla kohtuullistamatta lainkohdassa tarkoitettua uutta rangaistusta. Tuomioistuimen on sen sijaan kohtuullistettava uutta rangaistusta yleensä aina, jos aikaisemman ja uuden rangaistuksen kokonaisuus ilman kohtuullistamista olisi ankarampi kuin jos rikoksista olisi tuomittu rangaistus samalla kertaa.

10. Nyt käsiteltävässä asiassa Päijät-Hämeen käräjäoikeuden tuomio on annettu 13.5.2016 ja Kymenlaakson käräjäoikeuden tuomio 6.6.2016 eli hovioikeudessa muutoksenhaun kohteena olevan Päijät-Hämeen käräjäoikeuden ratkaisun antamisen jälkeen. Kymenlaakson käräjäoikeuden antamassa tuomiossa A oli tuomittu 25.10.2015 tehdystä rikoksesta kuuden kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Tämä rikos olisi voitu käsitellä samalla kertaa Päijät-Hämeen käräjäoikeudessa 13.5.2016, jolloin A:lle olisi määrätty kaikista rikoksista yhteinen rangaistus.

11. Hovioikeus on edellä kohdassa 2 kerrotulla tavalla Päijät-Hämeen käräjäoikeuden tuomiota koskevaa A:n valitusta ratkaistessaan ottanut huomioon Kymenlaakson käräjäoikeuden tuomion ja arvioinut, että jos rikokset olisi käsitelty samassa oikeudenkäynnissä, yhteinen vankeusrangaistus olisi ollut noin yksi vuosi kuusi kuukautta vankeutta. Korkein oikeus toteaa, että hovioikeuden ratkaisun oikeellisuutta ei ole riitautettu tältä osin. Kohtuullinen seuraamus nyt kyseessä olevista rikoksista osana yhteistä vankeusrangaistusta on hovioikeuden mukaan ollut yksi vuosi vankeutta.

12. Rikoslain 7 luvun 6 §:n 1 momentin sanamuodon mukaan aikaisempi ehdoton vankeusrangaistus voidaan siis ottaa uutta rangaistusta määrättäessä huomioon. Korkein oikeus katsoo, että säännöksen tarkoitus, rikosten ilmituloon ja oikeuskäsittelyn ajankohtaan liittyvien sattumanvaraisten seikkojen vaikutuksen estäminen sekä yhdenvertainen kohtelu edellyttävät, että muutoksenhaussa voidaan ottaa huomioon kaikki sellaiset rangaistukset, jotka on tuomittu teoista, jotka olisi voitu käsitellä samalla kertaa riippumatta siitä, onko tuomio annettu ennen valituksen kohteena olevaa tuomiota vai sen jälkeen. Näin ollen ja koska A:n aikaisemman ja uuden rangaistuksen kokonaisuus ilman kohtuullistamista olisi ankarampi kuin jos rikoksista olisi tuomittu rangaistus samalla kertaa, hovioikeuden on tullut ottaa Kymenlaakson käräjäoikeuden 6.6.2016 tuomitsema ehdoton vankeusrangaistus kohtuuden mukaan huomioon.

Rikoslain 6 luvun 13 §:n sisällöstä

13. Rikoslain 6 luvun 13 §:n 1 momentin mukaan, jos määräaikainen vankeusrangaistus tuomitaan teosta, jonka johdosta rikoksen tehnyt on ollut vapautensa menettäneenä yhtäjaksoisesti vähintään yhden vuorokauden, tuomioistuimen on vähennettävä rangaistuksesta vapaudenmenetystä vastaava aika tai katsottava vapaudenmenetys rangaistuksen täydeksi suoritukseksi. Vapaudenmenetysaika lasketaan päivinä. Tuomioon on merkittävä vapaudenmenetysten alkamis- ja päättymispäivät. Pykälän 2 momentin mukaan samoin on meneteltävä, jos vapaudenmenetys on aiheutunut muun saman asian yhteydessä syytteen tai esitutkinnan kohteena olleen rikoksen johdosta tai oikeuteen tuotavaksi määrätyn vastaajan säilöön ottamisen johdosta.

14. Edellä mainitun 6 luvun 13 §:n 2 momentin esitöissä (HE 44/2002 vp s. 214) on todettu, että momentti laventaa tutkintavankeuden vähennysoikeuden koskemaan muita tuomioon johtaneeseen rikokseen tutkinnallisesti läheisesti liittyviä rikoksia. Vähennettäväksi tulee esimerkiksi vapaudenmenetys, joka on aiheutunut muun saman asian yhteydessä syytteen tai esitutkinnan kohteena olleen rikoksen johdosta tai oikeuteen tuotavaksi määrätyn säilöön ottamisen johdosta. Sillä, tuleeko syyte tästä toisesta rikoksesta hylätyksi, ei ole asiassa merkitystä (KKO 1981 II 82).

16. Korkein oikeus on useissa aikaisemmissa ratkaisuissaan ottanut kantaa siihen, mistä rangaistuksesta tai rangaistuksen osasta vapaudenmenetys on tehtävä.

$d7

18. Korkein oikeus toteaa, että edellä mainittujen ratkaisujen keskeisenä perusteena on se, että vapaudenmenetysaika tulee voida tosiasiallisesti ja täysimääräisesti hyvittää vankilassa täytäntöönpantavasta rangaistuksesta.

Ehdonalaista vapautta koskevien säännösten huomioon ottaminen rangaistuksen määräämisessä

19. Kuten edellä on todettu, tuomioistuin on rikoslain 6 luvun 13 §:n perusteella viran puolesta velvollinen vähentämään rangaistuksesta vapaudenmenetystä koskevan ajan. Vähentäminen tehdään merkitsemällä tuomioon vapaudenmenetysajan alkamis- ja päättymispäivät. Vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan vähennys otetaan rangaistuksen täytäntöönpanossa huomioon sen pituisena kuin tuomioistuimen päätöksessä on määrätty. Momentissa säädetään lisäksi, että täytäntöönpanossa samaa kalenteriaikaa koskeva vähennys otetaan huomioon vain kerran.

20. Rikoslain 2 c luvun 5 §:n 2 momentin mukaan lain 6 luvun 13 §:n mukainen vapaudenmenetysaika vähennetään pykälässä mainituista ehdottoman vankeusrangaistuksen vankilassa suoritettavista määräosista. Saman säännöksen mukainen vankilassa suoritettava määräosa vangille, joka ei rikosta edeltäneiden kolmen vuoden aikana ole suorittanut vankeusrangaistusta vankilassa, on puolet tuomitusta rangaistuksesta.

21. Ratkaisussa KKO 2017:79 (kohta 19) on todettu, että rikoslain ja vankeuslain säännökset muodostavat tutkintavankeusajan huomioon ottamisen osalta sääntelykokonaisuuden, jonka tarkoituksena on, ettei rikosasian käsittelyn vuoksi vapautensa menettänyt henkilö joudu ankaramman kokonaisseuraamuksen kohteeksi kuin henkilö, jota vastaan tällaista pakkokeinoa ei ole käytetty.

22. Mainitussa ratkaisussa on vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin lainsäädäntöhistoriaan viitaten todettu myös, että lakia säädettäessä tarkoituksenmukaisimpana menettelynä on pidetty sitä, että tuomioistuimen olisi vähennettävä vapaudenmenetyksen aika täysimääräisenä ja vähennysten yhteensovittaminen annetaan nimenomaan täytäntöönpanoviranomaisten tehtäväksi (kohta 14). Ratkaisussa katsottiin edelleen, että sen arvioiminen, kuinka eri tuomioihin merkittyjen samojen vapaudenmenetysaikojen yhteensovittaminen tehdään täytäntöönpanossa vankeuslain ja rikoslain säännösten perusteella siten, että tutkintavankeudessa ollut henkilö saa vapaudenmenetysajan täysimääräisesti hyväkseen, ei kuulu yleisten tuomioistuinten toimivaltaan (kohta 25). Tätä päätelmää tukee myös ratkaisu KKO 2016:29 (kohta 11), jossa todettiin, että jo täytäntöön pannun rangaistuksen vähentäminen kuuluu Rikosseuraamuslaitoksen velvollisuuksiin eikä se kuulu rangaistuksen määräävän tuomioistuimen toimivaltaan.

Vapaudenmenetysajan vähentäminen tässä asiassa

23. Päijät-Hämeen käräjäoikeuden 13.5.2016 ja Kymenlaakson käräjäoikeuden 6.6.2016 antamissa tuomioissa mainitut syytteet olisivat edellä kohdassa 10 todetuin tavoin voineet olla samanaikaisesti tuomioistuimen käsiteltävinä. Mikäli A:n rikokset olisivat tulleet tuomittaviksi samalla kertaa, niistä olisi määrätty hovioikeuden toteama yhteinen yhden vuoden kuuden kuukauden vankeusrangaistus. Vankeusrangaistuksesta olisi vähennetty A:n Päijät-Hämeen käräjäoikeuden 13.5.2016 antamassa tuomiossa todettu vapaudenmenetysaika 8. – 11.8.2015 ja 18. – 21.10.2015 sekä Kymenlaakson käräjäoikeuden 6.6.2016 antamassa tuomiossa todettu vapaudenmenetysaika 4.11.2015 – 6.5.2016.

24. Kuten edellä on todettu, vapaudenmenetysaika tulee voida tosiasiallisesti ja täysimääräisesti hyvittää vankilassa täytäntöönpantavasta rangaistuksesta. Vapaudenmenetys ajalta 4.11.2015 – 6.5.2016 on Kymenlaakson käräjäoikeuden 6.6.2016 antamassa tuomiossa katsottu rangaistuksen täydeksi suoritukseksi, eikä vapaudenmenetysaikaa ole tuolloin voitu ottaa huomioon ehdottoman vankeusrangaistuksen täytäntöönpanossa. Tähän nähden Korkein oikeus katsoo rikoslain 6 luvun 13 §:n 2 momentin nojalla, että vapaudenmenetysaika 4.11.2015 – 6.5.2016 tulee ottaa huomioon ja vähentää myös tässä asiassa tuomitusta rangaistuksesta, jotta A saisi vapaudenmenetyksensä tosiasiallisesti ja täysimääräisesti hyväkseen.

25. Vankeusrangaistuksen täytäntöönpanossa vankilassa suoritettavasta määräosasta rikoslain 2 c luvun 5 §:n määräaikasäännöksen perusteella vähennettävä A:n edellä sanottu vapaudenmenetysaika ja ehdonalaista vapautta koskevien säännösten yhteensovittaminen tehdään täytäntöönpanossa vankeuslain ja rikoslain säännösten perusteella. Näiden säännösten yhteensovittamisessa ei ole kysymys rangaistuksen määräämisestä eikä asiasta, josta yleisen tuomioistuimen olisi lausuttava.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että A:lle tuomitusta vankeusrangaistuksesta vähennetään rikoslain 6 luvun 13 §:n nojalla hovioikeuden vähentämän 8. – 11.8.2015 ja 18. – 21.10.2015 koskevan vapaudenmenetysajan lisäksi myös vapaudenmenetysaika 4.11.2015 – 6.5.2016.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Päivi Hirvelä, Lena Engstrand, Mika Ilveskero ja Asko Välimaa. Esittelijä Pia Haga.

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

Rangaistuksen kohtuullistaminen aikaisemmin tuomitun rangaistuksen perusteella

Vapaudenmenetysajan vähentäminen