TT 2021:34 – Työaika

Välituomiolla oli ratkaistavana kysymys siitä, oliko yksikönjohtajina toimineiden palomiesten varallaoloksi luettua aikaa pidettävä työaikana.

Palomiehillä oli varallaoloaikana velvollisuus saapua paloasemalle keskimäärin viiden minuutin kuluttua hälytyksestä. Olosuhteiden kokonaisarvioinnin perusteella ja erityisesti lyhyt valmiusaika huomioon ottaen palomiehiin varallaoloaikana kohdistuneiden velvoitteiden katsottiin vaikuttaneen objektiivisesti ja erittäin huomattavasti heidän mahdollisuuteensa käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin heiltä ei edellytetty työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Varallaoloksi katsottu aika tuli lukea työajaksi. (Ks. myös TT 2020:31 ja TT 2021:33.)

KANTAJA

Julkisen alan unioni JAU ry

VASTAAJA

Kunnallinen työmarkkinalaitos

KUULTAVA

Kajaanin kaupunki

ASIA

Työaikaa koskeva riita

Vireille 31.12.2018

KÄSITTELY TYÖTUOMIOISTUIMESSA

Suullinen valmistelu 25.6.2020

Pääkäsittely 10. ja 11.11.2020

TYÖEHTOSOPIMUKSEN MÄÄRÄYKSET

Kanteessa tarkoitettuna aikana voimassa olleen kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen (KVTES 2007–2009, 2010–2011, 2012–2013 ja 2014–2016) työaikaa koskeva III luku sisälsi muun ohella seuraavat määräykset:

1 mom.

Työaikalain alaisiin viranhaltijoihin/työntekijöihin sovelletaan tämän luvun määräysten lisäksi seuraavia työaikalain säännöksiä, jollei niistä ole sovittu toisin tämän sopimuksen liitteessä tai muulla virka- tai työehtosopimuksella:

5 §:n 3 momentti (viranhaltijan velvollisuus suorittaa varallaoloa), 8 § (moottoriajoneuvon kuljettajan työaika),

2 mom.

Edellä 1 momentin määräyksellä työaikalain säännöksiä ei ole otettu tämän virka- ja työehtosopimuksen osaksi.

= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =

4 § Työaika

Määritelmä

Työajaksi luetaan työhön käytetty aika sekä aika, jonka viranhaltija/työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytettävissä.

5 § Varallaoloaika

Varallaololla tarkoitetaan sitä, että viranhaltijan/työntekijän on oltava tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Varallaoloksi ei katsota velvollisuutta olla työpaikalla työvalmiudessa paitsi silloin, kun viranhaltijalle/työntekijälle on annettu lupa olla varalla valintansa mukaan joko työpaikalla tai määrätyin ehdoin sen ulkopuolella. Varallaoloaikaa ei lueta työaikaan. Varallaoloajan pituus ja varallaolon toistuvuus eivät saa haitata kohtuuttomasti viranhaltijan/ työntekijän vapaa-ajan käyttöä. Viranhaltijalla varallaolovelvollisuus perustuu sopimukseen tai määräykseen ja työntekijällä sopimukseen.

Soveltamisohje

Varallaolosta tulee antaa sellaiset kirjalliset ohjeet, että viranhaltija/työntekijä tietää varallaoloon liittyvät oikeudet ja velvollisuudet (esimerkiksi missä ajassa työpaikalle on viimeistään saavuttava). Viranhaltijan velvollisuudesta olla varalla on säädetty työaikalain 5 §:n 3 momentissa (viittausmääräys).

Mikäli viranhaltija/työntekijä kutsutaan varallaolosta työhön, työntekoon käytetty aika luetaan työajaksi eikä tältä ajalta suoriteta varallaolokorvausta. Varallaolossa työpaikalle ja takaisin matkustamiseen kuluvaa aikaa ei lueta työajaksi.

Jos työnantaja on järjestänyt varallaoloa varten asunnon, jota ei voida pitää viranhaltijan/ työntekijän varsinaisena asuntona, mutta jossa työnantaja on velvoittanut hänet olemaan varalla, tällaisessa asunnossa oleskeluvelvollisuus luetaan työajaksi eikä kyseessä ole varallaolo.

4 mom.

Jos työnantaja on poikkeuksellisesti määrännyt viranhaltijan/työntekijän olemaan asunnossaan tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön, korvaus varallaolosta määräytyy työaikalain 5 §:n 2 momentin mukaisesti. Edellä tarkoitettu kello 24.00-06.00 suoritettu varallaolo korvataan ainoastaan työaikalain alaiselle viranhaltijalle/työntekijälle. Työaikalain ulkopuoliselle maksetaan ko. aikana työhön kutsumisesta aiheutuvasta häiriöstä erillinen kohtuullinen korvaus.

6 mom.

Varallaolokorvauksen suorittamisen edellytyksenä on, että viranhaltija/ työntekijä on ollut varalla työnantajan määräajaksi antaman kirjallisen määräyksen tai laatiman työvuoroluettelon nojalla. Korvausmuodosta (raha vai vapaa) päättää työnantaja.

ASIAN TAUSTA JA ERIMIELISYYS

B on työskennellyt työsuhteessa Kajaanin kaupunkiin sivutoimisen palomiehen tehtävässä sopimuspalokuntalaisena työpisteenään Kainuun pelastuslaitoksen Vuolijoen paloasema. B:n työtehtäviin on kuulunut myös toimiminen yksikönjohtajana.

C on työskennellyt toistaiseksi voimassa olevassa virkasuhteessa Kajaanin kaupunkiin ylipalomiehen virassa työpisteenään Kainuun pelastuslaitoksen Hyrynsalmen paloasema. C:n virkatehtäviin päätoimisena ylipalomiehenä on kuulunut myös toimiminen yksikönjohtajana. C:n virkasuhde on päättynyt 28.2.2014.

D on työskennellyt toistaiseksi voimassa olevassa virkasuhteessa Kajaanin kaupunkiin päätoimisen ylipalomiehen virassa työpisteenään Kainuun pelastuslaitoksen Vaalan paloasema. D on toiminut yksikönjohtajana.

Kanteessa yksilöityinä ajanjaksoina A, C ja D ovat tehneet Kainuun pelastuslaitoksen paloasemilla niin sanottua päivätyötä, jossa työvuorot on laadittu useimmiten maanantaista torstaihin ajalle 8–16 ja perjantaisin ajalle 8–14.15. Koska pelastuslaitoksella työskentelevät ovat olleet paloasemalla työvuorossa vain arkipäivisin, pelastusvalmius muuna aikana on hoidettu siten, että osa henkilöstöstä on ollut varalla arki-iltaisin, öisin ja viikonloppuisin. Varallaololistat on tehty työvuorosuunnittelussa, ja ne on vahvistettu samoin kuin työvuorolistat.

B on sivutoimisen sopimuspalomiestehtävänsä ohella työskennellyt päätoimisesti työsuhteessa Kajaanin Veden eli kaupungin vesilaitoksen palveluksessa. Härmä on suorittanut pelastuslaitokselle vapaamuotoista varallaoloa viikon mittaisissa varallaolovuoroissa. Vesilaitos ja pelastuslaitos ovat keskenään sopineet, että B:llä on lupa osallistua hälytystehtävien suorittamiseen päätoimensa mukaisena virka-aikana arkisin kello 7 ja 16 välisenä aikana. Vesilaitos on suorittanut B:lle palkkaa säännölliseltä työajalta sekä palkkaa virka-aikana tapahtuneista hälytyksistä B:n tekemien tunti-ilmoitusten mukaisesti. Virka-ajan ulkopuolella tapahtuneesta varallaolosta on suoritettu KVTES:n III luvun 5 §:n mukainen vapaamuotoista varallaoloa vastaava korvaus.

Varallaolo-ohjetta noudattaen varallaolija on voinut oleskella valitsemassaan paikassa. C ja D ovat asuneet työpisteinään olevien paloasemien läheisyydessä, ja he ovat voineet oleskella varallaoloaikana kotonaan. B on asunut työpisteenään olevan paloaseman läheisyydessä, ja hän on voinut oleskella iltaisin ja viikonloppuisin varallaoloa suorittaessaan kotonaan. A on tarkastelun kohteena olevana ajanjaksona asunut pidemmän matkan päässä työpisteenään olevasta paloasemasta. Kaupunki on antanut A:lle luvan yöpyä halutessaan varallaoloaikana paloasemalla. A:ta ei kuitenkaan ole velvoitettu oleskelemaan varallaoloaikana paloasemalla. Varallaolija on kantanut mukanaan ainakin Virve-puhelinta, johon hälytys on tullut. A:lla, C:llä ja D:llä on ollut käytössään pelastusauto.

Asiassa on käyty paikallisneuvotteluja, jotka ovat päättyneet 9.11.2016, ja keskusneuvotteluja, jotka ovat päättyneet 22.5.2018. Osapuolet ovat jääneet paikallisneuvotteluissa ja keskusneuvotteluissa erimielisiksi siitä, onko A:n, B:n, C:n ja D:n varallaoloksi katsotut ajat luettava työajaksi.

Välituomiolla ratkaistaan kysymys siitä, onko A:n, B:n, C:n ja D:n varallaoloksi katsotut ajat luettava työajaksi.

KANNE

VASTAUS

TODISTELU

TYÖTUOMIOISTUIMEN RATKAISU

Vaatimukset

Julkisen alan unioni JAU ry on vaatinut, että työtuomioistuin

– vahvistaa, että kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen III luvun 4 §:n perusteella A:lle ajalla 1.1.2013–31.12.2015, B:lle ajalla 1.4.2011–30.6.2016, C:lle ajalla 1.1.2013–31.12.2013 ja D:lle ajalla 1.1.2013–14.9.2016 Kajaanin kaupungin palveluksessa varallaoloksi luettu aika tulee lukea kokonaisuudessaan työajaksi;

– velvoittaa Kajaanin kaupungin maksamaan yleisen virka- ja työehtosopimuksen mukaisia palkkasaatavia:

A) A:lle ajalta 1.1.2013–31.12.2015 yhteensä 126.968,96 euroa,

C) C:lle ajalta 1.1.2013–31.12.2013 yhteensä 33.656,57 euroa,

D) D:lle ajalta 1.1.2013–14.9.2016 yhteensä 198.851,76 euroa;

– velvoittaa Kunnallisen työmarkkinalaitoksen ja Kajaanin kaupungin yhteisvastuullisesti korvaamaan kantajan oikeudenkäyntikulut korkoineen.

Perusteet

Työnantaja edellytti Kainuun pelastuslaitoksen paloasemilla, että pelastushenkilökunta saapui viiden minuutin kuluessa hälytyksen saamisesta paloasemille. Edellytys kävi ilmi Kainuun pelastuslaitoksen 18.6.2008 päivätystä toimintaohjeesta. Kanteessa tarkoitetut henkilöt noudattivat ohjetta. Heillä oli ainakin perusteltu syy olettaa, että heidän tuli saapua paloasemalle viiden minuutin kuluessa hälytyksestä.

Työnantaja edellytti, että vapaapalokuntalaiset, kuten B, lähtivät pelastustehtäviin 5 minuutin kuluessa hälytyksestä. Tämä ilmeni muun muassa Kainuun pelastuslaitoksen ja Vuolijoen kunnan vapaaehtoinen palokunta VPK ry:n välisestä 10.5.2007 päivätystä palokuntasopimuksesta. B noudatti ohjetta. Käytännössä ohje tarkoitti, että B:n tuli ehtiä paloasemalle viidessä minuutissa, koska pelastustehtäviin lähdettiin sieltä. Lisäksi Kainuun pelastuslaitoksen 18.6.2008 päivätty toimintaohje velvoitti näin toimimaan. Tämä oli myös pitkäaikainen noudatettu käytäntö pelastuslaitoksella ja Vuolijoen asemalla. B:llä oli ainakin perusteltu syy olettaa, että hänen tuli toimia näin.

Kainuun pelastuslaitos velvoitti varallaolijoita kantamaan varallaolossa mukanaan matkapuhelinta ja pelastuslaitoksen päivystyspuhelinta eli niin sanottua Virve-puhelinta, johon hälytykset annettiin hätäkeskuksesta ja johon varallaolijan tuli heti vastata. Varallaolijan tuli vastaanottaa kaikki hälytykset ja lähteä jokaiselle tehtävälle. Hälytyksen saatuaan varallaolijan tuli siten ryhtyä välittömästi työhön. Velvoite oli riippumaton siitä, oliko pelastustehtävälle muita lähtijöitä, kuten sopimuspalomiehiä tai muita vapaaehtoisia. Varalla ollessaan kaikki kanteessa tarkoitetut henkilöt toimivat yksikönjohtajana ja heidän tuli olla ensimmäisessä yksikössä pelastuspaikalla johtamassa ensivaiheen pelastustehtäviä.

Varallaolijat ovat hälytyksen saatuaan siirtyneet paloasemalle, pukeutuneet suojavarusteisiin ja siirtyneet sen jälkeen paloautoon. Kaikki kanteessa tarkoitetut palomiehet ovat hälytyksen saatuaan menneet paloasemalle, josta on lähdetty kohteeseen. Henkilökohtaiset suojavarusteet on säilytetty paloasemalla.

A suoritti varallaoloaan Sotkamon paloasemalla, sillä A asui paloasemalta 40 kilometrin päässä Kajaanissa. Työnantaja oli siirtänyt A:n ensin Kajaaniin 1.2.2007 ja sen jälkeen Sotkamoon 1.6.2007. A:n koti sijaitsi sellaisen etäisyyden päässä paloasemalta, ettei hän olisi ehtinyt paloasemalle työnantajan edellyttämässä ajassa. A:lle ei ollut mahdollisuutta suorittaa varallaoloa kotoaan käsin, vaan häneltä edellytettiin varallaolon tekemistä ja siten myös tosiasiassa oleskelua paloasemalla. Hänen aloittaessaan viranhoidon työnantajan edustaja esitteli hänelle Sotkamon paloaseman majoituskäytännöt. A oli täysin sidottuna työhönsä varallaoloa suorittaessaan. Lisäksi lyhyt lähtövalmius paloasemalta pelastustehtäviin osoittaa kyseessä olleen työaika.

B, C ja D suorittivat varallaoloa muun muassa asunnoissaan. Koska C:n ja D:n tuli saapua paloasemalle viidessä minuutissa, heidän tuli olla välittömässä lähtövalmiudessa. Samoin B joutui olemaan koko ajan lähtövalmiudessa työhön. Vaikka työnantaja ei nimenomaisesti määrännyt aluetta, jolla varallaolijan tuli olla, rajasi kuitenkin 5 minuutin saapumisedellytys asemalle alueen pieneksi. Käytännössä D:n, C:n ja B:n oli oleskeltava paloaseman välittömässä läheisyydessä. Edellytetyn lyhyen lähtövalmiuden vuoksi varallaolo on katsottava työajaksi. Varallaolijoilla ei ole ollut mahdollisuutta vapaasti määritellä olinpaikkaansa tai tekemisiään. Työhön sidonnaisuus on rinnastunut työaikaan.

Vaikka hälytykset eivät olisi toistuneet tiheästi, se ei tarkoita, etteikö kyseessä voisi olla työaika. Tehtävät olivat luonteeltaan kiireellisiä.

Kunnallinen työmarkkinalaitos ja Kajaanin kaupunki ovat vaatineet, että kanne hylätään ja Julkisen alan unioni JAU ry velvoitetaan korvaamaan niiden yhteiset oikeudenkäyntikulut 14.959,91 eurolla korkoineen.

Kantajan kirjalliset todisteet

1. Kainuun pelastuslaitoksen toimintaohje 18.6.2008

2. Kainuun pelastuslaitoksen ja Vuolijoen kunnan vapaaehtoinen palokunta VPK ry:n välinen palokuntasopimus 10.5.2007

3. Kainuun pelastuslaitoksen ohje 14.9.2016

4. Työnantajan määräykset koskien A:n siirtymistä Kajaaniin ja Sotkamoon

Vastaajan ja kuultavan kirjalliset todisteet

2. Sisäasiainministeriön toimintavalmiuden suunnitteluohje

3. Kainuun pelastuslaitoksen palvelutasoesitys 2009–2013

4. Kainuun pelastuslaitoksen palvelutasopäätös 2015–2019

5. Kainuun pelastuslaitoksen ja Vuolijoen kunnan vapaaehtoinen palokunta VPK ry:n välinen palokuntasopimus 10.5.2007 (=K2)

6. Pelastuslaitoksen ohje 1.1.2016

7. Kainuun pelastuslaitoksen ohje 14.9.2016 (=K3)

8. A:n virkavapaahakemus 16.3.2016

Kantajan henkilötodistelu

1. A, todistelutarkoituksessa

2. B, todistelutarkoituksessa

3. C, todistelutarkoituksessa

4. D, todistelutarkoituksessa

5. E, sopimuspalomies

6. F, yksikönjohtaja ja palopäällikkö

7. G, sopimuspalomies

8. H, yksikönjohtaja ja palomestari

Vastaajan ja kuultavan henkilötodistelu

1. I, pelastusjohtaja, todistelutarkoituksessa

2. J, apulaispalopäällikkö

3. K, valmiuspäällikkö

4. L, pelastuspäällikkö

Käsittelyratkaisu

Kantaja on 9.11.2020 saapuneessa sähköpostissa vaatinut, että B:n osalta varallaoloksi luettu aika tulee lukea kokonaisuudessaan työajaksi 30.6.2016 asti. Haastehakemuksessa B:tä koskeva vaatimusaika on ulottunut vain 31.12.2015 asti. Kantajan mukaan tämä ei muuta asiaa toiseksi etenkään siitä syystä, että jo keskusneuvotteluissa on ollut esillä ajanjakso vuoden 2016 puolella. Vaatimus on johtunut samasta perusteesta eikä sen tutkiminen aiheuta viivästystä.

Vastaaja ja kuultava ovat vaatineet, että kantajan uusi vaatimus on jätettävä tutkimatta. Kyse on oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 2 §:n mukaisesta kielletystä kanteen muutoksesta.

Riidatonta on, että asiasta on liittojen välillä neuvoteltu siten, että oikeudenkäynnistä työtuomioistuimessa annetun lain 11 §:n 2 momentti ei ole esteenä tutkia asia siltä osin kuin kantaja on ulottanut B:tä koskevan vahvistusvaatimuksen ajanjakson 30.6.2016 asti.

Oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan kannetta riita-asiassa ei saa oikeudenkäynnin aikana muuttaa. Kantajalla on momentin 3 kohdan mukaan kuitenkin oikeus vaatia korkoa tai tehdä muu sivuvaatimus taikka uusikin vaatimus, mikäli se johtuu olennaisesti samasta perusteesta. Jos tällainen vaatimus tehdään vasta pääkäsittelyssä, vaatimus on pykälän 2 momentin mukaan jätettävä tutkimatta, jos sen tutkiminen viivyttää asian käsittelyä.

Työtuomioistuin katsoo, että kantajan vaatimus lukea työajaksi myös varallaolo, jota B on suorittanut 1.1. ja 30.6.2016 välisenä aikana, johtuu olennaisesti samasta perusteesta kuin aiempi, ajanjaksoa 1.4.2011–31.12.2015 koskeva vaatimus. Vaatimuksen tutkiminen ei viivytä asian käsittelyä. Vastaajan ja kuultavan vaatimus tutkimatta jättämisestä hylätään.

Pääasian kysymyksenasettelu

Välituomiolla ratkaistavana on kysymys siitä, onko A:n varallaolo ajanjaksolla 1.1.2013–31.12.2015, B:n varallaolo ajanjaksolla 1.4.2011–30.6.2016, C:n varallaolo ajanjaksolla 1.1.2013–31.12.2013 ja D:n varallaolo ajanjaksolla 1.1.2013–14.9.2016 luettava työajaksi.

Varallaoloa koskevat oikeudelliset lähtökohdat

KVTES:n III luvun 5 §:n 1 momentin mukaan varallaololla tarkoitetaan sitä, että viranhaltijan/työntekijän on oltava tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Varallaoloksi ei katsota velvollisuutta olla työpaikalla työvalmiudessa paitsi silloin, kun viranhaltijalle/työntekijälle on annettu lupa olla varalla valintansa mukaan joko työpaikalla tai määrätyin ehdoin sen ulkopuolella. Varallaoloaikaa ei lueta työaikaan. Varallaoloajan pituus ja varallaolon toistuvuus eivät saa haitata kohtuuttomasti viranhaltijan/työntekijän vapaa-ajan käyttöä. Viranhaltijalla varallaolovelvollisuus perustuu sopimukseen tai määräykseen ja työntekijällä sopimukseen.

Unionin oikeus

Tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88/EY (työaikadirektiivi) 2 artiklan 1 kohdan mukaan työajalla tarkoitetaan ajanjaksoa, jonka aikana ”työntekijä tekee työtä, on työnantajan käytettävissä ja suorittaa toimintaa tai tehtäviään kansallisen lainsäädännön ja / tai käytännön mukaisesti”. Artiklan 2 kohdan mukaan lepoajalla tarkoitetaan ”ajanjaksoa, joka ei ole työaikaa”. Työaikadirektiivissä ei ole varallaoloa koskevia säännöksiä. Työntekijän päivystysaika on näin ollen luettava joko direktiivissä tarkoitetuksi työajaksi tai lepoajaksi, koska direktiivissä ei säädetä niiden välimuodosta (suuren jaoston tuomio 9.3.2021, Stadt Offenbach am Main, C-580/19, EU:C:2021:183, 30 kohta).

Työaikadirektiivin 2 artikla kuuluu niihin säännöksiin, joista ei ole sallittua poiketa. Jäsenvaltiot eivät voi säilyttää eivätkä hyväksyä vähemmän rajoittavaa työajan käsitteen määritelmää kuin mainitussa artiklassa on säädetty (tuomio 21.2.2018, Matzak, C-518/15, EU:C:2018:82, 34 ja 47 kohdat). Direktiivi asettaa siten vähimmäisvaatimukset sille, mitä on ainakin pidettävä työaikana.

$1cc

Euroopan unionin perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan mukaan jokaisella työntekijällä on oikeus enimmäistyöajan rajoitukseen sekä päivittäisiin ja viikoittaisiin lepoaikoihin ja palkalliseen vuosilomaan.

$1cd

$1ce

$1cf

Tuomiossa Stadt Offenbach am Main (suuren jaoston tuomio 9.3.2021, C-580/19, EU:C:2021:183) kyse oli palomiehestä, joka työskenteli ryhmänjohtajana saksalaisen kaupungin palolaitoksella. Varalla ollessaan palomiehen tuli olla jatkuvasti puhelimitse tavoitettavissa ja pidettävä työvaatetuksensa ja työnantajan hänen käyttöönsä antama virka-ajoneuvo mukanaan. Toisinaan hänen oli lähdettävä tehtäväpaikalle tai työpaikalleen. Hänen oli valittava oleskelupaikkansa niin, että hän hälytyksen sattuessa pääsi työvaatetukseen pukeutuneena virka-ajoneuvolla etuoikeuksia ja kulkuoikeuksia hyödyntäen 20 minuutissa kyseisen kaupungin rajalle.

Työtuomioistuin tuomion eri kieliversiot huomioon ottaen toteaa tuomiosta seuraavaa.

Unionin tuomioistuin totesi aiempaan käytäntöönsä ja perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohtaan viitaten, että direktiivissä tarkoitetun työajan käsitteen alaan kuuluvat kaikki päivystysjaksot, joiden aikana työntekijään kohdistuu sen luonteisia velvoitteita, että ne vaikuttavat objektiivisesti ja erittäin huomattavasti varallaolijan mahdollisuuksiin käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Sitä vastoin silloin, kun työntekijälle tietyn päivystysjakson aikana asetetut velvoitteet eivät ole näin voimakkaita ja mahdollistavat sen, että hän voi järjestää ajankäyttönsä ja keskittyä omiin asioihinsa ilman suurempia velvoitteita, vain aika, joka liittyy työsuoritukseen, joka on tarvittaessa tosiasiallisesti toteutettu tällaisena ajanjaksona, on direktiivissä tarkoitettua työaikaa. (Tuomion 38 ja 39 kohdat.)

Jos päivystysjaksoa ei voida automaattisesti lukea työajaksi sen vuoksi, ettei työntekijällä ole velvoitetta pysyä työpaikalla, kansallisten tuomioistuinten on vielä tutkittava, olisiko se kuitenkin luettava työajaksi niiden seurausten vuoksi, joita työntekijälle asetettujen velvoitteiden kokonaisuus merkitsee työntekijän mahdollisuudelle käyttää vapaasti tämän jakson aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista, ja keskittyä omiin intresseihinsä. Tässä mielessä on erityisesti otettava huomioon se aika, joka työntekijällä on päivystysjaksonsa aikana käytettävissään työtehtäviinsä ryhtymiseksi, alkaen siitä hetkestä, jolloin hänen työnantajansa sitä pyytää, yhdistettynä tarvittaessa niiden tehtävien keskimääräiseen lukumäärään, joita työntekijä tosiasiallisesti kutsutaan suorittamaan päivystysjakson aikana. (Tuomion 44 ja 45 kohdat.)

$1d0

Unionin tuomioistuin korosti, että päivystysjakso, jonka kuluessa työntekijä voi sen vuoksi, että hänelle on annettu kohtuullinen aika ryhtyä työhön, suunnitella henkilökohtaisia ja sosiaalisia asioitaan, ei ensi näkemältä ole direktiivissä tarkoitettua työaikaa. Sen sijaan päivystysjaksoa, jonka kuluessa työntekijälle työhön ryhtymiselle asetettu aika on vain muutamia minuutteja, on lähtökohtaisesti pidettävä kokonaisuudessaan direktiivissä tarkoitettuna työaikana, koska tässä tapauksessa työntekijä käytännössä hyvin helposti saadaan luopumaan suunnittelemasta mitään, edes lyhytkestoista, vapaa-ajan toimintaa. Reaktioajan vaikutusta on kuitenkin arvioitava vasta sellaisen konkreettisen harkinnan päätteeksi, jossa on tarvittaessa huomioitu yhtäältä muut varallaolijalle asetetut velvoitteet ja toisaalta hänelle varallaoloajalle myönnetyt järjestelyt ja edut (ru. förmåner, sa. Erleichterungen). (Tuomion 47–48 kohdat.)

Tähän reaktioaikaan liittyvistä velvoitteista merkityksellinen on erityisesti työntekijän velvollisuus pysyä kotonaan niin, että hän ei voi liikkua vapaasti odottaessaan työnantajansa kutsua, tai se, että hänellä on oltava erityiset varusteet, kun hänen on puhelun saatuaan saavuttava työpaikalleen. Työntekijälle myönnettyjen järjestelyjen tai etujen osalta merkityksellinen on myös varallaolijan käyttöön mahdollisesti annettu virka-ajoneuvo, joka mahdollistaa etuoikeuksien ja kulkuoikeuksien hyödyntämisen, tai vielä työntekijälle annettu mahdollisuus vastata työnantajan kutsuihin poistumatta paikasta, jossa hän oleskelee (tuomion 49 kohta).

Työtuomioistuin toteaa, että edellä tuomion 49 kohdassa mainittujen seikkojen on katsottava olevan esimerkkejä reaktioaikaan liittyvistä sellaisista erityisesti merkityksellisistä, asiaa kokonaisuutena arvioitaessa tarvittaessa huomioon otettavista velvoitteista, järjestelyistä tai eduista, joita varallaolijalle on voitu asettaa tai myöntää (ks. esim. tuomion saksan- ja ruotsinkieliset versiot, joissa mainitut seikat tuodaan esiin esimerkkeinä).

$1d1

$1d2

Unionin tuomioistuimessa käsiteltävässä asiassa kansallisen tuomioistuimen arvioitavaksi jäi, kohdistuiko kantajana olevaan työntekijään olosuhteet kokonaisuutena huomioon ottaen varallaoloaikana niin voimakkaita velvoitteita, että ne vaikuttivat objektiivisesti ja erittäin huomattavasti hänen mahdollisuuteensa käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetty työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. (Tuomion 55 kohta.)

$1d3

Työtuomioistuimen oikeuskäytäntöä

Sairaankuljettajia koskevan työehtosopimuksen tulkintaa koskeneessa lausunnossaan TT 2006:50 työtuomioistuin katsoi, että se, onko kysymys työajasta vai varallaolosta tulee ratkaista sen mukaan, mahdollistaako valmiusaika ja tehtävän luonne tosiasiallisesti oleskelua muualla kuin työntekijöille varatussa oleskelutilassa tai sen välittömässä läheisyydessä niin, ettei työntekijän ole katsottava olleen jatkuvasti sidottu työhönsä. Sairaankuljettajien valmiudessaolo oli laadultaan sellaista, että sen tarkoituksenmukainen ja asianmukainen hoito saattoi edellyttää sairaankuljettajan oleskelua asemapaikkansa läheisyydessä. Tähän viittasi erityisesti se, että sairaankuljettajien tuli olla lähtövalmiudessa 15 minuutin kuluessa hälytyksestä. Työhön sidonnaisuutta koskeva arviointi jäi lausunnon pyytäneen käräjäoikeuden tehtäväksi sille esitettävän näytön perusteella.

KVTES:n tulkintaa koskevassa tuomiossa TT 2015:105 sairaankuljettajat olivat varallaoloaikanaan voineet oleskella ja levätä kotonaan tai halutessaan liikkua ja asioida vapaasti myös kodin ulkopuolella. Kun hälytysten ei ollut näytetty myöskään toistuneen niin tiheästi, että varallaolo olisi sen vuoksi muuttunut työajaksi, sairaankuljettajien ei katsottu olleen varallaoloaikanaan sillä tavoin sidottuja työhönsä, että varallaoloaikaa olisi tullut pitää työaikana. Asiaa ei arvioitu toisin, vaikka työnantajan edellyttämä lähtövalmiusaika oli jäänyt epäselväksi ja tosiasiallisen lähtövalmiusajan oli selvitetty olleen alle 15 minuuttia.

Sairaankuljettajia koskevan työehtosopimuksen tulkintaa koskeneessa tuomiossa TT 2019:91 sairaankuljettajalla oli esitetyn näytön perusteella perusteltu syy olettaa, että varalla ollessaan hänen oli tullut lähteä hälytystehtävään välittömästi. Asiassa ei ollut väitettykään, että työnantaja olisi pyrkinyt selvittämään työntekijöille varallaolon keskeisten ehtojen sisältöä tältä osin. Sairaankuljettajaa ei ollut velvoitettu oleskelemaan varalla ollessaan tietyssä paikassa, mutta varallaoloaikana edellytetty lähtövalmiusaika ja tehtävän luonne eivät tosiasiallisesti mahdollistaneet oleskelua muualla kuin varallaolijoille varatussa oleskelutilassa tai sen välittömässä läheisyydessä. Sairaankuljettajan katsottiin varalla ollessaan olleen tosiasiallisesti samalla tavalla työhön sidottu kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan, ja työnantajan varallaoloajaksi katsoma aika tuli näin ollen lukea työajaksi.

$1d4

Varallaolo oli kuitenkin järjestetty siten, että työtä oli teetetty usealla eri paikkakunnalla kulloisenkin työvoimatarpeen mukaisesti. Työpisteet olivat sijainneet eri puolilla sairaanhoitopiirin toimialuetta. Tämä oli tarkoittanut sitä, että työntekijät olisivat varalla ollessaan voineet oleskella kotonaan vain, jos heillä olisi ollut koti usealla eri paikkakunnalla. Työhönsidonnaisuutta lisäävänä tekijänä oli edelleen otettava huomioon myös se, että työntekijöillä ei ollut ollut mahdollisuutta valita seuraansa, koska kulloinkin vuorossa ollut työpari oli tilanteesta riippuen saattanut oleskella ja yöpyä samoissa tiloissa. Varallaolon aikaisia olosuhteita kokonaisuutena arvioiden työtuomioistuin katsoi, että ensihoitajat olivat varalla ollessaan olleet niin sidottuja työhönsä ja työpaikkaansa, että varallaoloaika oli luettava työajaksi.

KVTES:n tulkintaa koskevassa ratkaisussa TT 2020:31 palomiehillä oli varallaoloaikana ollut velvollisuus saapua paloasemalle pääsääntöisesti viiden minuutin kuluttua hälytyksestä. Tuon ajan katsottiin olevan niin lyhyt, että se ei tosiasiassa ollut jättänyt varallaolijoille mahdollisuutta oleskella muualla kuin paloaseman välittömässä läheisyydessä. Valmiusaikaa koskevan ehdon katsottiin rajoittaneen merkittävästi varallaolijoiden mahdollisuuksia keskittyä omiin asioihinsa ja viettää vapaa-aikaansa haluamallaan tavalla. Palomiesten katsottiin olleen varallaoloaikana tosiasiallisesti samalla tavalla työhön sidottuja kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan. Varallaoloksi katsottu aika tuli lukea työajaksi.

Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä

$1d5

$1d6

Henkilötodistelu

Työtuomioistuimessa on kuultu todistelutarkoituksessa A:ta, B:tä, C:tä, D:tä sekä pelastusjohtaja I:tä. Todistajina on kuultu sopimuspalomies E:tä, yksikönjohtaja ja palopäällikkö F:ää, sopimuspalomies G:tä, palomestari H:ta, apulaispalopäällikkö J:tä, valmiuspäällikkö K:ta ja pelastuspäällikkö L:ää.

A on kertonut tehneensä yksikönjohtajavarallaoloa vuodesta 2000 lukien. Hän oli asunut ja työskennellyt aluksi Vuolijoella. Työnantaja oli 1.2.2007 siirtänyt hänet Kajaaniin, jonne hän oli työn perässä muuttanut. A oli kuitenkin 1.6.2007 saanut uuden siirtokäskyn Sotkamoon. Hän oli kuitenkin jäänyt Kajaaniin asumaan. Lähtövalmiusaika varallaollessa oli ollut viisi minuuttia eikä A:lla tämän vuoksi ollut ollut muuta vaihtoehtoa kuin majoittua asemalla varallaollessaan. Sotkamon paloasemalla oli ollut majoitushuone, jossa oli saattanut majoittua koko varallaoloryhmä kerrallaan. Varallaolo oli A:n käsityksen mukaan kuulunut virkatehtäviin. Esimies M ei ollut tuonut A:lle esiin mahdollisuutta vapautua varallaolosta. Hän oli työskennellyt ja tehnyt varallaoloa Sotkamossa vuoden 2015 loppuun asti, jolloin paloasemalla majoittuminen oli kielletty.

Varallaoloon olivat kuuluneet hälytys- ja ensivastetehtävät. Niiden lisäksi oli tehty koulutus- ja valistustehtäviä sekä vastattu kuntalaisten tiedusteluihin ja esimiesten puheluihin. Varallaollessa mukana oli ollut Virve-puhelin ja matkapuhelin. A:lla oli ollut käytössä pieni henkilöauto pelastusajoneuvona. Autossa ei ollut ollut mukana suoja- tai muita varusteita, vaan niitä oli säilytetty paloasemalla.

Hälytyksen tullessa yksikönjohtaja oli mennyt aina paloaseman kautta hälytykselle, ellei tilannepaikka ollut poikkeuksellisesti sijainnut asemaa lähempänä, jolloin sen ohi ei tietenkään ollut voinut ajaa. Asemalta oli haettu suojavarusteet, ja siellä yksikönjohtaja oli tehnyt ratkaisut siitä, millä varustuksella oli lähdetty liikkeelle. Pelastusyksikön oli tullut lähteä asemalta viidessä minuutissa hälytyksestä. Liikkeelle lähtö oli kuitattu järjestelmään. Hälytykselle oli lähdetty aina vähintään 1+2 miehistövahvuudella. Sopimuspalokuntalaisten osallistuminen hälytykselle oli ollut epävarmaa eikä varallaolijan velvoitteisiin ylipäänsä ollut vaikuttanut muiden henkilöiden osallistuminen hälytyksille. Kaikkiin hälytyksiin oli tullut reagoida menemällä asemalle. Yksikönjohtaja oli aina ollut mukana ensimmäisessä toimintayksikössä. Keskisuuressa tai suuressa hälytyksessä etäyhteyden päässä päivystänyt palomestari oli osallistunut tilanteeseen antamalla erillisiä toimintakäskyjä.

A tunsi varallaolosta vuonna 2008 annetun toimintaohjeen (K1), jossa lähtöajaksi oli määritelty keskimäärin viisi minuuttia. A:n käsityksen mukaan termillä keskimäärin tarkoitettiin esimerkiksi sitä, että jos joskus saapui asemalle kuudessa minuutissa, seuraavalla kerralla tuli sinne saapua neljässä minuutissa. Varallaolo oli käytännössä mahdollistanut liikkumisen noin kilometrin etäisyydellä asemasta. Aluksi varallaoloa oli tehty viikko kerrallaan, mutta sittemmin oli sovittu esimiehen kanssa siitä, että varallaoloviikko oli voitu jakaa kuukauden ajalle.

B on kertonut työskennelleensä sivutoimisena palomiehenä Vuolijoen asemalla ja toimineensa yksikönjohtajana vuodesta 1988 kesäkuuhun 2016. Vuodesta 2007 lukien varallaolo asemalla oli järjestetty Kajaanin pelastuslaitoksen ja Vuolijoen kunnan vapaaehtoinen palokunta VPK ry:n välisellä sopimuksella. K oli tuolloin ollut B:n esimies. Sopimuksen mukaan lähtöaika hälytykselle oli ollut viisi minuuttia. Näin esimies K oli ilmoittanut B:lle. B oli tehnyt varallaoloa kesäkuuhun 2016 saakka eikä hänelle ollut kerrottu, että lähtöaikavaatimus olisi muuttunut ennen sitä.

Yksikönjohtajavarallaolovuorot oli jaettu aluksi neljän ja sittemmin kolmen henkilön kesken. Hälytyksille ei ollut ollut velvoitetta osallistua ellei ollut varallaolovuorossa. Varallaolovahvuus oli ollut noin 10 henkilöä. Tehtävälle oli lähtenyt usein myös muita kuin varallaolijoita. Palomestarin päivystyspaikka oli sijainnut kaukana eikä hän ollut osallistunut kaikille hälytyksille. Yksikön oli joka tapauksessa lähdettävä matkalle riippumatta siitä miten palomestari toimi.

Varallaollessa oli ollut mukana Virve-puhelin ja matkapuhelin. B:llä ei ollut ollut pelastusautoa käytössään. Varusteita oli säilytetty paloasemalla. Hälytyksen tullessa oli menty aina ensin asemalle, jossa vasta oli varmistunut, minkälaiseen vahvuuteen päästiin ja pitikö hälyttää lisäapua muilta asemilta. Asemalla miehistö oli jaettu autoihin sekä annettu tehtävämääräykset. Ensimmäinen yksikkö ei ollut koskaan lähtenyt liikkeelle ilman yksikönjohtajaa. Esimies ei ollut antanut tästä menettelystä poikkeavia ohjeita. Kaikkiin hälytyksiin oli tullut reagoida menemällä asemalle. Ensivastetehtäville oli lähdetty samalla tavoin. Kiireellisiä ensivastetehtäviä oli tullut viikoittain. Yksikön lähtöaika oli kirjautunut järjestelmään ja tieto oli mennyt työnantajalle, mutta koskaan ei ollut tullut lähtöaikoja koskevia kommentteja.

Varallaolo oli mahdollistanut oleskelun noin kilometrin etäisyydellä asemasta. B oli asunut asemasta noin 450 metrin päässä. Kaikki varallaolijat olivat asuneet enintään kilometrin päässä asemasta. Myös taajaman palvelut, eli kauppa, oli sijainnut kilometrin etäisyydellä.

C on kertonut aloittaneensa palomiehen tehtävissä vuonna 1981 Hyrynsalmen paloasemalla, jossa hän oli hoitanut yksikönjohtajan tehtäviä eläkkeelle jäämiseensä saakka. C oli hoitanut myös asemavastaavan tehtäviä vuodesta 2007 lukien, kun palopäällikkö oli siirretty Kajaaniin ja C oli jäänyt aseman ainoaksi viranhaltijaksi. Hänen esimiehenään oli tuosta lähtien toiminut apulaispalopäällikkö J.

Varallaolo oli kuulunut virkatehtäviin. Varallaoloaikana oli hoidettu hälytys- ja ensivastetehtävät sekä vastattu kuntalaisten tiedusteluihin. Mukana oli tullut pitää Virve-puhelinta ja matkapuhelinta. C:llä oli ollut käytössä pelastusajoneuvo. Pelastusvarusteita oli säilytetty asemalla.

Hälytys oli kuitattu Virve-puhelimella ja tämän jälkeen lähdetty välittömästi paloasemalle. Asemalla oli puettu suojavarusteet, tarkistettu hälytyskohde ja sen edellyttämät varusteet. Pelastusyksikkö oli muodostunut aina asemalta lähdettäessä. Lähtö oli pyritty tekemään vuonna 2008 annetun varallaolo-ohjeen mukaisesti viidessä minuutissa. Esimies ei ollut tarkentanut, mitä ohjeessa ilmaisu ”keskimäärin viidessä minuutissa” oli tarkoittanut. Asemalta liikkeelle lähtö oli kuitattu, samoin kuin kohteeseen saapuminen, sieltä lähteminen ja asemalle palaaminen. Asemalle oli ollut kotoa noin kilometrin matka. Hälytykselle oli menty aina aseman kautta eikä ensimmäinen sammutusyksikkö ollut lähtenyt asemalta ennen kuin yksikönjohtaja oli ollut mukana. Toisenlaista menettelytapaa ei ollut ohjeistettu. Ruohonen ei ole muistanut, että varallaolo-ohjeessa olisi mahdollistettu lähteminen suoraan kohteeseen.

C oli tehnyt asemavastaavana varallaololistat. Vuoroista oli sovittu yhteistyössä sopimuspalokuntalaisten kanssa. Sopimuspalomiehet olivat olleet halukkaita tekemään varallaoloa ja heille oli jaettu vuorot tasapuolisesti. C oli tarvittaessa tehnyt myös ylimääräisiä yksikönjohtajan vuoroja, jos muita ei ollut ollut käytettävissä.

Hälytykselle oli voinut osallistua myös henkilöitä, jotka eivät olleet olleet varallaolovuorossa. Tämä ei ollut vaikuttanut varallaolijan velvollisuuksiin lähteä hälytyksille. Vain ensivastetehtäville oli lähtenyt vain varallaoloryhmä. Kaikkiin hälytyksiin oli tullut reagoida menemällä asemalle. Asemalla oli saattanut selvitä, ettei tilannepaikalle ollut tarve lähteä, esimerkiksi silloin, kun kohde oli sijainnut naapurikunnassa, jossa hälytystehtävä oli hoidettu paikallisin voimin.

Varallaollessa oli voinut tehdä vain sellaisia asioita, jotka oli pystynyt jättämään välittömästi kesken. C oli oleskellut varallaoloaikana pääasiassa kotona tai ollut esimerkiksi asemalla kuntoilemassa.

D on kertonut työskennelleensä vuodesta 2004 ylipalomiehen tehtävissä Vaalan paloasemalla. Hän oli tehnyt vuodesta 2004 lukien myös yksikönjohtajavarallaoloa. Hänen esimiehenään oli kanteen tarkoittamana aikana ollut apulaispalopäällikkö J.

Varallaolo oli kuulunut virkavelvollisuuksiin. Varallaolijalla oli ollut mukanaan Virve-puhelin ja matkapuhelin. Käytössä oli mahdollisuuksien mukaan ollut pelastusauto. Autossa oli ollut varusteina sammutin ja ensiapulaukku. Pelastus- ja sammutusvarusteita oli säilytetty paloasemalla. Hälytyksen tullessa oli menty aina ensin asemalle, jossa miehistö oli jaettu koulutuksen ja kokemuksen perusteella eri tehtäviin ja ajoneuvoihin. Pelastusryhmä ei ollut lähtenyt koskaan asemalta ilman yksikönjohtajaa. Kaikkiin hälytyksiin oli tullut reagoida menemällä asemalle. Lähtöaika oli ollut viisi minuuttia ja se oli perustunut vuonna 2008 annettuun varallaoloa koskevaan toimintaohjeeseen. Esimies J:n kanssa ei ollut ollut puhetta siitä, että kotoa voisi lähteä suoraan kohteeseen. Kaikissa Kainuun kunnissa oli toimittu siten, että aina oli menty ensin asemalle. Ensimmäisen yksikön liikkeellelähdöstä oli tehty ns. statusilmoitus, mikä oli kirjautunut pronto-järjestelmään.

D oli laatinut Vaalan varallaololistat, jotka oli hyväksytetty esimiehellä. Vuorot oli sovittu sopimuspalomiesten kanssa. Heitä ei kuitenkaan ollut voinut velvoittaa varallaoloon, ja D oli joutunut tekemään ylimääräisiä vuoroja, jos vapaaehtoisia sopimusmiehiä ei ollut ollut riittävästi. Hälytyksille oli saattanut osallistua myös muita kuin varallaolijoita, mutta heillä ei ollut ollut siihen samanlaista velvoitetta kuin varallaolijalla. Muiden henkilöiden osallistuminen ei ylipäänsä ollut vaikuttanut varallaolijan velvoitteisiin.

Lähtöaikavaatimus oli muuttunut työnantajan ohjeistuksella 15 minuutiksi 14.9.2016. Tästä oli tullut sähköpostia. Sitä ennen ei ollut tullut muutoksia lähtöaikaan. Aiempi tammikuussa 2016 annettu ohje (V6) ei ollut D:n käsityksen mukaan liittynyt lähtöaikaan vaan siihen, että varallaoloa piti pystyä tekemään kotoa käsin. Työnantaja oli esitellyt tämän ohjeen, mutta siitä ei ollut ollut puhetta, että viiden minuutin lähtöaikavaatimus ei olisi ollut enää voimassa. Tammikuusta 2016 lukien oli D:n käsityksen mukaan tullut toimia siten kuin aiemminkin.

I on kertonut vastanneensa pelastusjohtajana ja pelastustoimen toimialajohtajana Kainuun pelastuslaitoksen toiminnasta ja siitä, että palvelutaso tulee tuotettua siten kuin palvelutasopäätöksessä on määritelty. Varallaoloon liittyvien ohjeistusten suunnittelu tai toimeenpano ei varsinaisesti kuulunut hänen virkatehtäviinsä muilta osin kuin siten, että hän oli hyväksynyt ohjeet. Toimiohjeiden toteuttamisesta vastasivat pelastuspäällikkö, palomestarit ja paloasemavastaavat.

$1d7

I oli hyväksynyt vuonna 2008 annetun toimintaohjeen (V1, K1), jonka taustalla oli ollut kuntien yhdistäminen aluepelastuslaitokseksi vuonna 2004 ja siitä johtunut tarve yhtenäistää eri kuntien pelastustoimintaa koskevat käytännöt. Ohjeessa oli määritelty keskimääräinen viiden minuutin velvoite mennä paloasemalle tai, jos kohde oli lähempänä kuin paloasema, mennä suoraan kohteeseen. Koska varallaolijat olivat asuneet eri paikoissa, ajassa oli ollut joustoa. Tämä tarkoitti sitä, että paloasemalta saattoi asua noin viiden, jopa kuuden kilometrin päässä. Lähtöajat olivat käytännössä vaihdelleet esimerkiksi sääolosuhteiden ja tehtävätyyppien mukaan. Lähtöön saattoi mennä pidempään esimerkiksi siitä syystä, että oli tarpeen ottaa erityisvarustusta mukaan. Paloasemalla valmisteleviin toimiin meni aikaa vaihtelevasti.

Keskeiset varallaolovelvoitteet olivat, että hälytyksen tultua tuli keskimäärin viidessä minuutissa saapua asemalle ja että tuli olla työkykyinen. Muita erityisiä rajoitteita ei ollut ollut. Varallaolija oli voinut liikkua taajaman alueella. Taajaman koko ei ollut missään Kainuun kunnassa juuri viittä kilometriä suurempi. Ohjeessa ei ollut rajattu mahdollisuutta mennä suoraan kohteeseen, mutta yleinen käytäntö oli ollut mennä asemalle, koska se oli usein järkevämpää. Varallaolijoilla oli ollut käytössä pelastusajoneuvo, jolla oli pyritty helpottamaan varallaolijan olosuhteita siten, ettei varallaoloa varten perheeseen tarvinnut hankkia toista autoa. Autoa sai käyttää välttämättömiin ajoihin.

Työnantaja oli muuttanut toimintaohjetta kahteen otteeseen. Taustalla oli korkeimmassa oikeudessa käsitelty Laitilan tapaus, jonka johdosta todettiin, että viiden minuutin ehdoton lähtöaikavaatimus oli liian sitova ja varsinkin asuminen paloasemalla. Ohjeessa 1.1.2016 (V6) kiellettiin paloasemalla yöpyminen ja otettiin käyttöön toimintavalmiuden suunnitteluohjeessa oleva 50 prosentin saavutettuusaikavaatimus riskialueittain. Ohjeessa ei ollut määritelty yksittäiselle viranhaltijalle lähtöaikavaatimusta. Henkilöstö ei ollut kuitenkaan ymmärtänyt ohjetta eikä sitä, mitä kirjauksella tarkoitettiin, ja siksi ohjetta muutettiin syksyllä uudelleen (V7, K3) kirjaamalla 15 minuutin lähtöaikavaatimus. Kaikki toimintaohjeet olivat koskeneet koko henkilöstöä, myös sopimuspalomiehiä, ja ne olivat koskeneet myös ensivastetehtäviä.

Varallaolo kuului virkamiehen virkavelvollisuuksiin ja siihen oli annettu suostumus. Myös B oli antanut varallaoloon suostumuksen. Varallaoloon ei periaatteessa kuitenkaan ollut ollut pakko osallistua, koska siihen halukasta henkilöstöä oli muutenkin ollut riittävästi. Varallaolovuorojen tekemisestä oli myös ollut mahdollisuus luopua.

Hälytys meni varallaoloaikana kaikille kunnan hälytysosastoon kuuluville sekä sopimuspalomiehille. Lisäksi varallaolija oli saanut hälytyksen Virve-puhelimeen. Varallaolija oli kuitannut hälytyksen vastaanotetuksi ja lähtenyt siirtymään paloasemalle mahdollisesti lisäohjeita kuunnellen. Työnantaja ei ollut seurannut, missä ajassa henkilö oli ehtinyt asemalle eikä ketään ollut siitä sanktioitu. Mahdollista oli, joskaan ei normaalia, että yksikönjohtaja ei ollut tilannepaikalla ensimmäisenä. Työnantaja oli yksittäisissä tilanteissa tilapäisesti sallinut yöpymisen paloasemalla varallaollessa, mutta siihen ei ollut ketään velvoitettu. Jos henkilö oli muuttanut kauemmaksi siten, että hän ei enää ehtinyt kotoaan viidessä minuutissa asemalle, hänen ei tarvinnut enää osallistua varallaoloon. Hälytystehtävien määrät eri asemilla olivat vaihdelleet. Varallaoloaikana hälytystehtäviä oli vuonna 2016 ollut A:lla 31, B:llä 14, C:llä 16 ja D:llä 20.

I on vielä kertonut A:n tilanteesta, että tämä oli alun perin työskennellyt Vuolijoella, mutta kahden vakituisen viran tultua lakkautetuksi siirretty vuonna 2007 ensin Kajaaniin ja sen jälkeen Sotkamoon, jossa oli tarvittu A:n osaamista palotarkastajana. Hän oli ryhtynyt tekemään Sotkamossa myös varallaoloa, vaikka ei olisi ollut siihen velvollinen. Koska hän asui Kajaanissa, hän oli varallaoloaikana majoittunut Sotkamon paloasemalla. Majoittuminen paloasemalla oli vuoden 2016 alusta lukien kielletty, mikä oli rajoittanut A:n mahdollisuuksia tehdä varallaoloa, ja hän oli kokenut taloudellisen tilanteensa tämän johdosta vaikeutuneen. A oli tehnyt virkavapaahakemuksen 16.3.2016 (V8), jonka I oli joutunut hylkäämään sen vuoksi, ettei A:lle ollut Sotkamossa ollut tarjolla sijaista. A oli sittemmin irtisanoutunut.

E on kertonut aloittaneensa työt vuonna 1981 Hyrynsalmella, jossa hän työskenteli edelleen. E oli toiminut sopimuspalomiehenä ja yksikönjohtajana vuodesta 1997 lukien ja tehnyt myös varallaoloa. Hän oli työskennellyt Hyrynsalmen asemalla yhdessä C:n kanssa. Hänen esimiehenään oli ollut apulaispalopäällikkö J.

E on kertonut, että hälytyksen tultua oli siirrytty paloasemalle ja hälytykseen oli lähdetty viidessä minuutissa. Lähtöaika oli mainittu vuonna 2008 annetussa toimintaohjeessa. E:n mukaan termistä ”keskimäärin” ei ollut ollut erityistä puhetta, mutta hän oli ymmärtänyt sen siten, että jos joskus saapumiseen meni yli viisi minuuttia, seuraavalla kerralla tuli tavoitella alle viiden minuutin aikaa. Hälytykselle oli aina tullut mennä aseman kautta, koska yksikönjohtajan tuli olla ensimmäisen sammutusyksikön kyydissä. J:n kanssa ei ollut ollut puhetta siitä, että kohteeseen voisi ajaa suoraan. Yksikön liikkeellelähtö oli ilmoitettu ja se oli kirjautunut järjestelmään. Yksikkö ei ollut koskaan lähtenyt asemalta ilman yksikönjohtajaa. Kaikkiin hälytyksiin oli tullut reagoida menemällä asemalle. Varallaolijan velvoitteisiin ei ollut vaikuttanut se, oliko hälytyksille lähtenyt muita henkilöitä.

Varallaololistat oli tehty kahdesti vuodessa. Lista oli velvoittanut olemaan käytettävissä siihen merkittynä ajankohtana. Listoja oli saatu hyvin täytettyä, koska sopimuspalomiehiä oli ollut runsaasti. Vuoroja oli jaettu tasapuolisesti. Varallaollessa oli ollut mahdollista oleskella sellaisella alueella, että ehti viidessä minuutissa asemalle. Hyrynsalmella oli tullut varallaoloaikana hälytyksiä vuosittain noin 50.

F on kertonut työskennelleensä B:n kanssa samaan aikaan Vuolijoen asemalla kesään 2007 asti. Varallaolijalla oli ollut mukanaan Virve-puhelin ja matkapuhelin. Varusteita oli säilytetty asemalla. Hälytyksen tullessa oli lähdetty välittömästi asemalle hakemaan varusteita. Yksikönjohtaja oli lähtenyt ensimmäisessä yksikössä liikkeelle. Lähtöaikavaatimus oli ollut viisi minuuttia, mikä oli perustunut palokunnan ja kunnan väliseen sopimukseen. Vuonna 2008 oli annettu varallaolon toimintaohje, joka ei ollut muuttanut näitä käytäntöjä pelastuslaitoksen alueella.

G on kertonut työskennelleensä Vaalan asemalla vuodesta 1990 lähtien sopimuspalomiehenä. G oli tehnyt yksikönjohtajavarallaoloa. Hänen esimiehinään olivat olleet D ja J.

$1d8

H on kertonut aloittaneensa sopimuspalomiehenä Sotkamon palolaitoksella vuonna 1985. H oli saanut paloesimiehen viran vuonna 2002, jolloin hän oli alkanut tehdä yksikönjohtajavarallaoloa. H oli tuolloin asunut 1,5 kilometrin etäisyydellä paloasemasta ja oleskellut varallaollessaan kotona. Hän oli vuonna 2008 muuttanut 27 kilometrin etäisyydelle paloasemasta ja majoittunut varallaollessaan asemalla. Varallaolo oli H:n käsityksen mukaan kuulunut virkavelvollisuuksiin. H oli työskennellyt A:n kanssa samaan aikaan Sotkamon paloasemalla.

Varallaoloon olivat kuuluneet sekä hälytys- että ensivastetehtävät. Varallaolijalla oli ollut mukanaan Virve-puhelin ja matkapuhelin. Käytössä oli ollut pelastusauto. Varusteita oli säilytetty asemalla. Kotona päivystäessään H oli hälytyksen tullessa mennyt ensin asemalle. Kaikkiin hälytyksiin oli tullut reagoida menemällä asemalle. Tilannepaikalle oli voinut mennä suoraan vain, jos se oli sijainnut asemaa lähempänä. Tällaiset tilanteet olivat olleet harvinaisia. Asemalle tuli mennä viidessä minuutissa hälytyksestä. Vuonna 2008 oli tullut ohje, jonka mukaan asemalle tuli saapua keskimäärin viidessä minuutissa. Työnantaja oli ohjeistanut tämän tarkoittavan sitä, että joskus asemalle saattoi ehtiä alle viidessä minuutissa ja toisinaan aika saattoi vähän ylittyä. Liikkumisalue oli määrittynyt sen mukaan, että asemalla oli tullut olla viidessä minuutissa.

H oli asemavastaavana laatinut varallaololistat. Varallaolo oli toistunut vakinaisten virallaolijoiden kesken tietyin väliajoin. Henkilöiden, jotka eivät olleet varalla, ei ollut samanlaista velvoitetta osallistua hälytyksille, vaan osallistuminen oli perustunut vapaaehtoisuuteen. Yksikönjohtajan velvoitteisiin ei vaikuttanut se, että vapaalta saattoi hälytykseen osallistua muita henkilöitä, tai se, että taustatukena oli päivystänyt palomestari. Hälytyspaikalla tilannetta oli johtanut yksikönjohtaja ja vastannut ryhmänsä toiminnasta. H ei ole tuntenut ohjetta, joka oli annettu vuoden 2016 alussa.

J on kertonut aloittaneensa Kainuun pelastuslaitoksella vuonna 2004 ja toimineensa vuodesta 2009 lukien nykyisessä asemassaan apulaispalopäällikkönä. J oli toiminut Kainuun alueen tulosyksikön päällikkönä, jolloin hänen vastuualueenaan vuosina 2009–2015 oli ollut muun ohella Hyrynsalmi ja vuonna 2016 lisäksi Vaala ja Sotkamo. Huotarin tehtävät olivat liittyneet operatiiviseen valmiuteen, ja hän oli muun ohessa hyväksynyt varallaololistat. J oli toiminut C:n ja D:n esimiehenä. He olivat vastanneet asemillaan varallaololistojen laatimisesta. Varallaolo oli kuulunut virkavelvollisuuksiin, mutta siihen ei ollut määrätty ketään. Varallaolijoiden saatavuus oli vaihdellut, mutta varallaoloon oli yleensä ottaen ollut paljon halukkaita ja sen vähentämistä oli vastustettu.

$1d9

Kiireellisiä hälytystehtäviä oli tullut varallaoloaikoina vähän. Varallaoloaikana hälytys oli mennyt varallaolijoille ja kaikille hälytysosastoon kuuluville. Yksikönjohtaja oli hälytyksen tultua lähtenyt asemalle ja matkan aikana tarvittaessa ollut yhteydessä hätäkeskukseen. Mahdollista oli, että yksikönjohtajavarallaolija ei ollut ensimmäisenä paloasemalla tai tilannepaikalla johtamassa toimintaa. Jos näin kävi, päivystävän palomestarin vastuulla oli johtaa tilannetta. Yksikönjohtajavarallaolija oli kuitenkin vakiintuneesti ja pääsääntöisesti lähtenyt ensimmäisen yksikön mukana. Mahdollista oli, että yksikkö lähti poikkeuksellisesti ilman häntä, jos näin sovittiin. Varallaoloon liittyen ei ollut annettu sanktioita, mutta päivystävä palomestari oli puuttunut asiaan, jos saapumisessa paloasemalle oli jotain poikkeavaa. Ensivastetehtävät oli hoidettu varallaoloaikana samalla tavoin kuin muutkin hälytystehtävät.

Varallaolo-ohjetta oli korkeimman oikeuden ennakkotapauksen vuoksi muutettu 1.1.2016 ja uudestaan 14.9.2016. Tammikuun ohjeessa ei ollut viiden minuutin aikamäärettä. Ohjeeseen oli kirjattu ministeriön suunnitteluohjeen mukainen tavoite prosenttimääräisistä toimintavalmiusajoista. Ohjeessa oli myös kielletty varallaoloaikana asemalla majoittuminen, mikä oli käytännössä koskenut vain yksittäisiä henkilöitä. Kaikki tulleet ohjeet oli tiedotettu paloasemille. Huotari ei ole muistanut millä tavoin hän oli käynyt tammikuun ohjeen läpi henkilöstön kanssa. Kysyttäessä, oliko J ohjeistanut D:tä siten, että hänen ei tarvinnut tammikuun ohjeen jälkeen enää tulla asemalle keskimäärin viidessä minuutissa, J on vastannut, että tällaista ohjeistusta ei ollut tarvinnut antaa, koska jokainen palokunnan toiminnassa mukana ollut pyrki joka tapauksessa lähtemään tehtävään viivytyksettä. Vuoden 2016 alun jälkeen toteutuneissa lähtöajoissa ei ollut J:n käsityksen mukaan tapahtunut merkittäviä muutoksia aiempaan verrattuna.

K on kertonut toimineensa 2011–2016 apulaispalopäällikkönä hoitaen Kajaanin tulosyksikön (Kajaani ja Vuolijoki) päällikön tehtäviä. Varallaoloon liittyen koko pelastuslaitoksen alue oli kuitenkin K:lle tuttu. Vuolijoen paloasema oli poikennut muiden kuntien asemista siten, että kunnan liittyessä Kajaaniin asemalta oli poistunut päätoiminen henkilökunta ja asemaa varten oli laadittu Kainuun pelastuslaitoksen ja Vuolijoen kunnan vapaaehtoisen palokunta VPK ry:n välinen palokuntasopimus 10.5.2007 (K2, V5) varallaolon toteuttamiseksi. Samalla oli sovittu myös siitä, että Vuolijoen kuntaa koskeva hälytys meni myös Kajaaniin päivystävälle paloesimiehelle. Sopimuksen mukaan varallaoloaikana miehistövahvuus oli 1+1 ja lähdön tuli tapahtua viidessä minuutissa. Sopimus ei ollut koskenut yksittäisiä henkilöitä vaan kyse oli ollut vapaapalopalokunnan kollektiivisesta vastuusta.

Varallaolosta oli laadittu työvuorolistat kuukauden ajalle ja vuoroihin sekä niiden sijoitteluun oli ollut mahdollista vaikuttaa. Sopimuksessa sovittu viiden minuutin lähtöaika koski työvuorolistaan nimettyä henkilöjoukkoa. Varallaolijan tuli olla työkykyinen ja pitää mukanaan Virve-puhelinta. Yksikönjohtaja johti ryhmäänsä tilannepaikalla ja päällystöpäivystäjä antoi tälle tarvittaessa ohjeita.

Kainuun pelastuslaitoksen toimintaohjeeseen 18.6.2008 (K1, V1) oli koottu kunnissa vallitsevat käytännöt yhteen asiakirjaan. Ohjeeseen merkitty viiden minuutin keskimääräinen lähtöaikavaatimus oli ollut sillä tavalla joustava, että se täytti pelastustoiminnan tarkoituksen mutta mahdollisti varallaolossa mukanaolon. Varallaolijan liikkumisaluetta ei ollut nimenomaisesti rajattu, mutta oman harkintansa mukaan varallaolijan tuli olla sellaisella alueella, että kykeni lähtemään hälytykseen sopimuksessa edellytetyssä ajassa. Pelastuslaitos oli antanut uuden ohjeen 1.1.2016 (V6), johon oli kirjattu minuuttimäärien sijaan riskiruutuja koskevat toimintavalmiusajat prosentteina. Ohjeistus ei ollut muuttanut arjen käytäntöjä. Pelastuslaitoksen varallaolo-ohjeet olivat koskeneet myös B:tä siltä osin kuin niillä oli tarkennettu vapaapalokuntaa koskevan sopimuksen sisältöä.

L on kertonut toimineensa Kainuun pelastuslaitoksella vuodesta 1982 lähtien, pääasiassa esimiesasemassa. L oli toiminut vuosina 2011–2016 pelastuspäällikkönä operatiivisissa tehtävissä, joihin kuului muun ohessa varallaoloon liittyvien resurssien ja toimintaohjeiden suunnittelu. L oli ollut kanteessa tarkoitettuihin henkilöihin nähden esimiesasemassa, ei kuitenkaan lähiesimies. Hän tunsi varallaolokäytännöt Sotkamon, Hyrynsalmen ja Vaalan paloasemilla. Viranhaltijat olivat antaneet suostumuksensa varallaoloon, eikä se siinä mielessä ollut virkavelvollisuus. Varallaoloa oli haluttu tehdä, koska siitä oli maksettu hyvin.

Vuonna 2004 oli perustettu Kainuun aluepelastuslaitos, ja vuonna 2008 annetulla toimintaohjeella (K1, V1) oli pyritty alueen erilaisten käytäntöjen yhdenmukaistamiseen. L oli ollut mukana laatimassa ohjetta. Ohjeen mukaan varallaolijan oli saavuttava paloasemalle keskimäärin viiden minuutissa. Ajan toteutumista ei ollut seurattu tai sanktioitu. Varallaolijat olivat voineet mennä myös suoraan kohteeseen, mutta Mylly ei ole muistanut yhtään tapausta, jossa näin olisi toimittu. Ainakaan tilannepaikan ohi ei ollut voinut ajaa, jos se sattui olemaan matkan varrella. Yksikönjohtajan ei välttämättä tarvinnut olla mukana ensimmäisessä asemalta lähtevässä toimintayksikössä. Pääsääntöisesti näin oli kuitenkin toimittu.

Varallaolijan oleskelualuetta ei ollut rajoitettu, kunhan ohjeen mukainen edellytys täyttyi eli kykeni saapumaan keskimäärin viidessä minuutissa asemalle. Viranhaltijavarallaolijoilla oli yleensä ollut käytössään päivystysauto liikkumisen helpottamiseksi. Sotkamon alueella varallaolon aikana kiireellisiä tehtäviä oli tullut noin kerran viikossa. Kiireettömiä tehtäviä oli saattanut tulla useammin. Hyrynsalmella ja Vaalassa hälytyksiä oli ollut vähemmän. Suurin osa hälytyksistä oli tullut päiväaikaan.

L oli ollut mukana laatimassa myös pelastuslaitoksen ohjetta 1.1.2016 (V6). Tarkoituksena oli ollut päivittää edellistä ohjetta. Ohjeen mukaan kiireellisissä tehtävissä ensimmäisen yksikön tuli saavuttaa riskiruuduille asetetut toimintavalmiustavoitteet vähintään 50 prosentissa. Tämä oli ollut suurin muutos edelliseen ohjeeseen ja sen taustalla oli ollut ministeriön ohje. Ohjeella ei asetettu henkilökohtaista lähtöaikavaatimusta varallaolijoille. Ohjeita oli pitänyt käsitellä työpaikoilla henkilöstön kanssa työpaikan kokouksissa. Kun henkilö sai hälytyksen Virveen, siitä ei ilmennyt, minkä riskiruudun alueelle hälytys sijoittui. Varallaolijat tunsivat kuitenkin oman kuntansa alueen hyvin. Vuoden 2016 alussa annetun ohjeen johdosta ei ollut tapahtunut käytännössä kovinkaan paljon konkreettisia muutoksia.

A oli tammikuussa 2007 siirretty erään toisen henkilön kanssa Vuolijoelta Kajaaniin työtehtävien perässä (K4). Hänet oli kesäkuussa 2007 siirretty uudelleen, tällä kertaa Sotkamoon, koska siellä oli tarvittu palotarkastajaa. A:lla ei ollut ollut velvoitetta osallistua Kajaanissa asuessaan Sotkamossa tehtävään varallaoloon, mutta hän oli kuitenkin halunnut tehdä sitä.

C:n ja D:n varallaolotunnit olivat jossain vaiheessa kasvaneet liiaksi. Asiaa oli käsitelty varallaolijoiden kanssa, ja esimerkiksi C:tä oli erikseen käsketty vähentämään tunteja. Tilanne oli sittemmin tasaantunut.

Kainuun pelastuslaitoksen varallaolojärjestelmästä 1.4.2011–14.9.2016

Yleistä yksikönjohtajan varallaolosta

$1da

Tässä asiassa on kyse yksikönjohtajavarallaolosta. Kanteessa mainitut viranhaltijat ja myös sivutoimisena työskennellyt B ovat toimineet hälytyksessä pelastusyksikön johtajina. Yksikön ovat muodostaneet yksikönjohtajavarallaolijan lisäksi sivutoimiset palomiehet ja mahdollisesti myös sellaiset vapaalla olevat vakinaiset palomiehet, jotka ovat lähteneet tehtävään vapaaehtoisesti. Asiassa esitetyn todistelun perusteella yksikönjohtajavarallaolijoiden varallaolovelvoitteiden kannalta merkitystä ei kuitenkaan ole ollut sillä, onko tehtävään lähtenyt myös sivutoimisia tai vapaalla olevia palomiehiä. Varallaolijan velvollisuutta osallistua hälytystehtävään ei ole poistanut myöskään se, että johtovastuussa on mahdollisesti ollut päivystävä palomestari tai että tämä on ollut muutoin yksikön tukena.

Henkilötodistelun perusteella varallaolo on viranhaltijoiden keskuudessa koettu vahvasti osaksi virkatehtäviä. Toisaalta sitä on myös haluttu tehdä. Työtuomioistuin toteaa, että arvioitaessa sitä, onko varallaoloksi luettu aika tullut lukea työajaksi, merkitystä ei ole annettu sille, onko varallaolo perustunut vapaaehtoisuuteen (Matzak C-518/15). Yhtä lailla sekään, että varallaolosta ei ole voinut kieltäytyä, ei voi johtaa siihen, että varallaolo olisi luettava työajaksi. Myöskään sillä ole merkitystä, että varallaolijat ovat itse saaneet vaikuttaa varallaolovuorojen sijoitteluun.

Varallaolijan velvoitteista

Varallaolijat ovat kantaneet mukanaan viranomaisverkon puhelinta (Virve). Lisäksi A:lla, C:llä ja D:llä on ollut mukanaan matkapuhelin, johon on saattanut tulla esimerkiksi ilmoituksia tai kyselyjä yksittäisiltä kuntalaisilta. Hälytyskeskuksen hälytys on tullut Virve-puhelimeen, ja varallaolijalla on ollut velvollisuus vastata siihen välittömästi. Vastaajan ja kuultavan mukaan mikäli hälytys on koskenut varallaolijaa ja edellyttänyt lähtöä onnettomuuspaikalle, hänellä on hälytyksen saatuaan ollut velvollisuus lähteä pääsääntöisesti paloasemalle, josta on tapahtunut lähtö onnettomuuspaikalle. Sellaisia hälytystehtäviä ei ole kuitenkaan selvitetty olleen, jotka eivät olisi koskeneet varallaolijaa ja joihin varallaolijan ei olisi tullut reagoida lähtemällä asemalle.

$1db

$1dc

Pelastuslaitos on muuttanut varallaolo-ohjetta 14.9.2016 päivätyllä ohjeella (V7), jossa edellä mainittu kirjaus on korvattu kirjauksella, jonka mukaan ”varallaolijan on oleskeltava siten, että hänen on saavuttava toimipisteeseen 15 minuutin kuluessa hälytyksestä.” Vaatimukset tässä asiassa eivät kohdistu enää 14.9.2016 jälkeiselle ajalle.

Työtuomioistuin toteaa, että työnantajan velvollisuutena on selvittää työntekijöille varallaoloa koskevat keskeiset velvoitteet. Jos työntekijällä on perusteltu syy olettaa, että varalla ollessaan hänellä on tietynsisältöisiä velvollisuuksia, työnantajan on katsottu kantavan riskin siitä, että se ei ole selvittänyt työntekijöille varallaolon keskeisten ehtojen sisältöä tältä osin (ks. TT 2019:91 ja TT 2020:31). Tässä asiassa on tullut selvityksi, että varallaolijoiden on tullut kanteessa tarkoitettuina aikoina varalla ollessaan olla sellaisessa valmiudessa, että he kykenevät hälytyksen saatuaan saapumaan paloasemalle keskimäärin viiden minuutin kuluessa. Tilannetta ei ole muuttanut 1.1.2016 annettu ohje, jonka sisältöä ei tältä osin ole selvitetty riittävällä tavalla henkilöstölle ja jonka merkitys on siten jäänyt henkilöstön keskuudessa epäselväksi.

Varallaolojärjestelmän suunnittelu operatiivisella tasolla

Kainuun pelastuslaitoksen toimintaa operatiivisella tasolla ovat ohjanneet paitsi pelastustoimintaa ja ensivastetoimintaa koskeva lainsäädäntö myös sisäasiainministeriön vuonna 2012 antama suunnitteluohje (V2) ja maakunnan tasolla pelastuslaitoksen palvelutasopäätökset (V3, V4).

$1dd

Työtuomioistuimen johtopäätökset

KVTES:n mukaan työajaksi luetaan työhön käytetty aika sekä aika, jonka työntekijä on velvollinen olemaan työpaikalla työnantajan käytettävissä. Varallaololla taas tarkoitetaan sitä, että työntekijän on oltava vapaa-ajallaan tavoitettavissa niin, että hänet voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Varallaoloksi ei katsota velvollisuutta olla työpaikalla työvalmiudessa paitsi silloin, kun työntekijälle on annettu lupa olla varalla valintansa mukaan joko työpaikalla tai määrätyin ehdoin sen ulkopuolella. Jos työnantaja on järjestänyt varallaoloa varten asunnon, jota ei voida pitää työntekijän varsinaisena asuntona, mutta jossa työnantaja on velvoittanut hänet olemaan varalla, tällaisessa asunnossa oleskeluvelvollisuus luetaan työajaksi.

Edellä todetusti työaikadirektiivi asettaa vähimmäisvaatimukset sille, mitä on ainakin pidettävä työaikana. Edellä selostetun unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella direktiivissä tarkoitetun työajan käsitteen alaan kuuluvat sellaiset varallaolojaksot, joiden aikana työntekijään kohdistuu sen luonteisia velvoitteita, että ne kokonaisuutena vaikuttavat objektiivisesti ja erittäin huomattavasti työntekijän mahdollisuuksiin käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Sitä vastoin silloin, kun työntekijälle tietyn päivystysjakson aikana asetetut velvoitteet eivät ole näin voimakkaita ja mahdollistavat sen, että hän voi järjestää ajankäyttönsä ja keskittyä omiin asioihinsa ilman suurempia velvoitteita, vain aika, joka liittyy työsuoritukseen, joka on tarvittaessa tosiasiallisesti toteutettu tällaisena ajanjaksona, on direktiivissä tarkoitettua työaikaa.

Kokonaisarviota tehtäessä on ensinnäkin otettava huomioon varallaolijalta edellytetty valmiusaika (reaktioaika), jolla tarkoitetaan sitä aikaa, jonka kuluessa hänen on hälytyksen tultua ryhdyttävä työhön, mikä yleensä edellyttää häneltä työpaikalle tai tehtäväpaikalle saapumista. Jos tuo valmiusaika on kohtuullinen ja mahdollistaa siten henkilökohtaisten ja sosiaalisten aktiviteettien suunnittelun, kyse ei ensi näkemältä ole työajasta. Jos tuo aika on vain muutamia minuutteja, päivystysjaksoa on lähtökohtaisesti pidettävä kokonaisuudessaan työaikana, koska tällöin varallaolija saadaan käytännössä hyvin helposti luopumaan suunnittelemasta mitään, edes lyhytkestoista, vapaa-ajan toimintaa.

Huomioon on tarvittaessa otettava yhtäältä myös muut työntekijälle asetetut velvoitteet ja toisaalta varallaoloa helpottavat järjestelyt ja edut, jotka työntekijälle on myönnetty. Reaktioaikaan liittyvistä velvoitteista merkityksellinen on muun ohella erityisesti työntekijän velvollisuus pysyä kotona hälytystä odottaessaan tai se, että hänellä on oltava erityiset varusteet, kun hänen on saavuttava työpaikalle tai kohteeseen. Työntekijälle myönnettyjen järjestelyjen osalta merkityksellinen on työntekijän käyttöön mahdollisesti annettu päivystysauto, joka mahdollistaa nopean liikkumisen etuoikeuksia ja kulkuoikeuksia hyödyntäen, tai se, että työntekijällä on mahdollisuus vastata työnantajan kutsuihin poistumatta oleskelupaikastaan.

Toiseksi on otettava huomioon se, miten usein keskimäärin kyseinen työntekijä tavallisesti tosiasiallisesti työskentelee kunkin päivystysjaksonsa kuluessa. Jos työntekijä päivystysjaksoinaan kutsutaan keskimäärin usein suorittamaan työtehtäviä, jotka yleensä eivät ole lyhytkestoisia, varallaoloaika kokonaisuudessaan on lähtökohtaisesti työaikadirektiivissä tarkoitettua työaikaa. Se, että hälytyksiä tulee keskimäärin vain harvoin, ei kuitenkaan voi johtaa siihen, että varallaoloa olisi pidettävä lepoaikana, jos valmiusajan vaikutus on sellainen, että se riittää rajoittamaan objektiivisesti ja erittäin huomattavasti varallaolijan mahdollisuutta käyttää vapaasti aikaa, jolloin häneltä ei edellytetä työtehtävien suorittamista.

$1de

$1df

A on Sotkamossa majoittunut paloasemalla, koska hänen kotinsa on sijainnut 40 kilometrin päässä Kajaanissa. Hänet on vuonna 2007 siirretty ensin Vuolijoelta Kajaaniin ja samana vuonna Kajaanista Sotkamoon (K4). Työtuomioistuin toteaa, että A on siten joutunut varallaoloaikana olemaan poissa perheensä luota ja hänellä on ollut vähemmän mahdollisuuksia keskittyä tavanomaisiin vapaa-ajan askareisiinsa. Tämä ei kuitenkaan voi sellaisenaan tehdä varallaolosta työaikaa, sillä työntekijöillä on oikeus valita asuinpaikkansa (ks. em. tuomiot Stadt Offenbach am Main, 40–42 kohdat ja Radiotelevizija Slovenija, 39–41 kohdat; ks. myös TT 2020:30).

Työtuomioistuin katsoo, että olosuhteita kokonaisuutena arvioiden ja ottaen erityisesti huomioon lyhyt valmiusaika A:han, B:hen, C:hen ja D:hen varallaoloaikana kohdistuneet velvoitteet ovat vaikuttaneet objektiivisesti ja erittäin huomattavasti heidän mahdollisuuteensa käyttää vapaasti näiden jaksojen aikana se aika, jolloin heiltä ei ole edellytetty työtehtävien suorittamista, ja käyttää tämä aika omiin asioihinsa. Varallaoloaika on siten luettava kokonaisuudessaan työajaksi.

Edellä lausutuilla perusteilla kanteessa esitetyt vahvistusvaatimukset on hyväksyttävä.

Oikeudenkäyntikulut

Asian käsittelyn jatkuessa oikeudenkäyntikuluista ei ole tarpeen lausua tässä vaiheessa.

Tuomiolauselma

Työtuomioistuin vahvistaa, että kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen III luvun 4 §:n perusteella A:lle ajalla 1.1.2013–31.12.2015, B:lle ajalla 1.4.2011–30.6.2016, C:lle ajalla 1.1.2013–31.12.2013 ja D:lle ajalla 1.1.2013–14.9.2016 Kajaanin kaupungin palveluksessa varallaoloksi luettu aika tulee lukea kokonaisuudessaan työajaksi.

Vahvistusvaatimus

A:n, B:n, C:n ja D:n varallaoloksi luettua aikaa ei tule lukea miltään osin työajaksi. Kyse on ollut KVTES:n III luvun 5 §:n mukaisesta vapaamuotoisesta varallaolosta, jonka mukaisesti on maksettu varallaolokorvaukset. Varallaolijat eivät ole varalla ollessaan suorittaneet työtehtäviään eivätkä he ole olleet velvollisia oleskelemaan työnantajan määräämässä paikassa. He ovat voineet viettää varallaoloaikaansa itse valitsemassaan paikassa. Heidän on tullut olla tavoitettavissa siten, että heidät voidaan tarvittaessa kutsua työhön. Kaikki kanteessa tarkoitetut henkilöt ovat A:ta lukuun ottamatta voineet varalla ollessaan viettää aikaa myös muun muassa kotonaan. Työnantaja ei ole järjestänyt varallaoloa varten asuntoa, jossa varallaolijaa olisi velvoitettu olemaan varalla. KVTES:n sopimusmääräyksen sanamuoto huomioon ottaen kysymyksessä on siten ollut varallaolo, ei työaika. Varallaolon pituus ja toistuvuus eivät myöskään ole merkittävästi haitanneet varallaolijoiden vapaa-ajan käyttöä.

Varallaolijat ovat edellä todetun lisäksi voineet oleskella valitsemassaan seurassa, eivätkä he ole olleet sidottuja erityisiin varusteisiin, vaan varallaolo on voitu suorittaa normaaleissa vapaa-ajan vaatetuksessa ja varusteissa. He eivät ole olleet varalla ollessaan sidottuja työhönsä tosiasiallisesti samalla tavalla kuin varsinaisia työtehtäviä suorittaessaan. He ovat voineet varallaoloaikanaan suorittaa normaaleja vapaa-ajan askareita ja liikkua vapaasti laajalla alueella.

Ottaen huomioon KVTES:n sopimusmääräysten sanamuoto ja pitkään vallinnut käytäntö, jonka palkansaajajärjestöt ovat hyväksyneet, on selvää, että sopijaosapuolten tarkoitus on ollut sekä paikallisella tasolla että keskustasolla, että nyt arvioitavana olevan kaltaisessa tilanteessa on ollut kysymyksessä vapaamuotoinen varallaolo. Erityisesti on huomioitavaa, että palkansaajajärjestöjen tulkinta on vuosikausien ajan ollut yhteneväinen työnantajan tulkinnan kanssa. Järjestöt ovat riitauttaneet kyseessä olevan kaltaisen varallaolon vasta sen jälkeen, kun korkein oikeus on antanut varallaoloon liittyen tuomion KKO 2015:48. Siten kaupungin noudattama soveltamiskäytäntö, jota ei ole aikaisemmin riitautettu, on muodostunut määräyksen tarkoitusta vastaavaksi vakiintuneeksi tulkinnaksi.

Vaatimuksentekijät ovat ryhtyneet vaatimaan jälkikäteisiä korvauksia sillä perusteella, että vuosikymmeniä noudatettua järjestelyä, jonka sisällöstä on valtakunnallisesti ja paikallisesti vallinnut yksimielisyys, olisi tulkittava takautuvasti toisin. Ennen tähän kanteeseen johtanutta paikallisen ja keskustason erimielisyyttä sovellettavan virka- ja työehtosopimuksen määräyksen sisällöstä kanteessa tarkoitetut henkilöt eivät ole väittäneet, että varallaolojärjestelmään liittyisi jotakin epäselvyyttä tai että se kuormittaisi heitä jotenkin erityisesti tai haittaisi vapaa-ajan viettoa.

Työaikalain ja KVTES:n sopimusmääräysten mahdollistaman varallaolon tarkoituksena on turvata sellaisten palveluiden häiriötön saanti, jotka ovat kansalaisten hengen, terveyden sekä omaisuuden ja ympäristön suojaamiseksi tarpeen. Varallaolo on voitava järjestää palo- ja pelastustoimessa siten, että pelastustehtävään lähdetään nopeasti hälytyksen saapumisen jälkeen myös tilanteessa, jossa viranhaltija/työntekijä itse järjestää asumisensa siten, että koti ei sijaitse pelastuslaitoksen lähettyvillä.

Pelastuslaitoksella varallaololla on pitkät perinteet. Se on kuulunut pelastustoimen tehtävien luonteeseen. Kaikki pelastuslaitoksen niin kutsutuilla päiväasemilla työskentelevät viranhaltijat (A, C ja D) ovat viran vastaanottaessaan olleet tietoisia siitä, että toimialan luonteen vuoksi valmiutta on ylläpidettävä myös virka-ajan ulkopuolella tietyllä järjestelmällä, käytännössä varallaolojärjestelmällä. A, C ja D ovat viran vastaanottaessaan antaneet suostumuksensa varallaoloon. B on työsopimuksen solmiessaan ollut tietoinen varallaolosta ja halunnut sitoutua tekemään varallaoloa. Pelastuslaitos ja Kainuun Vesi ovat erikseen sopineet järjestelyistä, jotta B:n osallistuminen varallaoloon voidaan sovittaa yhteen hänen päivätyönsä kanssa.

Käytännössä varallaolo missä tahansa ammatissa on jossain määrin sitovaa. Varallaolo tarkoittaa yksittäisen viranhaltijan tai työntekijän kannalta sitä, että vapaa-aikaa on vietettävä varallaolon ehdoin. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi päihteiden käyttö varallaoloaikana ei ole mahdollista edes vähäisissä määrin. Lisäksi on ymmärrettävää, että esimerkiksi yksilön liikkumisalue rajautuu varallaolon aikana. Näistä vapaa-ajan käytölle aiheutuneista rajoituksista johtuen kanteessa tarkoitetuille henkilöille on suoritettu varallaolosta KVTES:n mukaista vähimmäiskorvausta korkeampi 40 prosentin mukainen korvaus.

Lähtövalmiusaika

Varallaolo ei ole rinnastunut työaikaan lähtövalmiuden ja työhön sidonnaisuuden perusteella. Kaupunki ei ole edellyttänyt välitöntä tai viiden minuutin lähtövalmiusaikaa. Kainuun pelastuslaitoksen 18.6.2008 päivätyssä toimintaohjeessa saapumisaika paloasemalle on määritelty keskimäärin viideksi minuutiksi hälytyksestä. Toimintaohjeessa ei siten ole asetettu välitöntä tai ehdotonta lähtövalmiusaikaa, vaan kyseessä on ollut keskimääräinen tavoite.

Kainuun pelastuslaitoksen työnantajan laatimissa varallaolo-ohjeissa 18.6.2008 on todettu lisäksi muun ohella, että varallaolija on voinut lähteä annettuun tehtävään suoraan esimerkiksi kotoaan tai muusta paikasta, jolloin varallaolijan on tullut tehtävään lähtiessään antaa status-ilmoitus tai puheviesti hätäkeskukselle.

$1e4

Hälytyksiin lähdettäessä pelastustoimintaan osallistuvien henkilöiden määrä riippuu onnettomuustyypistä. Pienimmillään kysymys on ryhmän lähdöstä, mutta tarvittaessa tilanteeseen lähdetään joukkueella tai komppanialla. Päätoimisilla virkasuhteessa olevilla palomiehillä on yleisesti ottaen parempi koulutus onnettomuustilanteiden varalle, minkä vuoksi pääsääntöisesti palomiehet toimivat ryhmänjohtajina paloasemilla, joissa valtaosa on sopimushenkilöstöä (sivutoiminen, vapaapalokunta). Tarvittaessa myös yksikönjohtajan kelpoisuuden täyttävä sopimushenkilöstö, kuten B, on voinut toimia yksikönjohtajana.

Käytännössä hälytystehtävään on voitu lähteä siinä vaiheessa, kun paloasemalle on saapunut

yksi henkilö, joka on ollut kelpoinen yksikönjohtajan tehtävään. Yksikön mahdollisuus lähteä tehtävään ei ole ollut välittömästi sidottu siihen, milloin varallaolija on saapunut paloasemalle. Varallaolojärjestelmällä on varmistettu se, että edes joku lähtee tilannepaikalle hälytyksen saatuaan. Ohjeissa ja määräyksissä ei ole määritelty, että ensimmäisen onnettomuuspaikalle tulijan tulee olla juuri varallaolijan, vaan se on voinut olla myös kuka tahansa muu palokuntalainen, joka osallistuu hälytystoimintaan.

Kainuun pelastuslaitoksen ja Vuolijoen kunnan Vapaaehtoinen palokunta VPK ry:n välisen

10.5.2007 päivätyn palokuntasopimuksen mukaan sopimuspalokunnan lähtöaika varallaoloaikana on ollut virka-ajan ulkopuolella 5 minuuttia. Sopimuspalokunnalle on asetettu vastaava keskimääräinen ja tavoitteellinen lähtövalmiusaika kuin viranhaltijoille, eikä sopimuspalomiehiltä ole käytännössä edellytetty nopeampaa tai ehdottomampaa lähtövalmiutta kuin viranhaltijoilta. Sopimuksen mukaan Kainuun pelastuslaitoksella on ollut oikeus valvoa sopimuksen noudattamista eikä pelastuslaitos ole puuttunut siihen, mikäli toteutuneet lähtöajat ovat toisinaan ylittäneet 5 minuuttia. Sopimus on solmittu pelastuslaitoksen ja yhdistyksen välillä, joten kyseessä ei ole työntekijän ja työnantajan välinen sopimus varallaolon ehdoista. Sopimus ei määrittele, että ensimmäisessä lähdössä on välttämättä ollut varallaolija.

Varallaoloaikaisia lähtöaikoja on seurattu Kainuun pelastuslaitoksella ainoastaan yksikkötasolla. Yksikkötasolla lähtöajat II-riskiluokan hälytyksiin on keskimäärin ollut noin 5 minuuttia, mutta joissain tapauksissa lähtö on tapahtunut vasta 7–10 minuutin kuluessa hälytyksestä. Tämä osaltaan osoittaa, että annettuja lähtövalmiusaikoja on noudatettu nimenomaan keskimääräisinä tavoitteina eikä 5 minuutin lähtövalmius ole ollut varallaolijalle asetettu ehdoton velvoite.

Kainuun pelastuslaitos on antanut 1.1.2016 alkaen varallaolo-ohjeen, joka on kumonnut aiemmat varallaolokäytänteet. Vaatimuksenesittäjillä ei ole mainitun ajankohdan jälkeen ollut henkilökohtaisesti määriteltyä lähtöaikavaatimusta, eikä heiltä ole enää edellytetty aiemman ohjeen mukaista lähtöaikaa. Kainuun pelastuslaitos on täsmentänyt varallaolo-ohjetta 14.9.2016 alkaen siten, että varallaolijan on ollut saavuttava toimipisteeseen 15 minuutin kuluessa hälytyksestä.

Toimintavalmiuden suunnitteluohjeet ja palvelutasopäätös

Kainuun pelastustoimen palvelutasopäätökseen vaikuttaa sisäministeriön antamat pelastuslaitoksia koskevat toimintavalmiuden suunnitteluohjeet. Pelastustoimen toimintavalmius määritellään ns. riskiruutujen perusteella. Arvioidun riskitason perusteella riskiruudulle (1 km x 1 km alue) määritellään riskiluokka. Valmiusaika eri riskiruuduille on seuraava:

I- luokan riskialueella on 6 minuutin valmius

II- luokan riskialueella on 10 minuutin valmius

III- luokan riskialueella on 20 minuutin valmius

IV- luokan riskialueella ei ole aikavaatimusta.

Riskiruutujen perusteella arvioidaan kunkin alueen valmiuden tarve. Kanteessa tarkoitettujen henkilöiden varallaololla katetulla alueella ei ole lainkaan I-luokan riskialuetta. II-luokan riskialueella, johon osa heidän varallaololla katetusta alueista (esimerkiksi taajama) kuului, pelastusmuodostelmat ja niiden toimintavalmiudet suunniteltiin siten, että kiireellisissä pelastustehtävissä ensimmäinen yksikkö saavuttaa onnettomuuskohteen riskialueittain pääsääntöisesti valtakunnallisesti asetettujen toimintavalmiusaikatavoitteiden mukaisesti, II-luokan riskialueella tuo tavoite on kymmenen minuuttia. Sisäministeriön ohjeen mukaan tavoite tulee saavuttaa 50 prosentissa hälytyksistä. Varallaoloalue koostui II-, III- ja IV-riskialueista. III-riskialue tulee saavuttaa pääsääntöisesti 20 minuutissa, ja IV-riskialueen saavuttamisaikatavoite on mainittuja aikoja pidempi.

Edellä mainitut toimintavalmiusajat, joiden mukaan onnettomuuskohde tulee saavuttaa, koskevat kaikkia hälytyksiä eli myös niitä aikoja, jolloin paloasemilla on ollut normaali miehitys normaalissa työajassa. Tavoitteena oli, että ensimmäinen yksikkö on pelastuspaikalla hälytyksestä kymmenen minuutin kuluessa II-riskialueella. Tavoite on tullut saavuttaa 50 prosentissa hälytyksistä, jolloin esimerkiksi varallaoloaikaiselle saapumisajalle on muodostunut joustoa jo sisäministeriön asettamien suunnitteluohjeiden perusteella. Tämä jousto on huomioitu myös Kainuun palvelutasopäätöksessä.

Pelastuslaitoksen pelastusviranomainen on määritellyt hälytysvasteet eli sen, mitä palokuntia ja mitä kokoonpanoa käytetään erilaisissa hälytystilanteissa. Hätäkeskus toimii näiden hälytysvasteiden mukaisesti. Hätäkeskus hälyttää annetun ohjeen mukaisesti oman riskiarviointinsa perusteella joko ryhmän, joukkueen tai komppanian hätäilmoituksesta saamiensa tietojen perusteella. Paloasemilta lähdetään hälytykseen hälytysajoneuvolla, joka määräytyy tilanteen ja tehtävän mukaan (esimerkiksi sammutusauto, säiliöauto, nostolava-auto).

Olennaista asiassa on se, että pelastuslaitoksen edellä esitetty toimintavalmiusaika on eri asia kuin se, mitkä ovat olleet yksittäisen viranhaltijan tai työntekijän velvoitteet varallaolon aikana. Palvelutasopäätös ei ole sama asia kuin yksittäisen viranhaltijan tai työntekijän tosiasiallinen varallaolo-ohjeistus tai varallaolovelvoitteet. Yksittäisen viranhaltijan tai työntekijän osalta ei ole määritelty sitä, missä ajassa hänen tulee saavuttaa onnettomuuspaikka.

Pelastustoiminnan luonne huomioiden joka kerta luonnollisesti pyritään siihen, että pelastuskohde saavutetaan palvelutasopäätöksen mukaisessa tavoiteajassa. Tavoiteaika on kuitenkin ainoastaan tavoite, eikä se ehdottomasti sido henkilöstöä eikä varallaolijaa. Ottaen huomioon muun ohella eri vuodenajat ja vuorokaudenajat tavoitteisiin ei käytännössä aina päästä. Jokaisen yksittäisen tehtävän toteutuneet toimintavalmiusajat tiedetään varmuudella vasta tilanteen jälkeen. Varallaolijan mahdollisuus saavuttaa pelastuskohde varallaolosta on tosiasiassa erilainen riippuen siitä, onko kysymyksessä esimerkiksi kesäyö (+ 20 C) vai talviyö (jolloin on satanut 30 cm lunta ja pakkasta – 20 C). Liikkeellelähtö varallaolopaikasta vaihtelee muun ohella sääolosuhteiden mukaan. Tämä on hyväksyttävää, ja keskeistä on, että kohteeseen lähdetään niin pian kuin se on mahdollista olosuhteet huomioon ottaen. Tämä on myös riittävää.

Pelastustoiminnan luonteeseen ja toimintakulttuuriin sekä toimintaan osallistuvien henkilöiden etiikkaan kuitenkin kuuluu mahdollisimman nopea lähteminen kiireelliseen pelastustehtävään. Nopeus on aina ollut yksi niistä pelastustoiminnan arvoista, joihin siihen osallistuvat henkilöt ovat sitoutuneet riippumatta siitä, mitä on edellytetty.

Varallaolovuorojen suunnittelu ja toistuvuus

Varallaolovuorojen suunnittelu on tehty yhteistyössä henkilöstön kanssa. Aseman esimiehenä toimiva viranhaltija on ollut viime kädessä vastuussa varallaolovuorojen suunnittelusta, mutta käytännössä suunnittelussa on otettu huomioon myös henkilöstön toiveita. Henkilöstöllä on ollut hyvät vaikutusmahdollisuudet varallaolovuoroihin jo suunnitteluvaiheessa, ja he ovat käytännössä voineet vielä työvuorolistan julkaisemisen jälkeenkin vaihtaa työvuorojaan keskenään. Osavuorojen tai kokonaisten vuorojen vaihtaminen alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen ei ole ollut harvinaista.

Ylipalomiehinä C ja D ovat olleet vastuussa varallaolovuorojen suunnittelusta omilla paloasemillaan. C ja D ovat halunneet tehdä varallaolovuoroja saadakseen lisäansioita, ja he ovat suunnitelleet itselleen varallaolovuoroja jopa yli sallitun enimmäismäärän. Myös A on halunnut tehdä lisäpalkkaa ansaitakseen varallaolovuoroja mahdollisimman paljon. Kun A:n mahdollisuutta tehdä varallaolovuoroja rajoitettiin, hän hakeutui virkavapaalle ja uusiin töihin sekä myöhemmin irtisanoi virkasuhteensa. A:lla ei olisi ollut velvollisuutta osallistua varallaoloon aikana, jolloin hänen asemapaikkansa on ollut Sotkamo. Viranhaltijoita ei ole tarvinnut määrätä varallaoloon.

Varallaolo on toteutettu käytännössä siten, että varallaoloaika on alkanut perjantaina työvuoron päätyttyä ja se on jatkunut seuraavan viikon perjantaihin työajan alkamisajankohtana. Perjantaista maanantaiaamuun varallaolo on muodostanut katkeamattoman jakson, ja arkipäivänä sen on katkaissut normaali työaika, jolloin paloasemalla on ollut henkilöstö työvuorossa. Varallaoloaika on voinut olla myös pääsääntöä lyhyempi esimerkiksi kestoltaan perjantaista maanantaihin, jos näin on sovittu varallaoloon osallistuvan henkilön henkilökohtaisten olosuhteiden vuoksi.

$1e5

Kanteessa tarkoitetut henkilöt eivät ole koskaan ennen asian riitautumista tuoneet kaupungin tietoon, että olisivat kokeneet varallaolon liian sitovaksi, kuormittavaksi tai rajoittavaksi. Varallaoloa on haluttu tehdä mahdollisimman paljon, koska se on korottanut ansiotasoa.

Varallaolossa mukana pidettävät työvälineet ja toimimisvelvollisuus hälytystilanteessa

$1e6

Hälytysten toistuvuus varallaoloaikana

Hälytyksiä on tullut keskimäärin yksi viikossa. Ottaen huomioon hälytystaajuus varallaoloaikana työhön sidonnaisuus varallaoloaikana on ollut vähäinen. Varallaolon ei näin ollen voida katsoa muodostuvan työajaksi myöskään siitä syystä, että hälytykset olisivat toistuneet tiheästi.

Varallaolon aikana kanteessa tarkoitetuilla henkilöillä ei ole ollut lähtökohtaisesti mitään pelastuslaitoksen työtehtäviä eikä heitä ole millään tavoin ollut sidottu työtehtäviin. Jos he olisivat kokeneet varallaolon sitovaksi ja/tai liian rajoittavaksi, olisi heidän tullut ilmoittaa asiasta työnantajalle. Vaatimuksentekijät eivät ole tehneet tällaisia ilmoituksia työnantajalle ennen kuin korkein oikeus antoi ratkaisunsa KKO 2015:48. Tilanne on ollut ennemminkin päinvastainen. Vaatimuksentekijät ovat halunneet tehdä varallaoloa mahdollisimman paljon.

Vapaa-ajan vietto varallaoloaikana

Vaatimuksentekijöillä ei ole keskimääräinen lähtövalmiusaika huomioiden edellytetty, että he olisivat viettäneet varallaoloaikaansa paloasemalla tai sen välittömässä läheisyydessä.

B, C ja D ovat varalla ollessaan viettäneet aikaa vapaasti varallaoloalueellaan (esimerkiksi kunta, taajama tai muu sellainen) muun ohella omassa kodissaan. He ovat näin ollen voineet liikkua omassa henkilökohtaisessa elinympäristössään. A:lle on annettu mahdollisuus halutessaan yöpyä paloasemalla varallaoloaikana, mutta paloasemalla oleskelua ei ole missään tapauksessa häneltä edellytetty. Kaupunki ei ole valvonut henkilön oleskelupaikkaa varallaolon aikana eikä ole myöskään millään tavalla rajoittanut tämän liikkumista. Liikkumisaluetta on rajoittanut ainoastaan se vaatimus, että varallaolijan on tullut kohtuudella ehtiä pääsääntöisesti paloasemalle. Kaupunki ei ole ottanut kantaa siihen, missä paikassa varallaolijan tulee olla varallaoloaikana. Ottaen huomioon kanteessa tarkoitettujen henkilöiden asemapaikat, jotka kaikki ovat maaseutumaisia taajamia, on liikkumisalue varallaoloaikana ollut laaja.

Vaatimuksentekijöillä ei ole ollut varallaoloaikana mitään pelastuslaitoksen työtehtäviä eikä työhön liittyviä velvollisuuksia. Varallaolon aikana he ovat voineet olla ja liikkua vapaasti alueellaan: olla kotona ja tehdä kotiasioita esimerkiksi perheen kanssa tai kutsua vieraita kylään, harrastaa liikuntaa tai muuta toimintaa tai tehdä muita asioita, joista on nopeasti irrottauduttavissa. Erilaisten asioiden hoito lähitaajamassa/kunnan alueella on ollut mahdollista. He ovat voineet esimerkiksi käydä kaupassa ja muutoin liikkua valitsemallaan alueella. Rajoituksena vapaa-aikaan varallaolijan on tullut olla toiminta-alueellaan, toimintakuntoinen (kuten päihteetön) ja lähtövalmiina.

Varallaolijat ovat voineet valintansa mukaan oleskella myös paloaseman tiloissa, joissa he ovat voineet viettää aikaa myös vapaa-ajallaan. Yleisesti palomiehillä on mahdollisuus muun muassa remontoida ja kunnostaa omia autoja ja muita laitteita paloasemalla, ja siellä vietetään vapaa-aikaa ja urheillaan. Varallaoloaikana paloaseman tiloissa voi siis viettää tavanomaista vapaa-aikaa. Se, missä määrin kanteessa tarkoitetut henkilöt ovat viettäneet vapaa-aikaa paloasemalla, ei ole tiedossa eikä todennettavissa.

Kuten edellä on todettu, B, C ja D ovat voineet varalla ollessaan harrastaa normaaleja vapaa-ajan toimintojaan sekä omassa kodissaan että muualla sellaisella valitsemallaan alueella, josta olisi ehdittävissä paloasemalle hälytyksen saapumisen jälkeen pääsääntöisesti keskimäärin viidessä minuutissa.

A on voinut muutoin tehdä täysin samoja asioita samalla alueella, mutta hän ei käytännössä ole voinut viettää varalla ollessaan aikaa omassa kodissaan, koska on itse halunnut asua pidemmän etäisyyden päässä paloasemasta, johon hän on varallaoloa suorittanut. Tämä on ollut A:n oma valinta. Hän on virkaa vastaan ottaessaan antanut suostumuksensa varallaoloon. Hänelle on luvattu, että hän voi halutessaan yöpyä paloasemalla. Myös hän on ollut työnantajan kanssa yhtä mieltä siitä, että kysymyksessä on vapaamuotoinen varallaolo. Hänen mielipiteensä asiaan muuttui, kuten muidenkin kanteessa tarkoitettujen henkilöiden, vasta sen jälkeen, kun korkein oikeus antoi tuomion KKO 2015:48.

Asiaa tarkasteltaessa huomioitavaa on, että pelastustehtävissä lähtökohtana on, että kohteeseen ajetaan nopeudella 1 km/min. Tämä antaa varallaolijalle mahdollisuuden olla varalla ollessaan laajalla alueella. Huomioitavaa on myös se, että palomiehen ammattitaitoon kuuluu nopea lähtö, ja palomiehet ovat jo pelastuslainkin perusteella velvollisia pelastustehtäviin ilman mitään varallaoloa.

Oikeudenkäyntikuluista

Vaikka kanne menestyisi, asia on ollut oikeudellisesti epäselvä ja KT:llä on ollut perusteltu aihe oikeudenkäyntiin. Asianosaiset tulee määrätä pitämään oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.

Jatkokäsittely

Asian käsittelyä jatketaan työtuomioistuimen puheenjohtajan erikseen määräämällä tavalla.

Asian ratkaisemiseen ovat osallistuneet Anttila puheenjohtajana sekä Kiiski, Aarto, Wilska, Lehto ja Mustonen jäseninä. Valmistelija on ollut Julmala.

Tuomio on yksimielinen.