Työtuomioistuin on 3.3.2023 antamassaan välituomiossa TT 2023:13 katsonut, että kanteessa tarkoitettujen, yksikönjohtajina toimineiden palomiesten varallaoloksi luettu aika tuli lukea työajaksi.

Virkaehtosopimukseen perustuvien suoritusvaatimusten osalta katsottiin työtuomioistuimen vakiintuneen tulkinnan mukaisesti, että työaikalain (605/1996) 38 § ei tullut asiassa sovellettavaksi. Vaatimukset oli esitetty asiassa sovellettavan kunnallisesta viranhaltijasta annetun lain 55 §:n mukaisessa määräajassa eivätkä kanteessa esitetyt suoritusvaatimukset olleet miltään osin vanhentuneita.

KANTAJA

Sosiaali- ja terveysalan neuvottelujärjestö Sote ry

VASTAAJAT

Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT

Kuopion kaupunki

ASIA

Työaikaa koskeva riita

Vireille 23.12.2020

Suullinen valmistelu 21.9.2021

Jatkettu suullinen valmistelu 13.10.2022

Pääkäsittely 22. — 24.11.2022

Asiat R 79/20, 20119/2021, 20200/2021 ja 20121/2021 on käsitelty samassa oikeudenkäynnissä

oikeudenkäymiskaaren 18 luvun 6 §:n nojalla.

Välituomio 3.3.2023 (TT 2023:13)

ASIAN TAUSTA

Työtuomioistuin on tässä asiassa 3.3.2023 antamallaan välituomiolla taltionumero 4 vahvistanut, että kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen III luvun 4 §:n perusteella A:n ajalla 1.12.2014 — 31.12.2017 ja B:n ajalla 1.1.2013 — 24.12.2020 Kuopion kaupungin palveluksessa varallaoloksi luettu aika tulee lukea kokonaisuudessaan työajaksi.

A:n ja B:n ovat olleet virkasuhteessa kaupunkiin.

Asiassa on ratkaistavana vielä kysymys A:n ja B:n oikeudesta kanteessa vaadittuihin palkkasaataviin.

Välituomiolla ratkaistaan ensin kysymys siitä, ovatko saatavat joiltain osin vanhentuneita.

KANNE

VASTAUS

TODISTELU

Ei nimettyä todistelua.

Vaatimukset

Sosiaali- ja terveysalan neuvottelujärjestö Sote ry on vaatinut, että velvoittaa Kuopion kaupunki velvoitetaan maksamaan kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen mukaisia palkkasaatavia:

– A:lle ajalta 1.12.2014 — 31.12.2017 yhteensä

96.217,86 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine

viivästyskorkoineen laskettuna

1.666,58 eurolle 31.12.2014 lukien;

32.309,73 eurolle 31.12.2015 lukien;

38.939,86 eurolle 31.12.2016 lukien ja

23.301,69 eurolle 31.12.2021 lukien.

– B:lle ajalta 1.1.2013 — 24.12.2020 yhteensä

427.200,17 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine

34.940,83 eurolle 31.12.2013 lukien;

42.903,02 eurolle 31.12.2014 lukien;

54.353,17 eurolle 31.12.2015 lukien;

55.828,05 eurolle 31.12.2016 lukien;

60.047,09 eurolle 31.12.2017 lukien;

59.504,02 eurolle 31.12.2018 lukien;

58.145,80 eurolle 31.12.2019 lukien ja

61.478,20 eurolle 31.12.2020 lukien.

Lisäksi Sosiaali- ja terveysalan neuvottelujärjestö Sote ry on vaatinut, että Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT ja Kuopion kaupunki velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut korkoineen.

Perusteet

Koska varallaoloksi luettu aika tuli lukea KVTES:n mukaiseksi työajaksi, A:lla ja B:llä on oikeus työajalta KVTES:n mukaisiin saataviin, joita ovat tuntipalkka, sunnuntaityökorvaus, iltatyökorvaus, yötyökorvaus, lauantaityökorvaus, lisätyökorvaus, ylityökorvaus ja viikkolepokorvaus.

Korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa vaaditaan saataville, jotka ovat erääntyneet 1.4.2016 tai sen jälkeen. Kantaja tekee tarkistukset korkopäiviin myöhemmin.

Saatavat eivät ole miltään osin vanhentuneita. A:n työaikakorvauksia koskeva kanne on saatettu vireille kaksi vuotta virkasuhteen päättymisen jälkeen. Koska sovellettava säännös kuitenkin on viranhaltijalaki eikä työaikalaki, ei kahden vuoden kanneaikaa sovelleta.

Työtuomioistuin on ratkaissut virkasuhteisten osalta, että sovellettava vanhentumissäännös on viranhaltijalaki eikä työaikalaki (TT 2021:25). Kantaja vetoaa ratkaisun perusteluihin kaikilta osin. Olosuhteet ovat samat.

Lisäksi korkein hallinto-oikeus katsoi päätöksessään 5.5.2022/21, että sovellettavaksi tulee viranhaltijalaki. Vastaaja on tässä asiassa vedonnut korkeimman oikeuden ennakkopäätökseen KKO 2018:10, korkeimman oikeuden ratkaisuun KKO 2020:77, työaikalain esitöihin sekä KVTES III luvun 2 §:ään. Vastaaja esitti samat argumentit asiassa TT 2021:25 ja työtuomioistuin on ottanut niihin kantaa. Asiassa ei ole aihetta muuttaa aiempaa ratkaisukäytäntöä.

Edellä mainittujen ratkaisujen jälkeen oikeustila ei ole muuttunut. Korkeimman oikeuden ratkaisulla KKO 2023:92 ei edes teoriassa voisi olla merkitystä asiassa, koska korkeimman oikeuden toimivaltaan ei kuulu viranhaltijalain soveltaminen.

Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT ja Kuopion kaupunki ovat vaatineet, että kanteessa esitetyt suoritusvaatimukset hylätään ja Sosiaali- ja terveysalan neuvottelujärjestö Sote ry velvoitetaan korvaamaan niiden yhteiset oikeudenkäyntikulut korkoineen.

Asiassa on sovellettava työaikalain (605/1996) 38 §:n mukaista kanneaikaa. Kunnallisia viranhaltijoita koskevan lain 55 §:n vanhentumisaika ei tule asiassa sovellettavaksi. Kunnallisessa viranhaltijalaissa tai lain esitöissä ei todeta, että 55 §:n vanhentumissäännöstä sovellettaisiin nimenomaan työaikakorvauksiin. Vaatimuksenesittäjät ovat toimineet kokoaikaisessa virkasuhteessa. Heidän saatavavaatimuksensa muodostuvat pelkästään erilaisista KVTES:n III luvun mukaisista työaikakorvauksista.

Uuden työaikalain esitöissä (HE 158/2018 vp s. 42) on todettu seuraavasti: ”Lain kanneaikasäännös on kirjoitettu vastaamaan voimassa olevan työaikalain kanneaikasäännöstä muutoin kuin valtion virkamiesten osalta, joiden työaikasaatavien kanneaika määräytyisi valtion virkamieslain mukaan. Sen sijaan muissa virkasuhteissa sovellettaisiin edelleen työaikalain kanneaikasäännöksiä.” Esitöistä voidaan päätellä, että lainsäätäjän tarkoituksena on ollut jo vanhaa työaikalakia sovellettaessa, että viranhaltijoiden työaikakorvauksiin sovelletaan työaikalain kanneaikasäännöstä eikä viranhaltijalain 55 §:n vanhentumisaikaa. Työaikalain kanneaikamääräyksen soveltamatta jättäminen olisi lainsäätäjän selvästi lain esitöissä ilmaiseman tarkoituksen vastaista.

Korkein oikeus on ennakkopäätöksessään KKO 2018:10 katsonut, että työaikakorvauksiin on sovellettava työaikalain 38 §:n kanneaikamääräystä siitä riippumatta, perustuuko työaikakorvausvaatimus lakiin, työehtosopimukseen vai työsopimukseen. Korkein oikeus on perustellut asiaa työaikalain 37 §:n määräyksellä työaikakirjanpidon säilyttämisestä. KVTES:ssä on sovittu, että työaikalain 37 §:n määräyksiä työaikakirjanpidosta sovelletaan. Ratkaisun KKO 2018:10 ilmentämää tulkintaohjetta tulee soveltaa työntekijöiden lisäksi myös viranhaltijoihin.

Korkein oikeus ei ole ratkaisussa KKO 2020:77 muuttanut käsitystään siitä, että työaikalain kannesäännös koskee kaikkia työaikasaatavia siitä riippumatta, onko työaikakorvausten perusteena laki, työehtosopimus vai työsopimus. Korkein oikeus on edelleen ennakkopäätöksessään KKO 2023:92 katsonut viitaten aiempaan ennakkoratkaisuunsa KKO 2018:10, että työaikakorvausten vanhentumiseen tulee soveltaa työaikalain mukaista kahden vuoden kanneaikaa silloinkin, kun työaikakorvauksista on sovittu työehtosopimuksessa. Tulkintaa on pidettävä vakiintuneena ja yksiselitteisenä. Kunnallisen viranhaltijalain vanhentumissäännöksen soveltaminen työaikalain kanneaikasäännöksen sijaan perustuisi ilmeisesti väärään lain soveltamiseen.

Kantajan viittaama korkeimman hallinto-oikeuden päätös KHO 21/2022 (muu kuin vuosikirjapäätös) on ristiriidassa edellä mainitun työaikalain esitöiden (HE 158/2022 vp s. 42) kanssa. Se on lisäksi ristiriidassa sen kanssa, että korkeimman oikeuden tuomioiden 2018:10, 2020:77 ja 2023:92 mukaan työaikalain kanneaika tulee sovellettavaksi yleisen palvelussuhdetta koskevan lain vanhentumisajan sijaan, kun kyse on työaika- tai niihin verrattavista korvauksista. Työaikalain ja yleisen palvelussuhdetta koskevan lain välisen suhteen tulee olla sama riippumatta palvelussuhdelajista.

KVTES III luvun 2 §:ssä on sovittu, että työaikalain alaisten viranhaltijoiden / työntekijöiden palvelussuhteissa sovelletaan muun muassa työaikalain kanneaikasäännöstä.

A:n työaikakorvauksia koskeva kanne on saatettu vireille kaksi vuotta virkasuhteen päättymisen jälkeen, minkä vuoksi kaikki A:n puolesta esitetyt vaatimukset on katsottava vanhentuneiksi.

B:n työaikakorvauksia koskeva kanne on saatettu vireille 23.12.2020, minkä vuoksi kaikki vaatimukset kohdistuen vuoteen 2017 ja sitä edeltäviin vuosiin on katsottava vanhentuneiksi. Vanhentunut määrä on 248.072,15 euroa.

Mikäli vastoin vastaajien kantaa työtuomioistuin katsoo, että asiassa tulee sovellettavaksi viranhaltijalain 55 §, vaatimuksenesittäjien vaatimukset eivät ole vanhentuneet. Tässä tapauksessa KT:lla ja kaupungilla ei ole huomauttamista vaatimusten enimmäismääriin:

A 96.217,86 euroa

B 427.200,17 euroa.

Viranhaltijoilla voi olla oikeus vaatimiinsa viivästyskorkoihin vasta 1.4.2016 lukien.

Perustelut

Työtuomioistuin on 3.3.2023 antamallaan välituomiolla taltionumero 4 katsonut, että A:n ajalla 1.12.2014 — 31.12.2017 ja B:n ajalla 1.1.2013 — 24.12.2020 varallaoloksi luettu aika tulee lukea kokonaisuudessaan työajaksi. Kanteessa on vaadittu palkkasaatavia, jotka muodostuvat tuntipalkasta, sunnuntaityökorvauksesta, iltatyökorvauksesta, yötyökorvauksesta, lauantaityökorvauksesta, lisätyökorvauksesta, ylityökorvauksesta ja viikkolepokorvauksesta.

Riitaa on siitä, ovatko vaatimukset kohdistuen vuoteen 2017 ja sitä edeltäviin vuosiin katsottava vanhentuneiksi. Kanne on nostettu 23.12.2020. Osapuolet ovat eri mieltä siitä, tuleeko asiassa sovellettavaksi työaikalain (605/1996) 38 §:n kanneaikaa koskeva säännös vai kunnallisesta viranhaltijasta annetun lain (jäljempänä viranhaltijalaki, lain nimike nykyään laki kunnan ja hyvinvointialueen viranhaltijasta) 55 §:n palkkasaatavan vanhentumista koskeva säännös. Jos asiassa tulee sovellettavaksi työaikalain 38 §:n säännös, kaikki vaatimukset kohdistuen vuoteen 2017 ja sitä edeltäviin vuosiin on katsottava vanhentuneiksi.

Työaikalain (605/1996) 38 §:n mukaan oikeus tässä laissa tarkoitettuun korvaukseen raukeaa, jos kannetta työsuhteen jatkuessa ei nosteta kahden vuoden kuluessa sen kalenterivuoden päättymisestä, jonka aikana oikeus korvaukseen on syntynyt. Työtuomioistuin toteaa, että kanteessa vaadittujen korvausten maksaminen ei perustu miltään osin työaikalain säännöksiin, vaan kyse on virka- ja työehtosopimukseen perustuvista saatavista. Näitä virka- ja työehtosopimusmääräyksiä sovelletaan työehtosopimusvaikutuksin, ei enää lakiperusteisesti. Työtuomioistuin on vastaavissa tapauksissa vakiintuneesti soveltanut työntekijöiden osalta työsopimuslain 13 luvun 9 §:n mukaista vanhentumis- ja kanneaikaa. Esimerkiksi ratkaisuissaan TT 2004:122, TT 2006:14, TT 2006:88, TT 2006:106 ja TT 2009:8 työtuomioistuin katsoi, että työaikalain 38 §:ssä säädetyt kanneajat koskevat säännöksen sanamuodon perusteella vain kyseisessä laissa säädettyjen korvausten raukeamista.

$f8

Työtuomioistuin kiinnittää huomiota siihen, että vuoden 2004 alusta voimaan tulleen työsopimuslain 13 luvun 9 §:n muutoksen myötä viiden vuoden vanhentumisaika ulotettiin koskemaan kaikkia työsuhteen kestäessä velottavia palkkasaatavia siitä riippumatta, perustuvatko ne työsopimuslakiin, työehtosopimukseen vai työsopimukseen. Ainoastaan työaikalakiin ja vuosilomalakiin perustuvat saatavat jäivät kanneaikasääntelyn varaan. (Ks. HE 187/2002 vp s. 91. Ks. myös vuosilomalakia koskeva HE 238/2004 vp s. 77.) Oikeuskirjallisuudessa Kröger ja Orasmaa ovatkin katsoneet, että työehtosopimussaatavia, kuten lomarahoja, koskee viiden vuoden vanhentumisaika (Tarja Kröger ja Pekka Orasmaa, Vuosilomalaki, 2015, s. 289 — 290).

$f9

$fa

Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2020:77 katsonut, että työtuomioistuimen täysistuntoratkaisu TT 2019:30 ei perustunut ilmeisesti väärään lain soveltamiseen eikä sitä voitu siten purkaa. Ratkaisussaan korkein oikeus totesi, että oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 7 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan lainvoiman saanut tuomio riita-asiassa voidaan purkaa, jos tuomio perustuu ilmeisesti väärään lain soveltamiseen, ja että vakiintuneen ratkaisukäytännön mukaan ilmeisesti väärästä lain soveltamisesta on yleensä kysymys tilanteessa, jossa lakia on sovellettu selvästi ja kiistattomasti väärin. Tämä tarkoittaa sitä, ettei sovellettu säännös ole ollut tulkinnanvarainen eikä myöskään sisältänyt tuomioistuimelle jätettyä harkinnanvaraa. Tuomion purkaminen edellyttää, että tuomiosta ilmenevä lain soveltaminen on kiistattomasti ristiriidassa sen oikeustilan kanssa, joka vallitsi tuomion antamishetkellä. (Ks. tuomion 16 kohta ja siellä mainittu oikeuskäytäntö.)

$fb

Tässä asiassa Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT ja Kuopion kaupunki ovat vedonneet siihen, että viranhaltijalain vanhentumissäännöksen soveltaminen työaikalain kanneaikasäännöksen sijaan perustuisi ilmeisesti väärään lain soveltamiseen ja että korkeimman oikeuden omaksumaa tulkintaa on pidettävä vakiintuneena ja yksiselitteisenä.

$fc

Kuten vastaajapuoli on tuonut esiin, työaikalain yleisperusteluissa on todettu, että valtion virkamiesten osalta työaikasaatavien kanneaika määräytyy valtion virkamieslain mukaan ja muissa virkasuhteissa sovelletaan edelleen työaikalain kanneaikasäännöksiä (HE 158/2018 vp s. 42). Tämä ei kuitenkaan poissulje työtuomioistuimen ja korkeimman hallinto-oikeuden omaksumaa kanneaikasäännöksen suppeaa tulkintaa. Todettakoon, että työsuhdesaatavien vanhentumista ja kanneaikoja koskeva sääntely on pakottavaa oikeutta, eivätkä työ- tai virkaehtosopimusosapuolet voi siten sopia laissa säädetystä lyhyemmästä kanneajasta työntekijän tai viranhaltijan vahingoksi.

Kuten työelämä- ja tasa-arvovaliokunta uutta työaikalakia säädettäessä lausui (TyVM 17/2018 vp s. 9), korkein oikeus tulkitsi ratkaisussaan KKO 2018:10 kanneaikasäännöstä toisin kuin työmarkkinoilla ja työtuomioistuimen käytännössä oli aiemmin vakiintuneesti tulkittu (ks. myös esim. KKO 2022:14). Sinänsä on selvää, kuten valiokuntakin totesi (s. 9), että tilanne on oikeuskäytännön eriytymisen johdosta tällä hetkellä epätyydyttävä. Valiokunnan mukaan työoikeudellisten saatavien kanneaikaa ja vanhentumisaikaa koskevia säännöksiä on perusteltua selvittää kolmikantaisesti laajasti myös muilta osin kuin työaikalain osalta. Kuten työtuomioistuin on jo aiemmin todennut, kysymys onkin parhaiten lainsäätäjän ratkaistavissa. Työtuomioistuin näkemyksen mukaan sen omaksuma tulkinta ei kuitenkaan ole ilmeisen lainvastainen. Oikeusvarmuuteen liittyvät näkökohdat puoltavat pikemminkin sitä, että työtuomioistuin noudattaa vakiintunutta ratkaisukäytäntöään.

Viranhaltijalain 55 §:n 1 momentin mukaan viranhaltijan on esitettävä virkasuhteesta johtuvaa palkkaa tai muuta taloudellista etuutta koskeva kirjallinen vaatimus kolmen vuoden kuluessa sen kalenterivuoden päättymisestä, jona asianomainen palkkaerä tai muu etu olisi ollut maksettava tai annettava. Jos edellä tarkoitettua vaatimusta ei ole esitetty määräajan kuluessa, oikeus palkkaan tai muuhun taloudelliseen etuuteen on menetetty.

Tässä asiassa vaatimukset on esitetty viranhaltijalain 55 §:ssä säädetyn määräajan kuluessa. Viranhaltijoiden saatavat eivät siten ole miltään osin vanhentuneita.

Tuomiolauselma

Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT:n ja Kuopion kaupungin vanhentumista koskeva väite hylätään.

Jatkokäsittely

Asian käsittelyä jatketaan työtuomioistuimen puheenjohtajan erikseen määräämällä tavalla.

Asian ratkaisemiseen ovat osallistuneet Outi Anttila puheenjohtajana sekä Ari Wirén, Risto Lerssi, Mika Lallo, Paula Ilveskivi ja Samuli Hiilesniemi jäseninä. Valmistelija on ollut Meeri Julmala.

Välituomio on yksimielinen.